Pikablogi: Max Richter, post-minimalisti

Max Richterin On the Nature of Daylight soi Arrival-elokuvassa.

Max Richter säveltää kaunista nykymusiikkia, jota kuuntelen yleensä öisin.

Etsin aina uutta musiikkia, joka voi olla joko tuoretta tai vanhaa (muttei eltaantunutta).

Viime kuukausina olen kuunnellut saksalais-brittiläistä säveltäjä-pianisti Max Richteriä (s. 1966).

Richter on klassinen nykysäveltäjä, jonka musiikki edustaa neoklassista- tai post-minimalistista lajityyppiä. Hän on tehnyt kahdeksan soololevyä sekä säveltänyt musiikkia myös elokuviin, tv-sarjoihin, näytelmiin, balettiin ja taideinstallaatioihin.

Richter on säveltänyt myös puhelimen soittoääniä sekä kahdeksan ja puolen tunnin Sleep-teoksen, jonka äärelle saattoi nukahtaa Helsingin Juhlaviikoilla viime elokuussa.

Yksi Richterin tunnetuimmista sävellyksistä on nimeltään On The Nature of Daylight. Se on kauniin melankolinen mutta toiveikas kamarimusiikillinen teos, joka soi muun muassa Martin Scorsesen Shutter Island- ja Denis Villeneuven Arrival -elokuvissa.

Arrivalin scoresta eli elokuvamusiikista vastasi edesmennyt islantilainen säveltäjä Jóhann Jóhannsson. Hän oli Richterin aikalainen, joka sävelsi yhtä lailla minimalistista nykymusiikkia. Molempien levyjä on julkaissut saksalainen Deutsche Grammophon -levymerkki.

Millaista musiikkia tällainen minimalismi sitten oikein on? Se muun muassa hyödyntää jatkuvaa toistoa, siinä on tasainen pulssi, sen teemoja ei juuri kehitellä ja se hyödyntää elektronisia ja ambient-elementtejä, sampleja ja looppeja.

Richterin musiikissa on poliittisia teemoja ja hänen levyillään on usein myös puhuttuja sampleja. The Blue Notebooks (2004) -levyllä näyttelijä Tilda Swinton lukee Kafkaa ja Songs from Before (2006) -levyllä kuullaan otteita Haruki Murakamin kirjoista.

Nämä ovat toki mielenkiintoisia keinoja ja elementtejä, mutta tärkeintä Richterin musiikissa on hänen melodinen, harmoninen ja sovituksellinen kekseliäisyytensä. Toisin sanoen: Richterin musiikki toimii niin hyvin, että sallin hänelle myös tällaiset outoudet.

Yritin tutkia minimalismin ja post-minimalismin eroja. Tämä osoittautui melko haastavaksi tehtäväksi. Miksi post-minimalismi -lajityyppi syntyi? Ehkä post-minimalistit halusivat erottaa itsensä minimalismin perinteistä, traditioista ja muotoihanteista, jotka he kokivat sitoviksi tai jopa ahdistaviksi. Ehkä minimalismi yksinkertaisesti tuli tiensä päähän.

Tosin on yleistä, että säveltäjä tai vaikkapa kuvataiteilija ei halua itseensä liitettävän yhtäkään etuliitettä. Genrejä on usein hankala määritellä. Koen tällaisen pyrkimyksen määrittelyyn myös melko akateemiseksi. Richterin musiikki on paikoitellen hyvinkin yksinkertaista, mutta ideat sen takana eivät. Ehkä siksi myös lajityypin määrittely on tässä tapauksessa mielenkiintoista.

Kuvataiteilijat Mark Rothko, Adolph Gottlieb ja Barnett Newman julkaisivat vuonna 1943 kuuluisan manifestin, jossa he julistivat suosivansa monimutkaisten ajatusten yksinkertaista ilmaisua ("We favor the simple expression of the complex thought").

Rothko maalasi suurikokoisia värikenttä-maalauksia, jotka näyttävät yksinkertaisilta, mutta jotka kiehtovat minua aina vain vuodesta toiseen. Yksinkertaisuudessa ja toistossa on jotain lohdullista ja rauhoittavaa. Samoin ajattelen Richterin musiikista.

En kuuntele Richteriä minkään lajityypin tai siihen liitettyjen ideoiden tai ihanteiden takia. Kuuntelen sitä siksi, että se on kaunista, antaa tilaa ajatella ja tuntuu hyvältä. Richterin musiikki maalaa impressionistiseen tapaan enemmän tunnelmakuvaa kuin draamaa.

Luin Pitchforkista Richterin levyjen arvioita. Infra (2010) -levyn arviossa Joe Tangari kirjoitti, että hän kuuntelee Richterin musiikkia työskennellessään öisin. Teen juuri samoin. Voiko tämä olla vain sattumaa? Ei voi. Richterin musiikki kuulostaa parhaalta juuri yöaikaan.

Jälkikirjoitus: Suosikkini Richterin sävellyksistä on tällä hetkellä Sunlight. YouTube-linkki alla.