Pikablogi: Kulttistatuspäivitys

Yksin kulttia vastaan. Kuva: Alex Prager.

Kultit ja lahkot ovat mielenkiintoisia, järjenvastaisia ja vaarallisia, ja niistä saa tehtyä hyviä dokumentteja ja podcasteja.

L. Ron Hubbardin skientologia; Jim Jonesin Kansan temppeli; Tapani Koivuniemen uskonlahko; Justin Bieberin Belieberit; Jussi Halla-ahon kannattajat, jotka kutsuvat tätä ”mestariksi”.

Olen ollut jo pitkään kiinnostunut lahkoista ja kulteista muutenkin kuin vain kuriositeettina. Totta kai karismaattisille ja hulluille johtajille on hauskaa ja helppoa naureskella, mutta enemmän minua kiinnostavat muun muassa lahkon tai kultin muodostuminen, jäsenten tottelevaisuus ja sosiaalinen koheesio.

Luultavasti juuri näiden syiden takia en ole ikinä pitänyt esimerkiksi joukkuelajeista. Ne ovat vain ensimmäinen askel kohti fasistista väkivaltaa. Tyhmyys todella tiivistyy. Olen jo nuorena omaksunut soraääni-identiteetin, jota opettajat ja pomot joko vihaavat tai rakastavat.

Lahko on usein uskonlahko, joka on erkaantunut kauas jostakin alkuperäisestä uskonnosta tai aatteesta, kun taas kultti on syntynyt jostain itsenäisemmästä. Kansan temppeli on siis lahko, kun taas Bieberin seuraajat osa – vaarallista! – kulttia.

Kansan temppeli oli aluksi uskonnollinen liike, jonka ydin paljastui lopulta sekoitukseksi sosialismia ja tyranniaa. Vaikka aate muuttui, ainakin osa jäsenistä seurasi Jonesia loppuun eli kuolemaan asti. Yummy.

Jim Jonesin seuraajista useat sadat joivat syanidi-Kool-Aidia ja tekivät ”vallankumouksellisen” itsemurhan 18. marraskuuta 1978. Osa lahkon jäsenistä murhattiin. Yhteensä heitä kuoli noin 900. Murhapaikalta, Guyanassa sijaitsevasta Jonestownista on videomateriaalia, joka on järkyttävää ja uskomatonta.

Skientologia on suosikkikulttini. Ohjaaja Alex Gibneyn vuonna 2015 ilmestynyt Going Clear: Scientology and the Prison of Belief (HBO) -dokumentti näyttää selkeästi, miten skientologiakirkko maalaa ei-skientologit henkistä kasvua hidastaviksi vihollisiksi. Termi, jota skientologit käyttävät vääräuskoisista, on Suppressive Person, SP (”tukahduttava henkilö”).

Ja tässä meillä on kaikkien kulttien, demagogien ja diktaattoreiden ykkösase: kaikki muut kuin me oikeamieliset ovat vaarallisia vihollisia.

”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää”, kirjoitti Paavali Ensimmäisessä kirjeessä tessalonikalaisille. Tämä ohje yhdistettynä kriittiseen ajatteluun estää kulttiutumista ja lahkoutumista. Kannattaa myös esimerkiksi lukea George Orwellia ja harjoitella niitä kriittisiä soraäänipuheenvuoroja.

Muita ilmoitusasioita: Kävin lenkillä ennen koulua! Koulussa opin Abstraktiotikkaat-käsitteen: ylhäällä abstraktia, alhaalla konkreettista. Pyri konkreettiseen.

Esimerkki konkreettisesta: jos auktoriteetti tai auktoriteettiasemaan pyrkivä julistaa tyhmyyksiä, vaadi häntä rohkeasti vastuuseen.

Sielu syntyy kärsimyksestä

Elämä hämmentää Emmaa.

HBO-kanavan syksyn suursatsaus, scifi-sarja Westworld kertoo androideista, joille on kehittynyt käyttöjärjestelmän tilalle ehkä sielu.

Miten robotti saadaan eloon? Valloittava hymy, vahva kädenpuristus ja valmiit vuorosanat eivät riitä. Tekevätkö muisti, improvisaatio ja itseensä kohdistuva kiinnostuminen peltipurkista ihmisen?

Mikä on valmiiksi ohjelmoitua, ja mikä todellista tietoista toimintaa? Tätä mietin Westworldin ohella myös silloin, kun mietin omaa, joskus selittämätöntä toimintaani. Onko kaikki käsikirjoitettua ja ennaltamäärättyä? Tuntuu, kuin eläisin saman päivän yhä uudelleen ja uudelleen. Olen unohtanut eilisen, vain tämä hetki on todellinen.

Juju on kuitenkin siinä, ettei unohda tai kiellä eilistä ja tapahtunutta.

Westworldin mukaan tietoisuus syntyy vain ja ainoastaan kärsimyksen tuloksena. Kun muistaa kärsimänsä pahan, voi oppia uutta ja kehittyä ihmisenä ― tai robottina.

"The pain is all I have left", toteaa Westworldin humaani insinööri Bernard. Hän ei halua luopua kivustaan, sillä se on kaikki, mitä hänellä on jäljellä.

Muutun nyt ranskalaiseksi filosofiksi.

Ihminen ja robotti kohtaavat elon tiellään väistämättä edes jonkinasteisia kauheuksia, kipuja ja suruja, joiden tähden he kärsivät aikansa ― mutta päättävät tämän jälkeen myös toivottavasti jatkaa elämäänsä.

Oma sieluni alkoi muovautua lapsuuden loputtua, kun huomasin, että asiat ovat paljon huonommin kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Aikuiset eivät tienneetkään, mitä he tekevät. Tästä järkytyksestä en ole toipunut vieläkään täysin.

Jouduin hylkäämään lapsellisen mieleni viimeistään 17-vuotiaana, kun eturauhaseni tulehtui. En halua elää maailmassa, jossa eturauhaset tulehtuvat, totesin itselleni. Mutta kuten huomaatte, olen täällä edelleen. En enää pelkää, kun lääkäri työntää objekteja peppuuni. En pelkää häpeää tai nöyryytystä. Elämä karaisi minut ja takamukseni.

***

Jatketaan kärsimyksen tiellä.

Yhdysvaltojen 16. presidentti Abraham Lincoln kärsi pahasta masennuksesta. Tosin hänen eläessään 1800-luvulla masennuksen sijaan puhuttiin melankoliasta, jonka taas luultiin antiikin Kreikassa johtuvan mustan sapen ylituotannosta. Käsittääkseni nykyteoria aivojen välittäjäaine serotoniinin tuotannon laskusta masennuksen aiheuttajana on kuitenkin lähes yhtä epäilyttävä kuin antiikkinen sappiteoria.

32-vuotias Lincoln kirjoitti masennuksissaan armeijassa tapaamalleen asianajajalle ja poliitikolle John T. Stuartille seuraavasti: "To remain as I am is impossible. I must die or be better."

Tämä Lincolnin toteamus on jäänyt mieleeni, sillä se on harvinaisen kirkas realisaatio ihmiselon luonteesta. En voi enää jatkaa tällaisena. Minun on muututtava, jos haluan elää.

Luin äskettäin, että Lincolnin kokema masennus auttoi häntä mahdollisesti näkemään elämän kurjuuden selkeämmin, ja ehkä juuri tästä syystä hän halusi työskennellä niin sitkeästi orjuuden lopettamisen puolesta. Henkilökohtainen kärsimys avasi hänen silmänsä muiden kärsimykselle.

Vähän niin kuin Juha Sipilä näki telkkarissa yöhoitajien kärsimyksen ja ymmärsi, että niin joo, ei niiltä ehkä voikaan leikata ylityöetuuksia.

***

Alicia Keysin levyjen ja naistenlehtien vakioaihe on uusi alku. Fresh start, new me.

Ikään kuin eletyn elämän voisi deletoida pois kuin ne Instagram-kuvat, joissa olin vielä lihava. Elämä jatkuu aina tasan siitä, mihin se jäi. Ei ole olemassa uutta minää, jonka voi vetää päälleen kuin uuden kalliin polyesteritakin. Uskon kärsimysteoriaan ja kärsimyksen jalostavaan voimaan. Sillä muuta meillä ei ole.

Albert Camus hoitaa loput:

"It is not humiliating to be unhappy. Physical suffering is sometimes humiliating, but the suffering of being cannot be, it is life. What you must do now is nothing more than live like everybody else. You deserve, by what you are, a happiness, a fullness that few people know. Yet today this fullness is not dead, it is a part of life and, to its credit, it reigns over you whether you want it to or not. But in the coming days you must live alone, with this hole, this painful memory. This lifelessness that we all carry inside of us — by us, I mean to say those who are not taken to the height of happiness, and who painfully remember another kind of happiness that goes beyond the memory."

Vahva nainen

Tytöt ja pojat.

Bechdelin testi mittaa naisten roolia elokuvissa, ja siitä on keskusteltu mediassa tänä vuonna erityisen paljon.

Amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä Alison Bechdel keksi testin vuonna 1985 ilmestyneessä sarjakuvassaan. Testi kysyy yksinkertaisesti, onko elokuvassa naisia, ja puhuvatko he keskenään mistään muusta kuin miehistä.

Jos mietitte vaikkapa romanttisia komedioita, elää nainen niissä aina miehen kautta. Heidän onnensa tai epäonnensa johtuu vain ja ainoastaan miehistä.

Naisen tehtävä on saada haluamansa mies ja tämän myötä kaunis, täydellinen, täyttymyksellinen elämä. Mieshahmo antaa naishahmolle motiivin tavoitella jotain. Sarah Jessica Parkerin tai Katherin Heiglin tähdittämät elokuvat toteuttavat yleensä mielikuvituksettomasti tätä kammottavaa kaavaa.

Luin tosin juuri, että romanttinen komedia olisi kuollut.

***

Vaikka Bechdelin testin ehdot eivät aina täyttyisi, voi elokuva silti olla ihan kiva ja hyvä.

Kuningatar Beyoncé.

Nora Ephronin kirjoittama ja ohjaama romanttinen komedia Uneton Seattlessa (1993) kertoo tarinan, jossa nuori Jonah-poika soittaa jouluaattona radion psykologiohjelmaan kertoakseen masentuneesta leski-isästään Samista, jolle hän toivoisi kovasti uutta vaimoa. Myös Sam - jota näyttelee Tom Hanks - osallistuu tähän keskusteluun ja kertoo oman, sydäntäriipaisevan versionsa elämästään. Lukuisat naiset ympäri Amerikkaa kuuntelevat korva höröllä tätä radio-ohjelmaa, minkä seurauksena he menettävät sydämensä Samille ja alkavat tavoitella tätä romanttisesti.

Kokonainen kansakunta naisia siis haluaa tämän miesparan itselleen.

Mutta Meg Ryanin esittämä Annie kehittää itselleen lähes pakkomielteen Samista. Hän on täysin ihastunut Samiin, eikä millään muulla ole merkitystä.

Mielestäni Uneton on silti miellyttävä, sympaattinen elokuva. Ehkä sielunkumppanuutta on ihan oikeasti olemassa. Ehkä rakkaus joskus on hyvin, hyvin romanttista - ja ehkä vielä sekin on ihan ok ja sallittua.

***

Sinkkuelämässä Bechdelin testi ei ehkä toteudu, sillä Carrie todella elää miestensä kautta. Mutta uudempi HBO:n sarja Girls luultavasti täyttää sen asettamat ehdot.

Tässä voi nähdä jonkinlaisen sukupolvenvaihdoksen: Girlsin luoja, käsikirjoittaja ja ohjaaja Lena Dunham on fiksu, rohkea, juuri tämän sukupolven tulkiksi nostettu auteur. Girlsin tytöt ovat vähintään yhtä sekaisin kuin sinkkiksen naikkoset, mutta ovat heistä silti valovuosien päässä siinä, miten he suhtautuvat miehiin, ongelmiin ja elämään yleisesti. He ovat näistä Manhattanilla asuvista naisista huomattavasti tiedostavampia.

***

Poptähti Beyoncé julkaisi viime viikolla viidennen albuminsa.

Beyoncé on nähty aina vahvana naisena, jonka kaikesta tekemisestä ja sanomisesta johdetaan vahvoja johtopäätöksiä. Mistä Beyn musiikki kertoo? Onko se emansipoivaa? Mitä Single Ladies -tanssi viestii? Voiko nainen olla todella itsenäinen? Miksi Beyn peppu heiluu niin paljon?

Beyoncén lempinimi on Queen Bey. She's the queen, kirjoittavat hänen faninsa.

Beyoncén uutta levyä on luonnehdittu visuaaliseksi albumiksi, sillä se sisältää 14 biisin lisäksi 17 musiikkivideota.

Katsoin eilen kaikki 17 videota järjestyksessä alusta loppuun. Ne olivat visuaalisesti kekseliäitä - ja seksikkäitä. Peppu todella heilui ja asut olivat provosoivia. Mikä sitten erottaa Beyn vaikkapa Miley Cyruksesta? Molemmat tanssivat aggressiivisesti, mutta Beyoncéa pidetään aina vahvana naisena, mutta Mileya säälittävänä tyrkkynä.

Räppäri Nicki Minaj on artistina ehkä näiden kahden välissä. Siis heidän peppujensa välissä, tiukassa puristuksessa.

Beyoncé on toki laulajana virtuoosimainen. Hänen uusin levynsä on myös hänen parhaansa. Uuden levyn musiikki on melko tummasävyistä, urbaania ja kokeilevaa rhythm and bluesia. Laulut välttelevät yksinkertaista säkeistö-kertosäe -rakennetta. Ne muodostuvat enemmän erilaisista osioista. Myös tuotanto on mielikuvituksellisempaa.

Levyllä on vahvan feminististä sanomaa. Nigerialaisen kirjailijan Chimamanda Ngozi Adichien ääntä on sämplätty kappaleessa ***Flawless:

"We teach girls to shrink themselves, to make themselves smaller
We say to girls: 'You can have ambition, but not too much'
You should aim to be successful, but not too successful
Otherwise, you will threaten the man"

"Because I am female, I am expected to aspire to marriage
I am expected to make my life choices
Always keeping in mind that marriage is most important
Now, marriage can be a source of joy and love and mutual support
But why do we teach girls to aspire to marriage
And we don't teach boys the same?"

Ehkä tässä on se ero. Nainen voi olla seksikäs ja heiluttaa bootyaan, mutta samalla käyttää aivojaan ja olla oma itsenäinen yksikkönsä. Ehkä se kaikki twerkkaus ei aina olekaan tarkoitettu meille miehille.

Oh, hello.

There's no denying that.