Pikablogi: Lehdessä oli kuva uima-altaasta

Tässä on uima allas, johon tekisi mieli pulahtaa.

Sisustuslehden nettiversion kuvakaruselli auttaa harmaan talven keskellä.

Helsingin Sanomat kirjoitti perjantaina, että marraskuu on kestänyt jo 113 päivää.

Hieman on harmaata.

Ei hätää! Arkkitehtuuriin, sisustussuunnitteluun ja muotoiluun keskittyvät lehdet tulevat avuksi.

Lukemalla ja kuvia katsomalla voi tunnetusti päästä eri maisemiin ja ulottuvuuksiin.

Sisustuslehtien nettiversioiden kuvakarusellit ovat hyviä ystäviäni. Yleensä myös tallennan parhaat talokuvat tietokoneelleni.

Nyt koneeni työpöydän taustakuvana on kuva eteläisessä Italiassa sijaitsevasta valkoisesta kubistisesta talosta, jonka vieressä kasvaa isoja opuntiapensaita.

Juttelin juuri ystäväni kanssa aikauslehdistä. Ostamme niitä yleensä itsellemme ikään kuin palkinnoksi. Joskus lehti kruunaa kuluneen viikon tai antaa lohtua surkean päivän päätteeksi.

Olen selaillut lähiaikoina Architectural Digestia ja Wallpaperia. Näiden muotoilulehtien välittämä kuva porvarillisen täydellisistä taloista ja elämistä on yhtä lailla fantasiaa ja todellisuuspakoa kuin HBO:n Succession-sarja.

Helsingin mielenkiintoisimmat talobongailukohteet sijaitsevat mielestäni Töölössä, Kruununhaassa, Eirassa, Ullanlinnassa ja Munkkiniemessä. Odotan jo innolla kevättä ja Munkkiniemessä oleskelua. Tammitien reunalla sijaitseva Härkähaka on oivallinen piknikpaikka.

Munkkiniemen Hollantilaisentiellä sijaitsevat Suomen ensimmäiset townhouse-tyyliset talot, jotka valmistuivat vuonna 1920. Ne suunnitteli Eliel Saarinen. Nämä townhouse-talot ovat nähtävyys, sillä harva ehkä edes tietää, että Suomessa on näin kauniita asuintaloja.

Hollantilaisentien lähettyvillä sijaitsee myös Saarisen suunnittelema upea jugendrakennus, joka aiotaan nyt muuttaa asuinkäyttöön. Tämä oranssi rakennus on toiminut muun muassa kadettikouluna. Urheilukentän toisella puolella on Alvar Aallon kotitalo.

Lähellä on myös muun muassa Kalastajatorppa, jonka ravintolan parvekkeella voi taas kesällä katsella auringonlaskua ja juoda vichyä.

Merkkipäiviään viettävät

Marc Maron autotallistudiossaan.

The New Yorker -aikakauslehti täytti 94 vuotta ja saksalainen taide- ja arkkitehtuurikoulu Bauhaus 100 vuotta. Marc Maronin WTF-podcast juhlii tuhannetta jaksoaan. Ja ai niin, täytin itse lauantaina 34 vuotta. Juhlikaamme! Annan lopuksi myös levyvinkkejä.

Kulutan päivittäin teen, suolakurkkujen ja vessapaperin lisäksi kasapäin mediaa. Yleensä paikasta toiseen liikkuessani kuuntelen koomikko-näyttelijä Marc Maronin WTF-podcastia tai luen vaihtoehtoisesti The New Yorker-aikakauslehden artikkeleita.

Kulutan totta kai muitakin podcasteja ja lehtiartikkeleita, mutta nämä kaksi kulttuuri-instituutiota ovat vakioineet paikkansa elämässäni jo vuosia sitten. Minulle on muodostunut molempiin tällaisena median intohimoisena plärääjänä läheinen suhde. Ja tätä kai jokainen media intohimoisesti tavoittelee.

Vaikka ”kulutan” näitä kahta mediaa, en silti pidä niitä vessapaperina. Ilman vessapaperia voi nimittäin elää. Sen kuin suihkuttaa menemään ja kuivaa pyyhkeeseen. Ruuhkabussissa ei voi istua ilman Maronia. Tällaisten upeiden (”laatu”)medioiden ”kuluttaminen” kuulostaa muutenkin väheksyvältä. Arvostan, vaalin ja iloitsen jokaisesta uudesta The New Yorkerin numerosta ja WTF:n jaksosta!

Olen nähnyt vuosien varrella mitä upeampia Sempén piirtämiä The New Yorker -kansia. Lehden artikkelit itkettävät ja sarjakuvat naurattavat. Maron on taas kasvanut ihmisenä ja podcastaajana ja ihmettelee usein ääneen omaa lisääntynyttä tunteellisuuttaan ja empaattisuuttaan. Tuhat jaksoa henkeviä keskusteluja on tehnyt miehelle ihmeitä.

Maron on kertonut, että hänen on suorastaan pakko muodostaa jonkinlainen yhteys haastateltavaansa. Voin samastua tähän. Haluan ymmärtää ihmisiä mahdollisimman hyvin. Joskus tämä voi johtaa tivaavaan kanssakäymiseen, mistä olen pahoillani.

Maron haastatteli muuten muutama vuosi sitten The New Yorkerin päätoimittaja David Remnickiä. Maron tunnusti Remnickille tuntevansa syyllisyyttä joka viikko siitä, ettei hän ehdi lukea kaikkia postiluukustaan tippuvia New Yorkereita. Remnick lohdutti Maronia ja totesi, että ainoa tyyppi, joka lukee koko lehden viikoittain, on hän – päätoimittaja.

Eteisen lehtipino ei ole siis maailman kauhein asia. Ellei pino osu kattoon asti. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Sunnuntai- ja Kulttuurisivuja voi lukea vielä kauan lehden ilmestymisen jälkeenkin. Ne eivät pilaannu yhtä nopeasti kuin uutissivut.

Marc Maron aloitti WTF-podcastinsa vuonna 2009. Hän asuu Los Angelesissa ja haastattelee autotallissaan lähinnä luovan alan ihmisiä: koomikoita, näyttelijöitä, ohjaajia, muusikoita ja kirjoittajia. Myös Barack Obama on vieraillut Maronin autotallissa. Obama ihmetteli, miksi Maronilla on niin paljon omia kuviaan autotallinsa seinillä.

Maron ei valmistaudu haastatteluihinsa suuremmin. Hän keskustelee vieraan kanssa rennosti ja jakaa samalla itsestään melko henkilökohtaisiakin asioita. Tämä taas kannustaa vierasta paljastamaan jotain myös itsestään.

Jos keskustelussa vaihdetaan informaatiota ja haastattelussa hankitaan informaatiota, niin Maronin podcastit ovat näiden kahden menetelmän synteesi. Hän on itse olennainen osa haastattelujaan, ei vain objektiivinen, kysymyksiä esittävä toimittaja.

Olen kirjoittanut podcasteista aiemminkin. Jäin niihin koukkuun lähes heti kun ne ilmestyivät Applen iTunesiin vuonna 2005, melkein 15 vuotta sitten.

Ensimmäinen intohimoisesti kuuntelemani podcast oli Radio Helsingin filosofinen keskusteluohjelma Tukevasti ilmassa, jota vetivät Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander. Miehet olivat aina ylpeitä siitä, etteivät he jakson aikana ehtineet keskustella lainkaan kyseessä olevan jakson aiheesta. Sivutuote oli aina olennaisempi kuin itse aihe. Mutta toki itse aihe tuotti sivutuotteen, joten myös aihe oli olennainen. Saivartelu on filosofian alalaji.

***

Olen tutustunut Walter Gropiuksen perustamaan taide- ja arkkitehtuurikoulu Bauhausiin tyttöystäväni kautta. Hän on pohtinut nyt satavuotiaan Bauhausin ihanteita ja vaikutusta esimerkiksi funktionalismiin.

Bauhaus ehti toimia vain 14 vuoden ajan, kunnes natsit lopettivat sen toiminnan. Ja yhä edelleenkin Bauhausin muotoiluideat ovat elossa. Tosin myös kansallissosialistiset ideat ikävä kyllä elävät. Ideaa ei voi näköjään tappaa, on se sitten erittäin hyvä tai erittäin huono.

Voisinpa tilata Leonardo DiCaprion Inception-tiimin poistamaan natsien päästä tyhmät ajatukset. Ehkä tulevaisuudessa se on mahdollista.

Täytin lauantaina 34 vuotta. Juhlat olivat menestys. Pidin puheen ja pidin tietovisan. Aiheena oli minä itse. Yksi ystävistäni lauloi minulle Beach Boysin God Only Knows- ja toinen ystäväni Joni Mitchellin A Case of You -biisin. Sain lahjaksi muun muassa Verve ― The Sound of America-jazzkirjan, Scrabble-lautapelin sekä hienot COSin raitasukat. Humoristisin lahja oli kuitenkin vaaleanpunapulloinen alkoholiton kuohuviini Cosmopolitan Diva.

Olen marcmaronisoitunut. 34-vuotiaan elämä tuntuu kivalta. Osaan jokseenkin erottaa hyvän laadun huonosta. Minun ei tarvitse enää koko ajan etsiä jotain uudempaa, mielenkiintoisempaa ja parempaa. Ystävät, The New Yorker ja Marc Maron pysyvät rinnallani vuodesta toiseen.

***

Lopuksi hieman levysuosituksia. Juuri nyt kuuntelen Chet Bakerin Chet-levyä, joka ei ole ns. ”urheilujazzia”, eli liian nopeaa jazzia.

Larry Grenadier ― The Gleaners

Tämä on soolokontrabassolevy! Älä kuitenkaan säikähdä. Grenadier on soittanut kauniin lyyrisesti muun muassa Brad Mehldaun triossa yli 20 vuoden ajan. ”Gleaning” tarkoittaa tiedon tai objektien hidasta ja usein vaivalloista keräämistä eri lähteistä.

Art Farmer ― Crawl Space

Dave Grusin soittaa koskettimia tällä erittäin sykkivällä ja eroottisella levyllä. Hyvää bilemusaa. Testasin viime lauantaina.

Julien Baker ― Turn Out the Lights

Kuuntele ainakin Shadowboxing. Tell me you love meee!

Phoebe Bridgers ― Stranger in the Alps

Bridgers laulaa Motion Sickness -biisissä ikävistä kokemuksistaan rokkitähti Ryan Adamsin kanssa. Tiedättekö yhtään, kuinka vaikeaa meillä Adams-faneilla on ollut lähiaikoina? Voiko taiteen erottaa sen tekijästä? Tämä on vaikea ikikysymys. Michael Jacksonille ei voi antaa anteeksi, ainakin jos on nähnyt Leaving Neverland-dokumentin. John Lennon hakkasi nuorena Cynthia-vaimoaan, mutta onnistui onneksi muuttumaan paremmaksi kommunikoijaksi ja ihmiseksi. Lennon laulaa Getting Better-biisissä seuraavasti: ”I used to be cruel to my woman, I beat her and kept her and kept her apart from the things that she loved.” Lennon luonnehti nuorempaa itseään Playboyn haastattelussa näin: ”I was a hitter. I couldn't express myself and I hit. I fought men and I hit women.”

Jessica Pratt ― Quiet Signs

Pratt kuulostaa japanilaiselta animehahmolta ― mutta sillä tavalla hyvällä tavalla. Prattin muutamat kitarasointukulut muistutavat Joni Mitchellin ensimmäisistä levyistä.

Jon Brion ― Le Grand Bain (OST)

Suosikkituottajani sävelsi herkullisen scoren ranskalaiseen komediaan. Jouset yhdistyvät napakkaan rumpukomppiin.

Maggie Rogers ― Heard it in a Past Life

Hyvää, kevyttä poppia. Kuuntele ainakin Overnight.

Gavin Turek ― Good Look for You EP

Turekin EP:llä on Whitney Houston-tyyppinen retrosoundi ja hyviä syntetisaattoribassolinjoja. Turek julkaisi myös sinkkuna Whitney-nimisen biisin, jota suosittelen yhtä lailla.

The Beatles ― The Beatles(“White Album”)

Glass Onionon ihan mieletön biisi.

OK:KO ― Syrtti

OK:KO (lausutaan ”okko”) on kotimainen kvartetti, joka soittaa hypnoottista jazzia.

Marcin Wasilewski Trio ― Spark of Life

Marcin Wasilewskin johtama puolalainen pianotrio soittaa erityisen tarkasti ja kauniisti. Olen kuunnellut tätä ja Faithful-levyä koko talven.

Kivijalka kuolee?

Vitra Store Helsinki.

Kaikki me nuoremman sukupolven edustajat olemme kuulleet ajasta ennen henkkamaukkaa, jolloin Suomi oli lähes osa Neuvostoliittoa.

Ruotsi tuntui Amerikalta ja H&M ja Ikea kutsuivat jokaista kuluttavaa ihmistä hyppäämään ruotsinlaivaan.

Mutta mikä on tilanne tällä hetkellä? Kivijalkaliikkeet lopettavat tiuhaa tahtia. Levykauppa Stupidolle kävi köpelösti. Erottajalla sijainnut Design Forum meni konkurssiin. Makkaratalossa sijainnut brittiläinen kenkäliike Clarks hävisi jonnekin. Stockmann on edelleen kriisissä.

Onneksi edes Akateeminen kirjakauppa on vielä olemassa! Se onkin paras syy painella keskustaan pläräämään kirjoja ja lehtiä ja tuijottelemaan kanssaihmisiä.

***

On tietenkin hieman hurskastelua surkutella esimerkiksi Design Forumin konkurssia. Ostin sieltä nimittäin yhteensä varmaan kaksi postikorttia. Join tosin myös joskus sen yhteydessä sijainneessa Kakkugalleriassa kahvin. Ja söin ainakin puolikkaan tuulihatun.

Design Forum oli kauniisti pidetty liike. Sen sijainti oli loistava ja siellä kävi tietääkseni  suhteellisen paljon japanilaisturisteja, joten on melko yllättävää, että sen toiminta oli kannattamatonta koko 23 vuoden olemassaolon ajan.

Kyllä minä olisin niin toivonut, että Design Forum olisi jatkanut toimintaansa. Minun ei olisi edes tarvinnut käydä siellä kovin usein. Tai edes ostaa mitään! Olisin vain halunnut tietää, että se on edelleen olemassa ― ja että minulla olisi ollut mahdollisuus käydä siellä välillä. Tämä olisi luonut tietynlaista turvaa ja pysyvyyttä urbaanin ihmisen hallitsemattomaan arkeen ja elämään. Pidin siitä, että Design Forum halusi tukea ja esitellä kotimaista muotoilua. Sillä oli arvoa.

***

Monocle-lehti esittelee usein melko ihania mutta utopistisia kaupunkirakenteita ja -ratkaisuja, joissa kaupunki-ihmisen elämänlaatu paranee kivoilla kivijalkaliikkeillä ja kodikkailla kahviloilla.

Nauttisin totta kai tällaisesta haavemaailmasta tai -kaupungista, joka olisi täynnä tällaisia toimivia, jännittäviä ja elämänlaatua parantavia putiikkeja ja aktiviteetteja. Mutta välillä todella tuntuu siltä, että haaveiluksi jää. Jos leffateatteri Maxim lopettaa, en ala.

The New Yorker -aikakauslehdessä oli äskettäin loistava sarjakuvastrippi. Nainen ja mies viettivät aikaa olohuoneessaan. Toinen istui tietokoneen ääressä ja toisella oli kädessään tabletti. Mies kysyi vaimoltaan: "Remember stores?"

***

Mutta mitä ihmettä! Sveitsiläinen huonekalujätti Vitra avasi juuri liikkeen Helsingin Yrjönkadulle! Samassa liiketilassa oli ennen Artekin omistaman Aeron myymälä. Mutta kun Vitra osti Artekin syksyllä 2013, siirtyi Aerokin Vitran omistukseen. Lopputuloksena Vitra siis ilmestyi Aeron tilalle, ja design-yleisö voitti.

Vitra Store Helsinki myy esimerkiksi Artekin, Eamesin pariskunnan, Verner Pantonin sekä Alexander Girardin suunnittelemia tuotteita ja huonekaluja. Ostin siskolleni joululahjaksi hauskan Eames-muistipelin.

Se oli varmaan koko liikkeen edullisin tuote.

Kuvat: Vitra. 

The Selby

Dissektoitu mies.

Viihdyn kotona. Se on totuus. 

Koti on kuin alati muuttuva taideteos.

***

Pyrin kodin sisustuksen suhteen jokseenkin täydelliseen harmoniaan ja viihtyvyyteen, mutta liikaa kauneutta ja järjestelmällisyyttä tulee myös välillä rikkoa. Seinähylly saattaa ensivilkaisulla näyttää sekaiselta, mutta jos katsoo tarkasti, löytää harkittua kaaosta.

Taulut eivät roiku seinällä symmetrisesti saati liian suorassa.

Koti saa - tietyissä raameissa - elää.

***

Pidän nojatuolissa istumisesta, blogin kirjoittamisesta ja pianonsoitosta. Pidän kirjahyllystä, johon olen kerännyt kirjojen lisäksi aarteita. Pidän pienestä parvekkeesta, johon mahtuu juuri ja juuri yksi Aalto-jakkara.

Jos on onnekas, kuulee parvekkeelta öisin mustarastaan laulua.

"Blackbird singing in the dead of night..."

***

Oikeanlaisen valaistuksen luominen on hyvin tärkeää. Valon tulee olla lämmintä ja pehmeää - vähän niin kuin minäkin olen lämmin ja pehmeä.

Kattovalaisinta ei välttämättä tarvita, vaan valaistus tulee luoda pienistä valopisteistä, jotka on sijoiteltu taitavasti ympäri asuntoa.

Kuljen aika ajoin melko hienon ja arvokkaan talon ohi. Aina kun pälyilen sisään sen ikkunoista (teen niin usein) järkytyn siellä asuvien ihmisten valoratkaisuista; he nimittäin käyttävät kamalia, kelmeän vihreitä loisteputkilamppuja!

Näillä ihmisillä on hieno asunto, mutta heidän makunsa valaistuksen suhteen on hieman off.

Mietin aina, että nämä ihmiset ovat varmasti jonkinlaisia psykopaatteja, sillä kukaan normaali ihminen ei voi viihtyä vihreässä valossa.

Mutta ehkä Hulk saattaisi viihtyä loisteputkien loisteessa. Tai Muppettien Kermit. Vihreä on ihan kiva väri noin muuten.

***

Stockmannin Akateemisen kirjakaupan valikoimasta löytyy lukuisa määrä erilaisia sisustuslehtiä, mutta ne ovat kaikki tylsähkön porvarillisia. 

Aina ne samat loft-asunnot ja Tankki-nojatuolit. Aina mustaa ja valkoista, ei koskaan värejä.

Tällaiset kodit ovat näyttäviä, kalliita ja kliinisiä, mutta niissä ei ole kovinkaan usein mitään persoonallista.

Pidän kodeista, jotka heijastelevat asukkejaan, ja joista näkee, että niissä todella asutaan ja eletään.

Glorian koti esittelee rahaa ja elämäntyyliä, ei mielenkiintoisia koteja.

***

Amerikkalainen valokuvaaja ja kuvittaja Todd Selby perusti persoonallisten ihmisten persoonallisia koteja ja työtiloja esittelevän The Selby -internetsivustonsa kesällä 2008. 

The Selbystä tuli nopeasti suosittu saitti. Luovilla aloilla työskentelevien ihmisten kodit kiinnostavat laajalti. Yksityiskohtaisesti kuvatut kodit kertovat mielenkiintoisia tarinoita asukeistaan.

Todd Selby on myös julkaissut kaksi kirjaa (The Selby is in Your Place ja Edible Selby), ja kolmas ilmestyy kuluvan vuoden maaliskuussa (Fashionable Selby).

Selby esittelee sekä kuuluisuuksien (mm. Karl Lagerfeld) että tavallisten ihmisten koteja.

Ihmisillä - ja Karl Lagerfeldillä - on aivan uskomattomia ja uskomattoman persoonallisia koteja. Se vaiva, mikä erilaisten huonekalujen ja esineiden keräämiseen on kulunut, on aivan valtava.

***

An Expensive Polyester Jacket suosittelee The Selbyä. Se on loistava saitti.