Seventies Swing

Lily Donaldson.

Ihossa saattoi havaita ärtymistä. "Avaa silmäsi, sillä maailma on täynnä kauniita asioita", luki reidessä. Hieman vino, serif-tyyppinen teksti oli tatuoitu mustalla, ja sitä koristi punavihreä kukkaseppele. Massiivinen lintu lensi vain hieman polvilumpion yläpuolella. Pellervo oli ostanut äskettäin myös uudet mikroshortsit, sillä jo pitkään hän oli halunnut jakaa maailmalle jotain inspiroivaa. "Nyt minun ei tarvitse kertoa kaikille, kuinka upea tyyppi olen, sillä he näkevät sen heti", hän myhäili ja ajoi kohti auringonlaskua.

***

Tom Graig kuvasi malli Lily Donaldsonia Porter-lehteen keväällä 2015. Editorialin nimi on Seventies Swing. 

On location on aina parempi kuin studio.

10 Years Solo Live

Brad Mehldau. Kuva: Nonesuch.

Amerikkalainen Brad Mehldau (s. 1970) on paras ja suurin elossa oleva jazzpianisti. Ymmärrän väitteen rohkeuden, ja perustelen myös kernaasti kantani.

Aloitetaan tällä: jos The Voice of Finland -telkkariohjelmassa kaksi laulajaa laitetaan nyrkkeilykehää muistuttavalle lavasteelle ottamaan toisistaan laulullisesti mittaa, on Brad Mehldau juuri tällaisen yrjöttävän kauhistuksen täydellinen vastakohta. Hän on taipumattoman romanttinen pianisti, joka ei ikimaailmassa suostuisi yhteenkään nyrkkeilykehään hakemaan tunnustusta ilmaisulleen.

Brad Mehldau ei luopuisi taiteellisista arvoistaan, vaikka häntä uhattaisiin singolla. Tai näin ainakin haluan uskoa. Olen nyt tosi tosissani, sillä Mehldau on minulle tärkeä muusikko ja taiteilija. Olen kuunnellut häntä varmaan viikoittain yli 10 vuoden ajan. 

Hänen versionsa Paul Simonin 50 Ways to Leave Your Lover -biisistä on yksi maailmanhistorian parhaita äänitettyjä musiikkikappaleita. Art of The Trio -levyt ovat jokaisen jazzfanin levyhyllyn perusteoksia. Tuottaja-säveltäjä-multi-instrumentalisti Jon Brionin kanssa äänitetyt Largo ja Highway Rider ovat äänimaisemiltaan ja sovituksiltaan kekseliäitä, mullistavia, kauniita, mahtavia ja upeita levyjä. "It seems like the grandeur of a place only reveals itself after I've left", kirjoittaa Brad Places-levyn vihkotekstissä, ja minä yhdyn häneen kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Mehldau on uudistanut jazzpianon traditiota sekä soolo- että triomuusikkona. Hänen pianismissaan on klassisen kontrapunktisia vaikutteita, mutta hänen soittonsa on silti svengaavaa. Mehldau ammentaa materiaalia sekä jazzstandardeista että moderneista pop-klassikoista. 

Mehldau on myös loistavan herkkä balladitulkki ― taito, joka puuttuu monelta jazzpimputtajalta. Nick Draken River Man tai Radioheadin Exit Music (for a film) ovat kekseliäitä cover-valintoja, ja ne ovat kuin tehtyjä Bradin sormille.

Brad Mehldau Triossa soittavat myös basisti Larry Grenadier sekä rumpali Jeff Ballard. Näin heidät New Yorkin Village Vanguard -jazzklubilla toukokuussa 2011. Trio versioi muun muassa laulaja-laulunkirjoittaja Sufjan Stevensin Holland-kappaleen. Istuin eturivissä ja join viiniä. En osannut tipata tarjoilijaa, ja annoin hänelle hiluja. Juttelin keikan jälkeen aasialaiselle naiselle ja myönsin hänelle, että Brad on melkein "liian hyvä" soittaja. En vieläkään tiedä, mitä tällä tarkoitin.

Brad Mehldau edustaa jotain pysyvän kaunista tässä VoF-, rap beef-, ja EDM -ajassa. 

Siispä kriisin hetkellä muista tämä: piano riittää.

***

Brad Mehldau on myös sangen ajankohtainen muusikko. Hänen uusin julkaisunsa on nimeltään 10 Years Solo Live, ja se sisältää yhteensä 32 biisiä ja yli viisi tuntia pianomusiikkia noin kymmenen viime vuoden ajalta. Levyn kaikki kappaleet on äänitetty Bradin soolopianokeikoilla. Mehldaun oma Waltz for J.B. on pienieleisen kaunis sävellys, kun taas lähes 17-minuuttinen versio The Beach Boysin God Only Knows -biisistä on pianistista ilotulitusta.

Suurin ilon aihe on kuitenkin se, että Brad Mehldau saapuu Suomeen ensi vuoden alussa! Hän soittaa kaksi soolokeikkaa: Turun Sigyn-salissa perjantaina 12. helmikuuta ja Espoon Sellosalissa lauantaina 13. helmikuuta. Ostin liput molemmille keikoille. Joudun siis matkustamaan Turkuun. Mutta mitäpä en tekisi Bradin takia.

✏︎ April Jazz Festivaali: Jazzpianisti Brad Mehldau saapuu Suomeen helmikuussa
✏︎ Nonesuch Releases Brad Mehldau’s 10 Years Solo Live 8-Lp Vinyl Box Set: Now Available
✏︎ Brad Mehldau’s "10 Years Solo Live" 8-LP Vinyl Box Set Out Now
✏︎ Listen: Brad Mehldau's "10 Years Solo Live" Featured on NPR's "All Things Considered"

✏︎ Brad Mehldau Evolves in ‘10 Years Solo Live,’ a New Boxed Set

✏︎ ‘10 Years Solo Live’ Review
✏︎ Mehldau Triumphs in Texas
✏︎ Juan Rodriguez: Brad Mehldau finds a decade of contrasts in 10 Years Solo Live

Back to the Future -päivä

You're my density.

Hyvää Back to the Future -päivää! 

Aion ostaa Niken Air MAG -lenkkarit heti kun ne vain tulevat myyntiin. Eli toivottavasti myöhemmin tänään. Refreshaanpa taas Facebook-feedini. Äh, ei vieläkään...

Minulla oli ala-asteikäisenä kolme toivomusta: Kunpa Saara rakastaisi minua. Kunpa minulla olisi akvaario. Kunpa minulla olisi toimiva liitolauta eli Hoverboard. Mikään näistä toiveista ei toteutunut, joten kasvoin ihmisenä.

Kun Marty McFly ja Doc Brown laskeutuivat DeLoreanillaan Hill Valleyn kaupunkiin 21. lokakuuta 2015 luki USA Today -lehden kannessa "GANG JAILED". Tämä lokakuinen keskiviikko jää historiaan myös päivänä, jolloin kuulimme uutisen Ratto-, Jallu-, Kalle ja Hustler -lehtien lopettamisesta. Mitä tässä nyt oikein pitäisi tehdä? Mennä nettiin vai?

Minulla on seinälläni mustavalkoinen valokuva Michael J. Foxista ja Christopher Lloydista. Kun katson sitä, en ihan ala itkemään, mutta herkistyn silti hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Martyn ja Docin ystävyys on minulle BTTF-trilogian ydin... reaktori.

Muistan lukeneeni joskus hölmön artikkelin, joka ihmetteli Martyn ja Docin ystävyyttä.  Miten ihmeessä vanha tiedemies ja teini-ikäinen, kitaraa soittava skeittari voivat olla kafruja? Siinähän on pakko olla jotain epäilyttävää! Paitsi että siinä ei ole mitään epäilyttävää.

Oletko koskaan miettinyt, miksi olet itse jonkun ystävä? Eikö siinä ole vain jollain maagisella tavalla juuri oikeenlaista kemiaa?

Paluu tulevaisuuteen on vaikuttanut minuun ihmisenä ratkaisevalla tavalla. Aloin skeittaamaan, koska Martykin skeittasi. Yritin kopioida Martyn habituksen. Matkin Martyn puhetapaa, ilmeitä ja eleitä. Rakastuin jopa äitiini!

Ja nykynuoret vain sylkevät juna-asemilla ja hankkivat tatuointeja.

***

Mitä muuta on tapahtunut? Ryan Adams teki hyvän coverlevyn. Hänen paras tuotoksensa on silti esikoislevy Heartbreaker. Star Wars: The Force Awakensin eilen julkaistu viimeinen traileri oli vähintäänkib lupaava. Ben Folds sävelsi kauniin pianokonserton. The Late Show'n uusi isäntä Stephen Colbert on ehkä kaikkein suurin rakkauteni ― mikä on hassu yhteensattuma, sillä hän on myös siskoni ehkä suurin rakkaus. Colbert Nation! Portlandian Fred Armisen ja Carrie Brownstein tekevät telkkaria Colbertin tapaan suurella sydämellä. Sanni on uskomattoman lahjakas pop-muusikko. Mä oon lelu.

Aloitin katsomaan Aaron Sorkinin The Newsroomia. Pidän siitä konekivääridialogista. Voiko kukaan ihminen olla oikeasti niin fiksu ja nopea? Koen television äärellä alemmuudentunteita. Olen huonoimpina päivinäni kuin Jeff Danielsin esittämä Will McAvoy: täynnä turhautumista ja raivoa. Tästä juontuu myös lempinimeni Raivo Huvila. Emily Mortimer on muuten viehättävän fiksu, upea ja tyylikäs. Mitä muuta tarvitaankaan? Tietenkin kiltteyttä ja empatiaa.

Suomen Keskustan ex-puoluesihteeri Jarmo Korhonen kirjoitti näköjään "paljastuskirjan". Jay Leno oli oikeassa: "politics is just show business for ugly people". 

Myös Jari Sarasvuo kirjoitti paljastuskirjan. Siinäpä mies, jonka elämän ainoa tarkoitus on  bisnes ja työnteko, mutta joka ei saa siitä näköjään ikinä kovin syvää täyttymystä, kun aina täytyy olla puhumassa joko radiossa tai telkkarissa. Kuuntelin itse asiassa Jarin Yle Puheelle tekemän ohjelmasarjan pari vuotta sitten, ja se oli oikeastaan aika hyvä.

Nothing comes between me and my Calvins.

Behind the Scenes

Jackson Pollock: Number 32.

Hyvät lukijani, 

Kuinka voitte? Oletteko nauttineet kesästä? Oletteko kokeneet kauniita, ilon täyttämiä päiviä?

Lomailin koko heinäkuun. Kävin ystäväni kanssa Saksassa siskoni ja hänen miehensä luona. Kävimme eläintarhassa ja tapiiri ruiskutti jotakin päälleni. Miedosti ilmaistuna olin hieman yllättynyt tällaisesta käytöksestä. Yritän silti olla katkeroitumatta eläimiä kohtaan. Annan sinulle anteeksi, tapiiri. 

Join Rieslingiä. Siskoni mies osti uuden kitaran. Pelasimme Scrabblea. Nauroimme paljon.

Lopun lomani vietin nuhaisena. Olen sellainen klassinen lomalla sairastelija. En aio katkeroitua.

***

Ostin Düsseldorfin modernin taiteen museosta Kunstsammlung Nordrhein-Westfalenista Jackson Pollock-printin Number 32 -maalauksesta. Kehystytin sen ja naulasin sen seinälleni ja olen katsonut sitä joka päivä useita minuutteja. Pollock on suosikkimaalarini. Mark Rothko on myös hyvä. Surullista kyllä, molemmat tappoivat itsensä epäsuorasti ja melko suorasti. Haluan kiittää heitä taiteesta ja inspiraatiosta.

Melkein kaikki suosikkitaiteeni tulee 1950- ja 60-luvun Amerikasta. Kuvataide. Jazz. Muotoilu. Muoti. Mielenkiintoista on se, että olen löytänyt nämä kaikki asiat yksitellen ja alkanut hahmottaa tätä sodanjälkeistä aikaa vasta jälkikäteen. Usko tulevaan oli suurta. 

Toinen taiteellisesti mielenkiintoinen aikakausi nähtiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, kun Claude Debussy, Maurice Ravel ja Erik Satie soittivat pianoa Pariisissa, Van Gogh maalasi vimmatusti Arlesissa ja Edward Hopper kuvasi New Yorkissa modernin ihmisen yksinäisyyttä.

***

Mitä muuta kesällä tapahtui? Sain John Is Here -videoni valmiiksi. Se ei ole täydellinen kuten Jackson Pollockin maalaus on täydellinen, mutta videossani onkin paljon enemmän liikkuvia osia.

Halusin jakaa jotain itsestäni sekä suhteestani Helsinkiin. En halunnut olla erityisen cool, vaan puhua omalla äänelläni ― tai ainakin etsiä omaa ääntäni.

En ole kuvannut tänä kesänä lainkaan, mutta haluaisin kyllä tehdä uuden videoprojektin. Luulen, että se voisi kertoa suhteestani musiikkiin ja pianonsoittoon.

Syksy on kaunis ja tuoksuu hyvältä. Pidän myös naisista, joilla on nämä kaksi ominaisuutta.

***

Ohessa hieman behind the scenes -kuvia Munkkiniemestä viime syksyltä. Kuvat otti Antti Kajaste.

John Is Here

John Is Here on noin 28 minuuttia kestävä narratiivinen lyhytelokuva, joka kertoo Johnista, bloggaamisesta ja Helsingistä. Kuvattu vuonna 2014.

John Is Here - Poster

Official poster.

John Is Here. Coming very soon. Tulossa tosi pian. 

En valehtele. Se on valmis.

***

Tykkää meistä myös Facebookissa: facebook.com/polyesterjacket

Alex Prager

Alex Prager: Despair. Kuvassa Bryce Dallas Howard.

Kun Pablo Picasson näyttely läheni loppuaan taidemuseo Ateneumissa alkuvuodesta 2010, ylettyi museon edessä kiemurteleva jono melkein Stockmannille asti.

Naurettavaa, ajattelin. Jos nuo kaikki ihmiset olisivat olleet oikeasti kiinnostuneita Picassosta, he olisivat käyneet katsomassa koko näyttelyn jo hyvissä ajoin ― niin kuin minäkin tein. Kokemani valheellinen ylemmyydentunne kuvotti miedosti.

Mutta mitä on "oikea kiinnostus"? Asiaan perehtyneisyyttä? Fanitusta? Aktiivisuutta? Koulutus? 

En onneksi välitä siitä, kuka välittää mistäkin ja kuinka paljon. Mutta totta kai saman henkisiä ihmisiä on kiva tavata. Ai sullakin on dinopaita, vähän siisti.

On melko tärkeää, että voi kertoa muille käyneensä katsomassa sen Picasson näyttelyn ja vastata kysymykseen "oliko hyvä?" sanoin "oli kyl tosi hyvä", kritiikittömästi.

Tässä on samaa kuin siinä, että matkaisi Lontooseen ja kävisi Madame Tussaudin vahakabinetissa, London Eye -maailmanpyörässä ja Harrodsin tavaratalossa ― koska ne nyt vain pitää nähdä. Mutta kuka haluaa jonottaa taidenäyttelyihin ja kabinetteihin? Tulee vastareaktio: en varmana mene tuonne minne nuo kaikki muut ihmiset menevät. Sitä paitsi ne vahanuket näyttävät ihan sulaneilta apinoilta.

Olen pannut merkille, että kun taiteesta muuten piittaamaton ihminen kutsutaan esimerkiksi kuvataidenäyttelyn avajaisiin, tulee hänestä samalla minuutilla myös kuvataiteen fani ja arvostaja. Tätä voisi kutsua kasuaaliksi fanitukseksi. Tai ehkä livenä koettu installaatio on oikeasti koskettava elämys.

En toki voi kieltää kuohuviinin ja taidepuheen viehättävyyttä; siinähän tuntee sivistyvänsä monta pykälää kertaheitolla. Tai ehkä katsojan sydämessä todella liikahtaa jokin.

Ja ehkä jokin täten muuttuu, ja suhtautuminen elämään ja asioihin ei ole enää entisensä.

***

Alex Prager (s. 1979) on Los Angelesista kotoisin oleva valokuvataiteilija, jonka töihin törmäsin googlettaessani näyttelijä Bryce Dallas Howardin kuvia. 

Ihastuin Pragerin kuviin heti, ja Brycesta olen pitänyt jo pidemmän aikaa. (Ne kirkuvanpunaiset hiukset!)

Pragerin kuvat näyttävät elokuvastilleiltä, ja niissä on melkein aina jonkinlainen tarina.

Prager on tehnyt myös taiteellisia lyhytelokuvia, kuten alla linkitetty Despair. Hänen tapansa käyttää kameraa ja värejä vetoaa minuun syvästi. Mielestäni parhaat ja mielenkiintoisimmat taidekuvat, muotikuvat ja -kampanjat sisältävät aina narratiivin.

✏︎ MoMA New Photography 2010: Alex Prager (MoMA)
✏︎ Alex Prager: Crowd Control (Nowness)
✏︎ See: Alex Prager’s Lonely, Haunting Face in the Crowd (New York Magazine)

Mad Men loppuu

Don, are you worried about something?

Mad Men on kaikkien aikojen suosikkitelevisiosarjani. Sen seitsemännen ja viimeisen kauden seitsemän viimeistä jaksoa pyörähtivät juuri käyntiin Amerikassa, mutta jaksot voi katsoa Suomessa myös Nelosen maksullisesta Ruutu-palvelusta.

Mikä Mad Menissa sitten vetoaa niin kovasti? Ihan kaikki: näyttelijät, lavastus, puvustus, kuvaus, musiikki, ajankuva ja teemat. Mutta koska teksti on yleensä kaiken perusta ja telkkarisarjojen loistavuus lähtee aina niiden käsikirjoituksesta, niin mainitsen sen ensimmäisenä.

Mad Men yllättää juonenkäänteillään jatkuvasti, mutta sen yllättävyys ei johdu halvoista kaunarimaisista shokkikäänteistä, vaan sen tarkasta tavasta havainnoida ihmisen käyttäytymistä. Se on erityisen vahva draama, ja sarjan luoja Matthew Weiner ansaitsee kaiken saamansa kehun. Hänen visionsa on harvinaisen kirkas, eikä yhdessäkään yksityiskohdassa ole slarvailtu. Mainostoimiston pöydällä loikoileva Life-lehti on aina oikealla päivämäärällä varustettu ja Bert Cooperin toimiston seinällä roikkuva Rothko on juuri oiken sävyinen.

Jon Hammin taitavasti esittämä mainosäijä Don Draper on menestynyt kaikilla ulkoisilla mittareilla, mutta hän ei saa ikinä katkaistua itsetuhoisen käyttäytymisen kierettään. Mistä tämä oireilu sitten johtuu? Tietenkin traumaattisesta lapsuudesta ja käsittelemättömistä ongelmista. Donissa on siis paljon karikatyyristä suomalaista miestä, joka ei puhu vaan dokaa. Donin itsevarma hahmo kuitenkin murtuilee kausi kaudelta, sillä kukaan ei voi teeskennellä ikuisesti. Don Draper kuuluu The Sopranosin Tony Sopranon, House-sarjan Greg Housen, Breaking Badin Walter Whiten, Californicationin Hank Moodyn ja Dexterin Dexter Morganin monimutkaisten antisankarien joukkoon.

Miksi katsoja ei sitten vihaa Donia? Siksikö, että hän charmantti ja komea? Vai siksi, että vaikka hän tekee pahoja asioita, niin katsoja tietää, että hän ei ole kuitenkaan sydämessään paha?

Myös muut Mad Menin hahmot sekä niitä esittävät näyttelijät ovat loistavia. Vaikka "maddis" on genreltään virallisesti draama, niin oletko koskaan tavannut Roger Sterlingiä hauskempaa hahmoa? Hänen one-linerinsa osuvat aina maaliin. Peggy on ihailtavan määrätietoinen, mutta samalla hieman naiivi. Pete on television opportunisin hahmo. Joan kärsii miesten alentavista katseista, mutta toimistolla hänelle ei kettuilla. Betty on kuin lapsi ja aina tyytymätön kaikkeen. Sally on kasvanut tiedostavaksi teiniksi, jota kuvottaa oman isän vastuuton käyttäytyminen.

Katsoin perjantaina ystäväni kanssa Mad Menin kaksi uusinta jaksoa perä perään, ja ne olivat tasan yhtä hyviä kuin kaikki aikaisemmatkin. Mietin jälkikäteen huvittuneena omia kommenttejani, jotka olivat "melko" ylistäviä:

"Tää on niin hyvä."

"Tää on parempi ku mikään leffa."

"Tää on niiiiin hyvä."

Hyvin harva muu sarja tai elokuva vangitsee yhtä vahvasti kuin Mad Men. Olen toki hieman surullinen sen loppumisesta, mutta samalla iloitsen siitä, kuinka tasaisen vahvoja kaikki sen seitsemän kautta ovat olleet.

***

Mad Menin päättyminen on iso juttu muillekin. Jos joku lukee nämä kaikki läpi, niin tarjoan drinkin.

✏︎ The Mad Men Cast on the Backstories of the Show’s Most Memorable Scenes (and the Ones That Didn’t Make It In) (Vulture/New York Magazine)
✏︎ 10 Films That Inspired Mad Men, According to Matthew Weiner (Vulture/New York Magazine)
✏︎ How Much Mad Men’s Costumes Have Changed Over Time (Vulture/New York Magazine)
✏︎ Which Mad Men Actors Look Most Like Their Characters? (Vulture/New York Magazine)
✏︎ The Story Behind ‘Is That All There Is?’: A Song That Was Meant for Mad Men (Vulture/New York Magazine)
✏︎ ‘The Vulture TV Podcast’: Mad Men Edition (Vulture/New York Magazine)
✏︎ The Complete Quips of Mad Men’s Roger Sterling (Vulture/New York Magazine)
✏︎ Mad Men Doesn’t Believe in Love (Vulture/New York Magazine)
✏︎ The Mad Men Cast: Where Are They Now? (Vulture/New York Magazine)
✏︎ Mad Men Boss Matthew Weiner Explains the Premiere (Vulture/New York Magazine)
✏︎ John Slattery on Roger’s Heart Attacks, the Meaning of the ’60s, and That Mustache (Vulture/New York Magazine)
✏︎ Zosia Mamet, Colin Hanks, and Others Predict Where Their Mad Men Characters Ended Up (Vulture/New York Magazine)
✏︎ Jessica Paré on Don’s Million-Dollar Check, Breakups, and How Mad Men Changed Her Life (Vulture/New York Magazine)
✏︎ Mad Men Q&A: Series Creator and Executive Producer Matthew Weiner (AMC)
✏︎ 10 Ways to Get Ready for the Mad Men Premiere This Sunday (AMC)
✏︎ Mad Men First-Look Photos From the Final Episodes (AMC)
✏︎ Recreate Mad Men's first episode, scene by scene (AMC)
✏︎ The Mad Men Fashion File, Episode 708 – Mirror, Mirror (AMC)
✏︎ The Mad Men Fashion File, Episode 709 – The Church of Don Draper (AMC)
✏︎ Mad Men Q&A – Maggie Siff (Rachel Menken) (AMC)
✏︎ Mad Men Q&A – Jon Hamm (Don Draper) (AMC)
✏︎ Mad Men Exclusive Photos: 70s Fashion Comes for Megan and Betty (Vanity Fair)
✏︎ Mad Men’s Matthew Weiner Made His Cast and Crew Watch These Movies (Vanity Fair)
✏︎ Matthew Weiner Loses Control (Vanity Fair)
✏︎ Mad Men Style Evolution: How Don, Betty, Peggy, Joan, and More Changed Throughout the 60s (Vanity Fair)
✏︎ Don Draper Is Still Searching for Something as Mad Men Heads Into the Unknown (Vanity Fair)
✏︎ Growing Up on ‘Mad Men’: A Conversation With Matthew Weiner and Kiernan Shipka  (The New York Times)
✏︎ Have a Seat Next to Don Draper: Jon Hamm Unveils a ‘Mad Men’ Bench (New York Times)
✏︎ As ‘Mad Men’ Comes to an End, Jon Hamm Reflects on Don Draper (New York Times)
✏︎ ‘Mad Men': How The New York Times Covered the First Season (The New York Times)
✏︎ The Uncensored, Epic, Never-Told Story Behind 'Mad Men' (The Hollywood Reporter)
✏︎ 'Mad Men's' Final Season: What the Critics Are Saying (The Hollywood Reporter)
✏︎ 'Mad Men' Creator Looks Back Ahead of Final Run, Full Cast Sits for Last Promos (Exclusive) (The Hollywood Reporter)
✏︎ Review: Mad Men‘s Time Machine Warms Up for Its Last Trip (Time)
✏︎ 19 Real-Life Ads from the Mad Men Era (Time)
✏︎ Mad Men’s Conquest of Cool (Time)
✏︎ See the Mad Men Cast in GQ (GQ)
✏︎ Don Draper's Gonna Die! (GQ)
✏︎ “Mad Men”: Another Day at the Office (The New Yorker)
✏︎ Filling The Hole (The New Yorker)
✏︎ Matthew Weiner on Mad Men's Origins, Peggy's Baby, and Why There Will Never Be a Spinoff (Esquire)
✏︎ These Revealing Notes Show How Mad Men Grew From Idea to Phenomenon (Esquire)
✏︎ ‘Mad Men’s’ Matthew Weiner: ‘Trust Me, I’m Going to Miss It More Than You Will’ (Variety)
✏︎ 7 Secrets About Jon Hamm and ‘Mad Men’ (VIDEO) (Variety)
✏︎ Why did we see Don Draper reading Dante’s Inferno in Mad Men? (The Guardian)
✏︎ Mad Men's final season: the bittersweet joy of saying goodbye (The Guardian)
✏︎ Mad Men Is Back—And With It, The End Of Great Tv Dramas (Wired)
✏︎ It’s a Mad, Mad, Mad, Mad (Beauty) World (Style.com)
✏︎ Drinking With 'Mad Men': Cocktail Culture And The Myth Of Don Draper (NPR)
✏︎ So Long, Sally Draper (Interview Magazine)
✏︎ Matthew Weiner Talks MAD MEN’s Final Season, the Ultimate Blu-ray Box Set, and More

Viini on kulttuuria ja viini on hyvää

Alexander Paynen ohjaama loistava leffa Sideways täytti äskettäin 10 vuotta. Siinä juodaan paljon viiniä, ja se on yksi suosikkielokuvistani.

Sideways on genreltään draamakomedia, mutta se tuntuu joka katselukerralla aina vain dramaattisemmalta ja surullisemmalta. Nuorena nauratti enemmän.

Ikä tuo perspektiiviä, ja Paul Giamattin esittämän Milesin pettymykset tuntuvat 30-vuotiaan katsojan mielestä huomattavasti karvaammilta kuin 20-vuotiaan (täytin äskettäin 30 vuotta).

Myös elokuvassa fiilisteltyyn Pinot noir -rypäleeseen voi pettyä. Shiraz on kuin mehua sen rinnalla — ja mitä vikaa on mehussa? Ei mitään.

Sidewaysissa on monta ikonista kohtausta (Miles juo viiniä sylkykupista; Miles soittaa päihtyneenä ex-vaimolleen; Miles ei suostu juomaan Merlot-rypäleestä tehtyä viiniä), mutta yksi hienoimmista ja pateettisimmista on Milesin pitämä harras monologi viinin historiasta, kauneudesta ja upeudesta.

Miles ja hänen ihastuksensa Maya hyppäävät monologin jälkeen autoon ja ajavat yöhön — ja juuri tällöin kuulemme Claus Ogermanin säveltämän ja pianisti Bill Evansin soittaman Symbiosis-teoksen kauniin largo-osion, joka saa minut kauneudellaan aina itkun partaalle — ainakin muutaman viinilasillisen jälkeen. 

Kun näin Sidewaysin ensimmäistä kertaa ja huomasin Alexander Paynen käyttäneen Bill Evansin musiikkia, tiesin, että me ajattelemme samalla tavalla, ja että tämä ohjaaja ymmärtää minua, musiikkia, elokuvaa, draamaa, elämää ja viinejä. Tunsin vahvaa merkityksellisyyttä.

Mietin toki myös, että mitä jos kaikki tämä onkin vain sattumaa.

Symbiosis on jazzia ja klassista musiikkia yhdistelleen third stream -liikkeen onnistuneempia teoksia. Jazzin ja klassisen sekoittaminen johtaa yleensä vesittyneeseen lopputulokseen, mutta Sidewaysin tapa yhdistää draamaa ja komediaa on onnistunut, sillä elämä on draamaa ja komediaa, ja draaman jälkeen komedia naurattaa aina enemmän, sillä ihmisellä on käsittämätön kyky kääntää traaginen huumoriksi.

Ps. Olen juuri Saksassa siskoni ja hänen miehensä luona. Silvaner-rypälettä voisi kuvailla light-Rieslingiksi.

Miles & Jack. Sideways, 2004.

John Is Here - Trailer #2

An Expensive Polyester Jacketin suurtuotanto John Is Here ilmestyy kuluvan kevään aikana. Tuottajina toimivat Markus Selin ja Harvey Weinstein.

Elokuussa julkaistu ensimmäinen traileri ― tai teaseri ― ei ollut rehellisesti sanoen kamalan hyvä, joten tässä parempi kakkostraileri, olkaa hyvä.

Musiikki: Maurice Ravelin säveltämän kolmiosaisen Gaspard de la nuit -pianoteoksen ensimmäinen osa Ondine, pianisti Robert Casadesuksen esittämänä.

(Päivitys 9. maaliskuuta: Tein traileriin muutaman pikku korjauksen.)

Little Dutch Girl

Lara Stone.

T: The New York Times Style Magazine on The New York Times -sanomalehden sunnuntainumeron mukana tuleva muotiin, designiin, matkustamiseen, ruokaan ja kulttuurin keskittyvä erikoisjulkaisu. Se on kuin turhamaisempi versio Hesarin Kuukausiliitteestä. T Magazinea alettiin julkaista vuonna 2004, ja se ilmestyy 15 kertaa vuodessa.

"T: The New York Times Style Magazine strives to be the most influential, creative culture style magazine in the world, connecting with readers by viewing fashion and style through the prism of culture with quality as our filter. T Magazine's world-class journalists examine, analyze and edit the cultural moment we live in, setting the tone for conversation embraced by our influential readers."

Tässä kuvia T Magazinen artikkelista nimeltään Little Dutch Girl syyskuulta 2011. Pääosassa malli Lara Stone. Jutun kirjoitti Lynn Yaeger ja valokuvaajana toimi Angelo Pennetta. En ole käynyt Alankomaissa, mutta haluaisin toki vierailla siellä!