Little person

Bill, joku toinen kerta. Kadonnut sessio mustasta metsästä.

Olen 31-vuotias. Välillä tuntuu, että elämällä ei ole enää mitään uutta annettavaa.

Mutta sitten paljastuu, että Saksasta on löytynyt kesäkuussa 1968 nauhoitettu ennenjulkaisematon Bill Evans Trio -studioäänitys. Ja sitten paljastuu, että Brad Mehldau Trio julkaisee uuden balladilevyn.

Nämä kaksi amerikkalaista pianoromantikkoa ja hengenheimolaista ovat suosikkipianistejani ― vaikka heidän soittotyyliensä vertaaminen keskenään onkin ehdotonta pyhäinhäpäisyä.

Bill Evans kuoli New Yorkissa syyskuussa 1980 51 vuoden ikäisenä, mutta Brad Mehldau konsertoi viime helmikuussa sekä Turun Sigynissä että Espoon Leppävaaran Sellosalissa. Olin katsomassa Mehldaun molempia keikkoja, ja ne olivat keskenään ehkä yllättävänkin samanlaisia. Kirjoitin Bradista blogiini viimeksi marraskuussa.

Näin Brad Melhdaun trioineen New Yorkin Village Vanguard -klubilla viimeksi toukokuussa 2011, mutta Suomen keikat hän soitti soolona. Vanguardissa Brad soitti Sufjan Stevensin Hollandin sekä Ode-levyltä löytyvän, brittiläisen supermallin mukaan nimetyn Twiggyn. 

Suomen soolokeikat olivat melko erilaista pianismia, eräänlaista pianovyörytystä. Jos New Yorkissa kuultu triosoitto oli kauniin lyyristä ja herkullisen svengaavaa, oli soolomateriaali taas voimakkaan repetitiivistä. Brad keskittyi molemmilla keikoilla lähes kahden tunnin ajan lähinnä pianon keskirekisteriin ja bassoääniin ― mutta kuten paikalla ollut pianistikaverini totesi, jollakin se kahden tunnin konsertti on täytettävä. Molemmilla keikoilla kuultiin myös kokonaan improvisoituja kappaleita, josta saattoi bongata hyviä pätkiä ja ideoita ehkä tuleviin sävellyksiin tai sooloihin. 

Turun keikan encoressa kuultiin George Gershwinin How Long Has This Been Going On? jonka Brad soitti hyvin, hyvin rauhallisesti, pehmeästi ja kauniisti. "I could cry salty tears..."

Juttelin Mehldaun kanssa pari sanaa molempien keikkojen jälkeen. Hän oli rennon ja hyväntuulisen oloinen ja ihmetteli samalla, miksei ollut käynyt Suomessa niin pitkään aikaan. Kiitin Bradia keikasta ja kysyin samalla, onko hänen uudelta 10 Years Solo Live -levyltään löytyvä Waltz for J.B. omistettu kenties muusikko-säveltäjä-tuottaja Jon Brionille, johon Brad vastasi: "Yeah, his songwriting is so great! But it is also dedicated for Johannes Brahms."

Mehldaun uuden kesäkuussa julkaistavan Blues and Ballads -levyn sinkkubiisi on kaunis balladi nimeltään Little Person. Arvatkaapa kuka sävelsi sen? Eräs Jon Brion.

***

Aiheesta lisää:

✏︎ Resonance Records Press Release
✏︎ Bill Evans - Some Other Time (Mini-Documentary)
✏︎ Bill Evans - Some Other Time "You Go To My Head"
✏︎ Some Other Time: The Lost Session From The Black Forest
✏︎ Nonesuch To Release Mehldau Trio’s Blues And Ballads June 3
✏︎ Brad Mehldau Trio Blues And Ballads [Lp]

Bluesia ja balladeja.

Mehldau & Brion.

10 Years Solo Live

Brad Mehldau. Kuva: Nonesuch.

Amerikkalainen Brad Mehldau (s. 1970) on paras ja suurin elossa oleva jazzpianisti. Ymmärrän väitteen rohkeuden, ja perustelen myös kernaasti kantani.

Aloitetaan tällä: jos The Voice of Finland -telkkariohjelmassa kaksi laulajaa laitetaan nyrkkeilykehää muistuttavalle lavasteelle ottamaan toisistaan laulullisesti mittaa, on Brad Mehldau juuri tällaisen yrjöttävän kauhistuksen täydellinen vastakohta. Hän on taipumattoman romanttinen pianisti, joka ei ikimaailmassa suostuisi yhteenkään nyrkkeilykehään hakemaan tunnustusta ilmaisulleen.

Brad Mehldau ei luopuisi taiteellisista arvoistaan, vaikka häntä uhattaisiin singolla. Tai näin ainakin haluan uskoa. Olen nyt tosi tosissani, sillä Mehldau on minulle tärkeä muusikko ja taiteilija. Olen kuunnellut häntä varmaan viikoittain yli 10 vuoden ajan. 

Hänen versionsa Paul Simonin 50 Ways to Leave Your Lover -biisistä on yksi maailmanhistorian parhaita äänitettyjä musiikkikappaleita. Art of The Trio -levyt ovat jokaisen jazzfanin levyhyllyn perusteoksia. Tuottaja-säveltäjä-multi-instrumentalisti Jon Brionin kanssa äänitetyt Largo ja Highway Rider ovat äänimaisemiltaan ja sovituksiltaan kekseliäitä, mullistavia, kauniita, mahtavia ja upeita levyjä. "It seems like the grandeur of a place only reveals itself after I've left", kirjoittaa Brad Places-levyn vihkotekstissä, ja minä yhdyn häneen kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Mehldau on uudistanut jazzpianon traditiota sekä soolo- että triomuusikkona. Hänen pianismissaan on klassisen kontrapunktisia vaikutteita, mutta hänen soittonsa on silti svengaavaa. Mehldau ammentaa materiaalia sekä jazzstandardeista että moderneista pop-klassikoista. 

Mehldau on myös loistavan herkkä balladitulkki ― taito, joka puuttuu monelta jazzpimputtajalta. Nick Draken River Man tai Radioheadin Exit Music (for a film) ovat kekseliäitä cover-valintoja, ja ne ovat kuin tehtyjä Bradin sormille.

Brad Mehldau Triossa soittavat myös basisti Larry Grenadier sekä rumpali Jeff Ballard. Näin heidät New Yorkin Village Vanguard -jazzklubilla toukokuussa 2011. Trio versioi muun muassa laulaja-laulunkirjoittaja Sufjan Stevensin Holland-kappaleen. Istuin eturivissä ja join viiniä. En osannut tipata tarjoilijaa, ja annoin hänelle hiluja. Juttelin keikan jälkeen aasialaiselle naiselle ja myönsin hänelle, että Brad on melkein "liian hyvä" soittaja. En vieläkään tiedä, mitä tällä tarkoitin.

Brad Mehldau edustaa jotain pysyvän kaunista tässä VoF-, rap beef-, ja EDM -ajassa. 

Siispä kriisin hetkellä muista tämä: piano riittää.

***

Brad Mehldau on myös sangen ajankohtainen muusikko. Hänen uusin julkaisunsa on nimeltään 10 Years Solo Live, ja se sisältää yhteensä 32 biisiä ja yli viisi tuntia pianomusiikkia noin kymmenen viime vuoden ajalta. Levyn kaikki kappaleet on äänitetty Bradin soolopianokeikoilla. Mehldaun oma Waltz for J.B. on pienieleisen kaunis sävellys, kun taas lähes 17-minuuttinen versio The Beach Boysin God Only Knows -biisistä on pianistista ilotulitusta.

Suurin ilon aihe on kuitenkin se, että Brad Mehldau saapuu Suomeen ensi vuoden alussa! Hän soittaa kaksi soolokeikkaa: Turun Sigyn-salissa perjantaina 12. helmikuuta ja Espoon Sellosalissa lauantaina 13. helmikuuta. Ostin liput molemmille keikoille. Joudun siis matkustamaan Turkuun. Mutta mitäpä en tekisi Bradin takia.

✏︎ April Jazz Festivaali: Jazzpianisti Brad Mehldau saapuu Suomeen helmikuussa
✏︎ Nonesuch Releases Brad Mehldau’s 10 Years Solo Live 8-Lp Vinyl Box Set: Now Available
✏︎ Brad Mehldau’s "10 Years Solo Live" 8-LP Vinyl Box Set Out Now
✏︎ Listen: Brad Mehldau's "10 Years Solo Live" Featured on NPR's "All Things Considered"

✏︎ Brad Mehldau Evolves in ‘10 Years Solo Live,’ a New Boxed Set

✏︎ ‘10 Years Solo Live’ Review
✏︎ Mehldau Triumphs in Texas
✏︎ Juan Rodriguez: Brad Mehldau finds a decade of contrasts in 10 Years Solo Live

Pop-laulu

Jon Brion & piano & stuff.

Multi-instumentalisti, laulaja-lauluntekijä, tuottaja ja elokuvasäveltäjä Jon Brion pohti pop-laulun merkityksellisyyttä:

“Why do I love songs? It’s three minutes of condensed storytelling, of trying to collect your thoughts lyrically, musically and emotionally, and when it works there’s nothing on earth like it. Think about it: Airwaves of sound move the little hairs and bones in your body, enter your brain and make your neurons fire off skyrockets. No matter how much you look at the math of it, it is beautiful, it is mystical beyond words. I only have to think about a song like `Waterloo Sunset,’ and my physiology changes. What’s not to love about that?” 

[Who Is Jon Brion? (And Is There Anything He Can’t Do?) Chicago Tribune, 2003)]

***

Pop-laulu on lyhyt mutta merkityksellinen. Niin kuin elämäkin on.

Hyvää viikonloppua!

Korvaus: 64,67 dollaria

Modaali mikä?

Ei ole salaisuus, että pidän jazzista, etenkin pianojazzista.

Muistan, kun elämässäni tapahtui radikaali käänne, ja instrumentaalinen jazz alkoi vähitellen syrjäyttämään laulettua poppia. En jaksanut enää koko ajan kuunnella, mitä joku laulaa ja sanoo.

Halusin koulun ja töiden jälkeen kuunnella musiikkia - ja samalla tilaa. En halunnut miettiä alati, mikä Wonderwall on. (Tietääkö muuten joku?)

Kuuntelen toki popmusiikkia edelleen, melkein joka päivä, mutta jazz todella kiinnostaa.

***

Uusin löytöni jazzmusiikissa on amerikanintialainen pianisti Vijay Iyer, jonka uusin triolevy Accelerando (2012) on kerännyt kaikki mahdolliset palkinnot ja suitsutukset, ja ihan oikeutetustikin. Se on todella onnistunut, energinen ja innovatiivinen moderni jazzlevy aikalaistensa Brad Mehldaun ja Jason Moranin hengessä. Kuunnelkaa vaikka Iyerin versio Michael Jacksonin Human Naturesta. The Star of a Story -biisin rytmiikka taas lähtee lapasesta. Levy löytyy Spotifysta.

Vijay Iyer on myös läpeensä akateeminen: Hän opiskeli Yalen yliopistossa ja hankki tutkinnot matematiikasta ja fysiikasta. Tämän jälkeen hän väitteli tohtoriksi Berkeleyn yliopistosta, aiheena aivot ja musiikki.

Hänen oma musiikkinsa on täynnä tunnetta.

Iyer vieraili National Public Radion Piano Jazz -ohjelmassa vuonna 2009. Siinä kaksi miestä soittivat pianoa ja puhuivat elämästä. Yksinkertaista, kaunista, ja ehdottoman suositeltavaa.

"Improvisointia ei pidä kavahtaa kummajaisena. Me kaikki improvisoimme päivittäin puhuessamme: käytämme oppimaamme kieltä luovasti tilanteen mukaan", kertoi Iyer jazzista ja improvisaatiosta Helsingin Sanomissa viime vuonna.

Piano Jazz -ohjelmaa juonsi muuten 33 vuoden ajan pianisti Marian McParland. Hän kuoli viime elokuussa 95 vuoden ikäisenä. Polyester Jacket kiittää Mariania sekä pianonsoitosta että siitä kaikesta työstä, jonka hän teki jazzmusiikin eteen.

***

Maailman yksi myydyimmistä ja arvostetuimmista jazzlevyistä, Miles Davisin Kind of Blue, nauhoitettiin New Yorkissa vuonna 1959. Se sisältää viisi biisiä, ja sen tekemiseen kului kaksi päivää.

Vähän niin kuin viisi leipää ja kaksi kalaa. Ne riittivät.

Ensimmäisenä päivänä äänitettiin sävellykset So What, Blue in Green ja Freddie Freeloader. Seuraavana päivänä nauhalle saatiin Flamenco Sketches ja All Blues, jonka jälkeen saksofonistit John Coltrane ja Julian "Cannonball" Adderley sekä pianisti Bill Evans saivat korvauksen työstään: kullekin maksettiin palkkaa 64,67 dollaria.

Voisi siis ehkä todeta, että he eivät tehneet Kind of Blueta rahan takia. Mutta, totta kai, he tekivät sen myös rahan takia - olihan jazzin soittaminen heille työtä.

***

Levystä julkaistiin vuonna 2008 hieno Collector's Edition, jossa on mukana esimerkiksi pieleen menneitä ottoja. Ne lohduttavat syvästi tällaista jazzharrastelijaa: tämäkin levy vaati useita ottoja, yritystä ja erehdystä - toisin sanoen työtä.

On kuitenkin onni, että juuri ne tietyt versiot So Whatista tai Blue in Greenistä päätyivät lopulta Kind of Bluelle. En voisi kuvitella Blue in Greenistä mitään muuta ottoa kuin sen, mikä levyllä kuullaan. Kun Evans soitti sitä myöhemmin trionsa kanssa, lopputulos oli aina hieman laihan anorektinen.

Vaikka Blue in Green on sävellyksenä hyvin hienostunut ja kaunis, kyseessä oli todella myös performance piece, vangittu salama. Muusikko-tuottaja Jon Brion kertoo tästä aiheesta lisää.

Onko Kind Of Blue muuten jollakin tapaa ajankohtainen? Miksi kirjoitin siitä? 

Siksi, että se on yksi parhaita asioita tässä maailmassa!

***

Tällä viikolla on vietetty pianofestivaali PianoEspoota. 

Kävin tänään torstaina katsomassa ja kuuntelemassa Marzi Nymanin Lenni-Kalle Taipaleelle ja Espoo Big Bandille säveltämän teoksen Portraid of a Friend. Sävellys oli jazzia, kolmiosainen, ja kesti tasan tunnin. Se oli hauska ja svengaava. Big bandin soitossa kuului musiikin ja soittamisen ilo.

Lenni-Kalle on kotoisin Espoosta. Hänen pikkupoikamaisuutensa ja virtuositeettinsa ärsyttivät minua nuorempana aika paljon. Mielestäni hän oli vain tekniikkaa, pelkkä kone, eikä mitään sanottavaa.

Arvostan häntä nykyään hyvin paljon. Ei kaikkien pianistien tarvitse käyttää heroiinia ollakseen uskottavia.

John, Cannonball, Miles, Bill.

You Gotta Start Somewhere!

Kulttuuri?

"You gotta start somewhere", laulaa laulaja ja lauluntekijä, multi-instrumentalisti, elokuvasäveltäjä ja tuottaja Jon Brion. 

Jon on epäilemättä yksi sankareistani.

Hänen ensimmäisen ja ainoan soololevynsä ensimmäinen kappale kertoo siitä, kuinka juuri minulla ei ehkä olekaan mitään erityistä tai uutta sanottavaa.

Levyn nimikin - Meaningless - viittaa hieman siihen, että ehkä tämä kaikki ei olekaan ihan niin merkityksellistä kuin me välillä luulemme.

"I might not have anything to offer you, I might not have anything to say that's new."

Tältä se välillä tuntuu, kun alkaa keskustelemaan asioista.

Miksi ihmeessä sitten aloitin An Expensive Polyester Jacket -blogin?

Ja onko mitään järkeä aloittaa kyseenalaistamalla kaikki?

***

Konteksti?

Tuntuu, että yhä useampi bloggaaja on täynnä vahvoja mielipiteitä. Siitä jo tavallaan lähdetään, että on oltava hyvin painavaa sanottavaa.

Provokaatio tai turha huomiohakuisuus ei minua kuitenkaan vakuuta.

Minusta on aina tuntunut siltä, että se, joka huutaa koviten, saa äänensä parhaiten kuuluville. Tämä on tietenkin melko kyyninen näkökulma - enkä missään nimessä halua olla kyyninen! 

Aina ei kuitenkaan tarvitse huutaa. Voi vaikka kuiskata, kunhan perustelee asiansa hyvin.

Bloggaaminen voi myös olla keino saada itseään esille, jos substanssi sattuu puuttumaan. Voi kertoa  - "rohkeasti" - elämästään, lifestyleblogata.

Mutta kyllä, myönnän, luen myös itse joitakin blogeja, joissa kirjoittajan elämä ja blogin sisältö ovat erottamattomasti yhdessä. 

Kaiken voi kuitenkin tehdä oikein tai väärin. Ja minäkin olen nyt mukana tässä hulluudessa, joten olkaa minulle armollisia.

***

Aion kirjoittaa muodista, Helsingistä, mediasta, ihmisistä, designista, politiikasta, musiikista ja elokuvista - siis melkein kaikesta, mikä vain saattaa kiinnostaa urbaania nuorta aikuista. 

Buahahaa! Kuulostipa kamalalta.

Yritän kirjoittaa kaikille. Ihan sama, onko kyseessä kolumni tai laulu, tulisi sen olla jollakin tapaa universaali.

Yritän kirjoittaa siitä, mistä pidän, enkä siitä, mistä en pidä. Tämä olkoon valani.

Siskoni nimittäin syytti minua joskus siitä, etten pidä mistään - että mikään ei kelpaa minulle ja että kritisoin aina kaikkea - ja että tämän takia seurani on joskus uuvuttavaa. Mutta minä vakuutin hänelle, että tämä ei pidä paikkaansa. 

On vain niin sääli, että jotkut hyvät asiat tehdään niin väärin. 

Kun sitten pidän jostakin asiasta, tietävät siitä kaikki ystäväni ja sukulaiseni. Pidän esimerkiksi Woody Allenista ja Bill Evansista niin paljon, että muita varmaan jo - aivan - uuvuttaa.

***

En halua olla itse esillä, keskiössä, joten valitsin salanimen John.

Tosin olen yleensä sitä mieltä, että jos haluaa kritisoida jotakin tai jotakuta nimettömänä, voi yhtä hyvin laittaa paperipussin päähänsä ja juosta alasti pitkin Aleksanterinkatua.

Olenko siis pelkuri, joka kertoo, mitä muut tekevät väärin - internetin Mattiesko Hytönen?

"I continue in hope I have a follow-up, and if I do then you might not ever shut me up."

Olen täynnä ristiriitoja.

***

Terveisin, 

John, 

An Expensive Polyester Jacket