Esa-Pekka Salonen x Apple iPad Air

Johtotehtävissä.

Yhteistyössä on voimaa. 

Kun kaksi tekijää yhdistää voimansa, syntyy synteesi tai synergiaa  ― tai sietämättömän ylihehkutettua tuubaa.

Moderni merkintätapa yhteistyölle ― eli collabolle (eng. collaboration, yhteistyö) ― on pieni x-kirjain tekijöiden nimien välissä.

Esimerkkinä:

John x An Expensive Polyester Jacket x Google Blogger

tai 

Supreme x Comme des Garçons x Harold Hunter

Tosin pahimmillaan tällaisessa kollaboraatiossa kumpikaan osapuoli ei yritä parastaan, vaan nojaa vain laiskasti toiseen ― olettaen tämän tekevän ns. heavy liftingin. Lopputulos on tällöin vähemmän kuin osiensa summa.

Parhaimmillaan yhteistyö taas synnyttää jotain uutta ja freesiä.

***

Nyt elektroniikkayhtiö Apple ja Suomen tunnetuin kapellimestari ja säveltäjä Esa-Pekka Salonen ovat lyöttäytyneet yhteen ja luoneet yhdessä hienon iPad Air -mainoskampanjan. 

Jos minä ohjaisin joskus mainoskampanjan, niin haluaisin sen näyttävän juuri tältä.

Esa-Pekka kertoo vangitsevansa ensimmäiset impulssiajatuksensa iPadille jatkokehitystä varten. Hän pimputtelee virtuaalipianon koskettimia, ja iPad nuotittaa automaattisesti jokaisen iskun.

Tästä kampanjasta ja näistä videoista saa sellaisen kuvan, että E-P todella ehkä jopa joskus käyttää iPadiaan.

Collabo on tässä tapauksessa siis edes jollakin tapaa rehellisellä pohjalla. Molemmat osapuolet uskovat yhteistyön voimaan ja itse tuotteeseen.

Mutta kun esimerkiksi perunalastumerkki sponsoroi kumparelaskijaa, puhutaan hieman toisentyyppisistä yhteistyökuvioista.

***

En tunne Esa-Pekkaa ihmisenä tai orkesterinjohtajana kamalan hyvin, mutta tiedän hänen johtaneen paljon suosikkisäveltäjiäni kuten Maurice Ravelia, Claude Debussya sekä elokuvasäveltäjä Bernard Herrmannia. 

Pidän siitä, että hän kykenee esittämään myös elokuvamusiikkia eurooppalaisen taidemusiikin rinnalla. Pidän myös hänen twiiteistään.

***

Yritän itsekin leikkiä säveltäjää, mutta toisin kuin Esa-Pekka, olen pitänyt pianon ja kaikenlaisen apuelektroniikan tiukasti erossa toisistaan. 

Perusteeni tälle erottelulle on seuraava: iPad voi kaatua, piano ei. Pianoon voi luottaa, härpäkkeeseen ei.

***

“Prejudice is the biggest problem in terms of classical music. There is this idea that it’s something for old people. You have to behave in a certain way, you have to wear certain types of clothes, you have to be kind of hopelessly boring. And none of this is true.” 
- Esa-Pekka Salonen

☞ Esa-Pekka Salonen Orchestrates A New Sound

Esa-Pekka johtaa, muut vikisevät.

Varokaa mehua

Happiness togetherness.

Kaadoin eräänä kohtalokkaana lauantaiaamuna appelsiinimehut kannettavan tietokoneeni päälle.

Näyttö pimeni, kone simahti. Raivosin itsekseni pienen, ohikiitävän hetken.

Olen tohelo tai torvelo.

***

Kiidätin läppärini hoitoon. Huoltomies tokaisi kylmähkösti ja väheksyen, että tulee halvemmaksi ostaa uusi tietokone kuin korjata tuo sinun laptoppisi hedelmälihalla.

Et ymmärrä, ajattelin. Eivät ongelmat ratkea vain ostamalla uutta vanhan tilalle. Meillä on tarina, joka on vielä kesken.

Olin vähintäänkin syvästi masentunut. Viha epäoikeudenmukaisuudesta muuttui suruksi. Kaikesta tekemisestä katosi merkitys.

Tunnit muuttuivat päiviksi. Välillä itketti, välillä raivostutti. Kone oli edelleen hyvin tahmea ja hyvin pimeä.

***

Mutta tässä kohtaa deus ex machina puuttui tapahtumien kulkuun.

Koneen maattua kuolleena noin viikon päivät tapahtui nimittäin jotain epäuskottavaa - MacBookkini heräsi henkiin! Juhlin, tanssin, pompin!

Mehu, you can suck it!

Tosin koneen akku ei enää herännyt eloon. Ja konetta viilentävä tuuletin alkoi paikoitellen pörisemään niin kovaa, että kannettavasta tietokoneesta tuli melkein pöydän yläpuolella leijuva tietokone.

Pieniä, lähes merkityksettömiä asioita, siis. Pääasia, että meillä oli taas toisemme.

Yhteiselomme jatkui vielä vuosia.

***

Menneinä kuukausina tuulettimen pörinä muuttui kuitenkin mörinäksi. Tuntui, etten tunnistanut enää kumppaniani. Hän ei ollut enää se sama, hiljainen kiiltävänvalkoinen tietokone, johon joskus ihastuin. Se kaikki ääntely pelotti minua. Kuka oikein olet?

Hankinpa siis tällä viikolla uuden, kiiltävän - mehuttoman! - tietokoneen.

Ja oih, tämän uuden läppärin näyttökin - se on niin kirkas ja terävä! An Expensive Polyester Jacketin logokin näyttää nyt ihan hirveän epätarkalta. Pitänee herättää graafinen osastomme talviunilta, jotta tämä häpeän tunne kaikesta tästä epätarkkuudesta häviäisi. 

Näen maailman uusin silmin. Näen mahdollisuuksia.

Silti tuntui haikealta ja vähän vaikealtakin siirtää tiedostot vanhasta koneesta uuteen. Yhteinen historia - on se sitten täynnä vastoinkäymisiäkin - tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä, todelliselta.

***

Ajoin viime viikolla autoa. Radiosta tuli Metallicaa, enkä ehtinyt ajamiseltani vaihtaa kanavaa. Päätin yrittää kuunnella James Hetfieldin lyriikoita ajatuksella.

Tämän musiikkigenren sanoituksethan ovat usein koomisia kaikessa synkkyydessään, vakavuudessaan ja paatoksellisuudessaan. Löysin Jamesin lyriikasta kuitenkin jotain hyvin olennaista sekä mehuisista tietokoneistamme että alati rappeutuvista kehoistamme.

Kaikki tämä epämukavuus ja epävarmuus ja niistä seuraavat, välttämättömät muutokset elämässämme saattavat itkettää, mutta välillä elämän kauheudelle voi myös nauraa.

Liiallinen vakavuus vasta onkin naurettavaa, kuten Metallican musiikki meille hienosti demonstroi.

"All that I see 
Absolute horror 
I cannot live 
I cannot die 
Trapped in myself
Body my holding cell" 

(Metallica, One)

Kiltteys on taikaa

"Hamster on a piano..."

Rakas siskoni ja hänen miehensä ovat tilausvideopalvelu Netflixin kovaäänisiä kannattajia. Netflix toimii kaikilla alustoilla; telkkarin lisäksi siis esimerkiksi läppäreissä, tableteissa ja älypuhelimissa. Sillä voi katsoa rajattomasti uusia ja vanhoja tv-sarjoja, leffoja, stand-up -spesiaaleja ja dokumentteja, ja se maksaa alle kympin kuussa.

Netflix myös ihan oikeasti toimii, sekä ideoiltaan että teknisesti. Sen käyttöliittymä on selkeä ja fiksu. Jos haluat jatkaa Star Trekkiä pöntöllä iPadilta, se muistaa mihin kohtaan jäit. Kapteeni Picard ei uskoisi silmiään.

Mullistavin juttu Netflixin toiminnassa on kuitenkin ehkä se, että se on tuottanut itse omia, kehuttuja ja palkittuja tv-sarjoja. Se on siis ohittanut tavalliseksi totutun bisnesmallin, ja tehnyt asioita omalla tavallaan, aivan kuten Applen iTunes teki kymmenisen vuotta sitten.

Lähivuosina Spotify on tosin ohittanut iTunesin. Saa nähdä, miten Applen uusi iTunes Radio tulee toimimaan.

Hannah & Derek.

Ostan kyllä edelleen suosikkileffani ja -levyni fyysisesti. On fiksua, että nykyään vinyylilevyn mukana tulee melkein aina mp3-latauskoodi.

Muistan, kun odotimme Lost-sarjan jaksoja Suomen telkkariin aina kuukausia ja vuosia. Se oli piinaavaa, kamalaa, hirveää. Mutta nyt, kun Netflix julkaisee tv- sarjastaan uuden jakson, on se välittömästi katsottavissa kaikissa Netflix-maissa. Tämä tarkoittaa yhtenäiskulttuurin paluuta tv:n katsomisessa. 

Ei tarvitse vältellä enää neuroottisesti spoilereita, kuten teimme Lostin kanssa vuosia sitten.

Netflix on telkkarin tulevaisuus! Ei, viihteen tulevaisuus!

***

Ricky Gervais on aikamme suuria koomikoita, eikä vain fyysisesti. Eh...

The Office on yksi ikisuosikeistani. Myös Extras oli hyvä. David Brent on legendaarinen.

Ricky ei aloittanut stand-up -koomikkona kuten tv:n komedianäyttelijät yleensä, mutta hän on tehnyt myöhemmiten myös jonkin verran stand-up -komediakiertueita ja -spesiaaleja. Mutta parasta ovat juuri Rickyn ja hänen käsikirjoitus- ja ohjaajakumppaninsa Stephen Merchantin kanssa yhdessä tehdyt produktiot. He ovat hyvä duo, ja Stephen on myös itse hauska ja osaava koomikko.

The Office, BBC, 2005.

Netflixin uusin tuotanto on kuitenkin Rickyn yksin ohjaama ja kirjoittama Derek, joka on saanut paljon huomiota lähiviikkoina. Ricky esittää siinä hieman yksinkertaista mutta sitäkin hyväsydämisempää Derek Noakesia, joka työskentelee vanhainkodissa avustajana.

Kun koomikko esittää tällaista yksinkertaista hahmoa, ihmiset automaattisesti kauhistuvat. Sen on oltava rienausta, täysin väärin ja kiellettyä!

Moni kriitikko oletti heti, että Derek on vammainen, ja että Ricky Gervais tekee pilaa vammaisista. Mutta Gervais kielsi tämän jyrkästi ja sanoi Derekin olevan vain erilainen, ehkä hieman hidas. Hän kertoi Derekin perustuvan niihin ihmisiin, jotka ovat yhteiskunnassamme erinäisistä syistä hyljeksittyjä - nörttejä, yksineläjiä, alisuorittajia.

Dickhead, kokoomusnuori Saul Schubak kutsui ehkä juuri tämän tyyppisiä ihmisiä kuuluisasti heikommaksi aineeksi. Häpeä, Saul. Puistattavaa käytöstä keneltä tahansa, mutta että vielä poliitikonalulta.

Derek & lällyt.

Derekiä on syytetty myös liiasta sentimentaalisuudesta, mutta tiedän Rickyn kieltäytyneen useista rahakkaista Hollywood-produktioista, jotta hän voisi tehdä näitä omia juttujaan. Hän on myös kertonut suuren osan perheestään työskentelevän hoitoalalla.

Olin kuitenkin itsekin yllättänyt siitä, kuinka lämpimän kuvan Gervais maalaa Derekistä. Derekiä pilkataan, koska hän on hieman hölmö, aivan liian kiltti ja erittäin naiivi. Mutta  Derek sanoo itse, että on tärkeämpää olla kiltti kuin nokkela tai hyvännäköinen.

Se, että Gervais haluaa kuvata tällaisia hieman onnettomia tapauksia lämmöllä, on ihana asia. Hän todella on heikompien puolella, enkä voi ymmärtää, kuinka joku voi kyynisesti ajatella, että hän nauraa vammaisille. Nauraako joku heille todella?

***

Kirjoitin Derekistä, koska sen kaikki seitsemän jaksoa olivat hyviä, hauskoja ja koskettavia, mutta myös siksi, että se on täysin vastakkainen viime päivien uutisaiheille.

Tällä viikolla on nimittäin kirjoitettu paljon poliittisesti oikealla olevista ihmisistä: Kokoomuksen nuorten liiton kärkkäistä poliitikonaluista ja miljonääri Björn "Nalle" Wahlroosista. Uusliberaali markkinatalous ja vahvojen ihmisten pärjäämisen korostaminen on muodissa. 

Tietynlainen kovuus ja itsekkyys leviää kuin appelsiinimehu MacBookin päälle.

Jani Kaaro kirjoitti Helsingin Sanomiin viime tiistaina aiheesta hyvän kolumnin Köyhyys on aivoja syövä loinen. Suosittelen sitä - sekä tietenkin Derekiä.