Varokaa mehua

Happiness togetherness.

Kaadoin eräänä kohtalokkaana lauantaiaamuna appelsiinimehut kannettavan tietokoneeni päälle.

Näyttö pimeni, kone simahti. Raivosin itsekseni pienen, ohikiitävän hetken.

Olen tohelo tai torvelo.

***

Kiidätin läppärini hoitoon. Huoltomies tokaisi kylmähkösti ja väheksyen, että tulee halvemmaksi ostaa uusi tietokone kuin korjata tuo sinun laptoppisi hedelmälihalla.

Et ymmärrä, ajattelin. Eivät ongelmat ratkea vain ostamalla uutta vanhan tilalle. Meillä on tarina, joka on vielä kesken.

Olin vähintäänkin syvästi masentunut. Viha epäoikeudenmukaisuudesta muuttui suruksi. Kaikesta tekemisestä katosi merkitys.

Tunnit muuttuivat päiviksi. Välillä itketti, välillä raivostutti. Kone oli edelleen hyvin tahmea ja hyvin pimeä.

***

Mutta tässä kohtaa deus ex machina puuttui tapahtumien kulkuun.

Koneen maattua kuolleena noin viikon päivät tapahtui nimittäin jotain epäuskottavaa - MacBookkini heräsi henkiin! Juhlin, tanssin, pompin!

Mehu, you can suck it!

Tosin koneen akku ei enää herännyt eloon. Ja konetta viilentävä tuuletin alkoi paikoitellen pörisemään niin kovaa, että kannettavasta tietokoneesta tuli melkein pöydän yläpuolella leijuva tietokone.

Pieniä, lähes merkityksettömiä asioita, siis. Pääasia, että meillä oli taas toisemme.

Yhteiselomme jatkui vielä vuosia.

***

Menneinä kuukausina tuulettimen pörinä muuttui kuitenkin mörinäksi. Tuntui, etten tunnistanut enää kumppaniani. Hän ei ollut enää se sama, hiljainen kiiltävänvalkoinen tietokone, johon joskus ihastuin. Se kaikki ääntely pelotti minua. Kuka oikein olet?

Hankinpa siis tällä viikolla uuden, kiiltävän - mehuttoman! - tietokoneen.

Ja oih, tämän uuden läppärin näyttökin - se on niin kirkas ja terävä! An Expensive Polyester Jacketin logokin näyttää nyt ihan hirveän epätarkalta. Pitänee herättää graafinen osastomme talviunilta, jotta tämä häpeän tunne kaikesta tästä epätarkkuudesta häviäisi. 

Näen maailman uusin silmin. Näen mahdollisuuksia.

Silti tuntui haikealta ja vähän vaikealtakin siirtää tiedostot vanhasta koneesta uuteen. Yhteinen historia - on se sitten täynnä vastoinkäymisiäkin - tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä, todelliselta.

***

Ajoin viime viikolla autoa. Radiosta tuli Metallicaa, enkä ehtinyt ajamiseltani vaihtaa kanavaa. Päätin yrittää kuunnella James Hetfieldin lyriikoita ajatuksella.

Tämän musiikkigenren sanoituksethan ovat usein koomisia kaikessa synkkyydessään, vakavuudessaan ja paatoksellisuudessaan. Löysin Jamesin lyriikasta kuitenkin jotain hyvin olennaista sekä mehuisista tietokoneistamme että alati rappeutuvista kehoistamme.

Kaikki tämä epämukavuus ja epävarmuus ja niistä seuraavat, välttämättömät muutokset elämässämme saattavat itkettää, mutta välillä elämän kauheudelle voi myös nauraa.

Liiallinen vakavuus vasta onkin naurettavaa, kuten Metallican musiikki meille hienosti demonstroi.

"All that I see 
Absolute horror 
I cannot live 
I cannot die 
Trapped in myself
Body my holding cell" 

(Metallica, One)