Kirjoita se ylös

Central Park.

Tunnustuksellista:

Olen aina mieltänyt itseni hyvin luovaksi ihmiseksi, kunnes melko äskettäin huomasin, etten ollut saanut mitään konkreettista aikaan moneen vuoteen.

Ymmärsin, että luova ihminen luo maailmaan todellisia, valmiita asioita.

Aloitin uusia kirjoituksia ja sävellyksiä, mutta ne jäivät aina teemoiksi ja aihioiksi.

Pelkkä luova ajattelu ei riitä, vaan jotain pitää ihan oikeasti valmistuakin.

Koin siis herätyksen.

***

Lapsena ja teini-ikäisenä olin hyvin aikaansaava. Kirjoitin runoteoksen sekä tekstejä eri julkaisuihin, pidin valokuvanäyttelyn, hinkkasin grafiikoita internetsivuille, kuvasin ja editoin videota.

Yritin jopa öljyvärimaalausta. Isoisäni äidin puolelta on loistava maalari, mutta geenit näköjään hukkuivat matkalla.

En nuorena myöskään tiennyt, että montaa käsittelemääni aihetta oli jo käsitelty aiemmin monen muun toimesta - hyvin menestyksekkäästikin.

Pursusin ideoita. Mutta asiat, jotka halusin sanoa, oli jo sanottu - ja ne oli sanottu jo huomattavasti paremmin kuin minä ne osasin pukea sanoiksi tai kuviksi.

Opin, että on siis tutustuttava muiden aikaansaannoksiin, kehityttävä itse luovana ihmisenä ja lopuksi ehkä uskottava siihen, että minullakin voi olla tässä ajassa jotain sanottavaa.

Ehkä minun tosiaan tuli käydä läpi kaikki se yrittäminen ja kaikki ne eri tekemisen muodot, jotta löysin oman sanottavani sekä toimivat, omalta tuntuvat ilmaisumuodot.

***

Selailin kansanopistojen Ota opiksi -lehteä muutama päivä sitten. Lehdessä haastateltiin Oriveden opistolla kirjoittamista opettavia kirjailijoita Taija Tuomista ja Leena Parkkista.

He kertoivat kirjoittamisesta niitä tuttuja totuuksia, joita olemme kuulleet monta kertaa aiemminkin, mutta jotka ovat hyvin totta: älä odota inspiraatiota, vaan kirjoita; kirjoita usein, mielellään joka päivä, edes jotain; kirjoita siitä, mistä tiedät; yritä päästä irti liiasta itsekritiikistä.

Paras ohje oli kuitenkin tämä:

"Muistivihkon kannattaa olla mahdollisimman ruma ja halpa, jotta siihen kirjoittamiseen ei tulisi suuria paineita. Kauniista käsialasta, oikeinkirjoituksesta tai ajatusten älykkyydestä ei tarvitse välittää tuon taivaallista. Turha itsesensuuri pitää saada pois."

Tämä on loistava ohjeistus! Minulla on pino kauniita muistikirjoja, joita olen kerännyt vuosien varrella, mutta jostain syystä kirjoitan ideani ylös aina niihin kamalimpiin rumilusvihkoihin.

Olen aina kokenut, että kaunis vihko vaatii kaunista käsialaa ja kauniita ajatuksia.

Mitä hölmöyttä.

***

Näyttelijä Ethan Hawke kirjoitti romaanin nimeltään The Hottest State. Hän reflektoi kirjoittamistaan seuraavasti:

"The older you get, the humbler you get. I know I don't have that much to offer, and I know I've now read Moby Dick and Anna Karenina, and if I had read those books before I wrote The Hottest State, I don't think I'd have published it. I had the arrogance of the uneducated, which sometimes you need."

Sitting on the dock.

Silta yli synkän virran.

The Selby

Dissektoitu mies.

Viihdyn kotona. Se on totuus. 

Koti on kuin alati muuttuva taideteos.

***

Pyrin kodin sisustuksen suhteen jokseenkin täydelliseen harmoniaan ja viihtyvyyteen, mutta liikaa kauneutta ja järjestelmällisyyttä tulee myös välillä rikkoa. Seinähylly saattaa ensivilkaisulla näyttää sekaiselta, mutta jos katsoo tarkasti, löytää harkittua kaaosta.

Taulut eivät roiku seinällä symmetrisesti saati liian suorassa.

Koti saa - tietyissä raameissa - elää.

***

Pidän nojatuolissa istumisesta, blogin kirjoittamisesta ja pianonsoitosta. Pidän kirjahyllystä, johon olen kerännyt kirjojen lisäksi aarteita. Pidän pienestä parvekkeesta, johon mahtuu juuri ja juuri yksi Aalto-jakkara.

Jos on onnekas, kuulee parvekkeelta öisin mustarastaan laulua.

"Blackbird singing in the dead of night..."

***

Oikeanlaisen valaistuksen luominen on hyvin tärkeää. Valon tulee olla lämmintä ja pehmeää - vähän niin kuin minäkin olen lämmin ja pehmeä.

Kattovalaisinta ei välttämättä tarvita, vaan valaistus tulee luoda pienistä valopisteistä, jotka on sijoiteltu taitavasti ympäri asuntoa.

Kuljen aika ajoin melko hienon ja arvokkaan talon ohi. Aina kun pälyilen sisään sen ikkunoista (teen niin usein) järkytyn siellä asuvien ihmisten valoratkaisuista; he nimittäin käyttävät kamalia, kelmeän vihreitä loisteputkilamppuja!

Näillä ihmisillä on hieno asunto, mutta heidän makunsa valaistuksen suhteen on hieman off.

Mietin aina, että nämä ihmiset ovat varmasti jonkinlaisia psykopaatteja, sillä kukaan normaali ihminen ei voi viihtyä vihreässä valossa.

Mutta ehkä Hulk saattaisi viihtyä loisteputkien loisteessa. Tai Muppettien Kermit. Vihreä on ihan kiva väri noin muuten.

***

Stockmannin Akateemisen kirjakaupan valikoimasta löytyy lukuisa määrä erilaisia sisustuslehtiä, mutta ne ovat kaikki tylsähkön porvarillisia. 

Aina ne samat loft-asunnot ja Tankki-nojatuolit. Aina mustaa ja valkoista, ei koskaan värejä.

Tällaiset kodit ovat näyttäviä, kalliita ja kliinisiä, mutta niissä ei ole kovinkaan usein mitään persoonallista.

Pidän kodeista, jotka heijastelevat asukkejaan, ja joista näkee, että niissä todella asutaan ja eletään.

Glorian koti esittelee rahaa ja elämäntyyliä, ei mielenkiintoisia koteja.

***

Amerikkalainen valokuvaaja ja kuvittaja Todd Selby perusti persoonallisten ihmisten persoonallisia koteja ja työtiloja esittelevän The Selby -internetsivustonsa kesällä 2008. 

The Selbystä tuli nopeasti suosittu saitti. Luovilla aloilla työskentelevien ihmisten kodit kiinnostavat laajalti. Yksityiskohtaisesti kuvatut kodit kertovat mielenkiintoisia tarinoita asukeistaan.

Todd Selby on myös julkaissut kaksi kirjaa (The Selby is in Your Place ja Edible Selby), ja kolmas ilmestyy kuluvan vuoden maaliskuussa (Fashionable Selby).

Selby esittelee sekä kuuluisuuksien (mm. Karl Lagerfeld) että tavallisten ihmisten koteja.

Ihmisillä - ja Karl Lagerfeldillä - on aivan uskomattomia ja uskomattoman persoonallisia koteja. Se vaiva, mikä erilaisten huonekalujen ja esineiden keräämiseen on kulunut, on aivan valtava.

***

An Expensive Polyester Jacket suosittelee The Selbyä. Se on loistava saitti.

The College Dropout 10 vuotta

Not your average bear.

Muistatko biisit Jesus Walks? Through The Wire? All Falls Down?

Tunteita herättävä rap-tähti Kanye West julkaisi klassikoksi nousseen debyyttialbuminsa The College Dropout 10 vuotta sitten.

Soul-sampleja taitavasti hyödyntänyt levy muutti valtavirran rap-musiikin.

***

Muistan monen tuttuni tunnustaneen, että he eivät sillä tavalla yleensä innostu räpistä, mutta että The College Dropout on kuitenkin "ihan hyvä levy".

Mitä The College Dropout teki toisin? Miksi se on hyvä - ja tärkeäkin - levy?

Ensinnäkin se on rap-levyksi musiikillisesti rikas. Se on taitavasti sovitettu, täynnä melodioita ja koukkuja, pianoja ja lauluharmonioita. 

West leimautui tuottajaksi, joka käyttää usein ja taitavasti nopeutettuja tikutaku-laulusampleja.

Se toi myös rapin ja popin lähemmäs toisiaan, ja viimeistään kolmannella albumillaan Graduation West paritti nämä kaksi kuin mikäkin hustler tai pimp. Daft Punk -samplella kulkenut Stronger oli syntetisaattoreineen yksi Westin uran suurimpia hittejä, ja se puhutteli pop-yleisöä laajalti.

Tämä oli tietenkin rap-puristien mielestä pahinta, mitä tämä Chicagosta kotoisin oleva tuottaja ja räppäri vain kykeni tekemään.

***

Rap ja rytmimusiikki yleisesti ovat muuttuneet kymmenen vuoden aikana melkoisesti. Kanyen musiikki on muuttunut minimalistisemmaksi ja siihen on tullut tummempia sävyjä. 

Hän on joka tapauksessa luonut nahkansa jokaisella levyllään: Late Registration (2005) oli sinfoninen ja sen tuotti Jon Brion; Graduation (2007) oli syntetisaattoreineen lähempänä poppia; 808s and Heartbreak (2008) esitteli autotunen suurelle yleisölle; My Beautiful Dark Twisted Fantasy (2010) oli feattaajineen tiukka paketti melko kyynistäkin hip-hoppia; Yeezus (2013) oli riisuttu ja kylmä kokoelma biisejä megalomaanisen pop-tähden elämästä.

***

Kanye West erottui muista räppäreistä musiikillisuudellaan ja huumorillaan. Hän ei pelännyt olla artistina erilainen ja erottautua aggressiivisen ylimaskuliinisista kollegoistaan, joiden mukaan rap-uskottavuus nousee vain ammutuista luodeista ja diilatusta doupista.

The College Dropoutin lyriikat poikkesivat rapin uho- ja väkivaltakuvastosta. West riimitteli enemmän keskiluokkaista väestöä puhuttelevista aiheista.

"We'll buy a lot of clothes when we don't really need 'em / Things we buy to cover up what's inside" (All Falls Down, The College Dropout)

***

Tiesittekö, että West melkein kuoli auto-onnettomuudessa The College Dropoutin nauhoittamisen aikaan?

Hänen leukansa oli juuri ommeltu takaisin kasaan, kun hän räppäsi Through The Wire -biisin.

Dropout Bear, 2004.

Laulujen kirjoittamisesta

Randy Newman.

Aika ajoin jonkun suusta kuuluu väite, jonka mukaan "nykyajan pop-musiikki on niin huonoa".

Se on tavallaan totta. Ainakin, jos sattuu pitämään melodioista. Nykyään pop-musiikissa korostuu nimittäin rytmi. Rumpukone ja sampleri ovat syrjäyttäneet pianon ja kitaran.

Mutta ei tämä ole yksinkertaisesti ja itsessään huono asia. Kehitys kehittyy, ja myös rumpukoneilla ja samplereilla on tehty mahtavaa, kekseliästä musiikkia.

Elektronisten ja digitaalisten musiikkivempainten käyttö ja niiden salojen selvittäminen kestää myös ihan yhtä kauan kuin vaikkapa sointujen opetteleminen akustisella kitaralla.

Mutta jos mietin tapaa, jolla musiikki luodaan, edustan selkeästi vanhempaa koulukuntaa ja akustisia kitaroita ja akustisia pianoja. Kykenen silti toki nauttimaan konemusiikista.

Muistan, kun suomalainen jazzrumpali ja tuottaja Teppo Mäkynen kertoi halustaan tehdä musiikkia samplerilla akustisten soittimien sijaan. Hän perusteli tätä halullaan kokea sukupolvikokemus. Ymmärrän melko hyvin tämän näkökulman ja ajassa kiinni pysymisen.

Pidän Martin Scorsesen elokuvista, mutten koskaan ajattele, että voih, olisinpa minä ohjannut tuon elokuvan. 

Minä haluan kirjoittaa vanhanaikaisia lauluja.

***

Musiikissa on yksinkertaistetusti kolme osa-aluetta: rytmi, melodia ja harmonia. Eri aikakausina ja eri kulttuureissa on vaalittu näistä aina yhtä kahden jäljellejääneen yli.

Esimerkki: klassisen musiikin säveltäjissä romanttinen Johan Strauss nuorempi on melodisempi kuin impressionistinen Claude Debussy. Totta kai molempien musiikissa on melodisia ja harmonisia rakenteita, mutta Straussin melodiat ovat niin sanotusti laulettavampia kuin Debussyn. Debussy taas rakentaa sumuisilla harmonioillaan tunnelmia, jotka eivät kulje ihan niin selkeästi eteenpäin kuin Straussin perheen säveltämät wieninvalssit.

Legendaaristen popsäveltäjien Burt Bacharachin ja Carole Kingin 1960- ja 1970 -luvuilla säveltämät laulut ovat juuri laulettavampia kuin suurin osa nykymusiikista. Niissä on kauniita, pitkiä melodiakulkuja, ei vain koukkuja tai riffejä. Niissä on meheviä, puhuttelevia sointuja, ei vain wobblebassoja. 

Wobblebassoja? Tiedättehän, niitä skrillexmäisiä bassomölinöitä, jotka liian kovaa soitettuna saavat kuulijan kakkaamaan housuun.

"If you see me walking down the street and I start to cry..."

***

Oli sangen yllättävää, kun hieman yli kymmenen vuotta sitten hip-hop -musiikki muuttui ykskaks pop-kelpoiseksi, ja rap valloitti samalla sekä television että radion.

Myös heavy metal löysi tiensä soittolistoille, Matti Vanhasen ja jokaikisen muunkin suomalaisen sydämeen.

On aina yhtä outoa, kun parturissa tai lähikaupassa soi radio - ja sieltä kuuluu heviä. Tuntuu oudolta punnita Granny Smith -omenoita ja kuunnella samalla örinää.

Minä olen enemmän soft-rock -ihmisiä.

***

Näin talven keskellä olen hakenut lohtua kauniista lauluista ja lukenut Paul Zollon Songwriters on Songwriting -kirjaa. Zollo on haastatellut 62 laulunkirjoittajaa Paul Simonista Dave Brubeckiin.

Paul Simon kertoo, kuinka hänen mielestään biisin avauslyriikoilla ei ole kovinkaan suurta merkitystä, sillä biisin alkaessa kuulija vasta ihmettelee kuulemaansa.

Merkityksellisemmät ja painavammat sanat kannattaa jättää myöhemmäksi.

Laulunkirjoittajasankareitani yhdistää halu luoda jotain totuudellista; jotain, mikä kertoo jotain olennaista ihmisenä olemisesta. 

Aiheet voivat olla arkipäiväisiäkin. Heitä askarruttavat ihan samat asiat kuin minuakin.

Kirjoita siitä, mistä tiedät.

***

Randy Newman kirjoittaa laulunsa usein kolmannessa persoonassa. Hän ei siis tarkoita kaikkea laulamaansa. Newmanin lauluissa seikkailee suuri joukko eksentrisiä hahmoja: rasisteja, kodittomia, poliitikkoja, paksuja ihmisiä, lyhyitä ihmisiä.

Marie-biisin kertoja on jörö mies, joka ei uskalla kertoa tunteistaan vaimolleen - paitsi humalassa. Tässä on sekä tarinankerrontaa että taitavaa ironiaa.

Kun Newman lauloi 1970-luvulla lyhyistä ihmisistä, lukuisa joukko äkäisiä ihmisiä soitti radioon ja valitti siitä, miten tällaista syrjivää musiikkia oikein voidaan soittaa julkisesti. 

Mutta Short Peoplen ideana olikin juuri tuoda tämä järjettömyys ilmi: lyhyemmille ihmisille nauraminen on absurbia. Kukaan täysipäinen ihminen ei tee pilaa lyhyistä ihmisistä.

Miksi kukaan ei loukkaannu siitä banaaliudesta, jota Katy Perryn musiikki edustaa? Minua hävettää kuunnella sitä.

***

Randy Newman tai Bod Dylan eivät ole taiturillisia laulajia, mutta heidän musiikkinsa on hyvää ja rehellistä.

Rukoilen iltaisin, että Idols-sukupolvi ymmärtäisi, että se, joka laulaa yhden tavun aikana eniten säveliä ei ole paras laulaja. Tämähän on usein vaillinaisen tekniikan ylikäyttöä.

Tätä tekniikkaa käytti taidokkaasti tosin esimerkiksi Whitney Houston ja sen nimi on melisma.

"Iiiiiiiiiii will allllllwayyyyyyss loooooove youuuuu..."

***

Hassua, muuten: televisio pauhaa vieressä, ja McGyver alkoi juuri. Sen tunnusbiisi on loistava - ei, ihan oikeasti! Siinä on hieno melodia, sointuprogressio, draamankaari...

Sarja tosin on, tietenkin, koominen, mutta esimerkiksi McGyverin hahmossa on hienoa se, että hän ei suostu käyttämään lainkaan tuliaseita. 

Väitän kuitenkin, että suuri osa sarjan menestystä on juuri sen tunnusmusiikki. 

"Ti-ti-ti-ti-ti..."

***

Ennen laulettiin särkyneistä sydämistä, mutta nykyään lauletaan siitä, että ei, en todellakaan tarvitse vierelleni ketään toista.

Ennen räpättiin siitä, kuinka vähän minulta löytyy rahaa, mutta nykyään räpätään siitä, kuinka paljon minulla sitä oikein on.

***

Daft Punk voitti Grammy-palkinnon vuoden albumista. Voisi ehkä todeta, että musiikki voitti.

Tarvittiin kaksi ranskalaista robottia tekemään inhimillistä, groovaavaa musiikkia.

Robot rock.