Paul Williams elää

Paul Williams, still alive.

Laulunkirjoittaja, satunnainen näyttelijä, Oscar-voittaja, Muppettien kaveri ja Daft Punk -kollaboraattori Paul Williams on yksi suurista suosikeistani.

Williams on laulunkirjoittajana aseistariisuvan rehellinen ja ehdottoman romanttinen. Hän kirjoittaa sellaisia rakkauslauluja, joiden kuunteleminen voi aluksi hieman hävettää. 

Kyllä se siitä.

Vaikka Williamsia tituleerataan yleensä songwriteriksi, on hän ansioitunut musiikin puolella juuri sanoittajana.

Paul Williams on myös entinen päihdeongelmainen. Hän on ollut kuivilla nyt 23 vuotta.

***

Löysin Paul Williamsin tietenkin Carpentersien myötä. Muistan vanhempieni kuunnelleen heitä ollessani nuori.

Karen ja Richard Carpenterin vuoden 1971 hitti, Paulin ja Roger Nicholsin yhdessä kirjoittama Rainy Days and Mondays onkin yksi kaikkien aikojen pop-lemppareistani.

Carpentersien parhaat kappaleet syntyivätkin Paulin kynästä. I Won't Last a Day Without You, We've Only Just Begun ja Let Me Be The One ovat täydellisen siirappista, hyvää ja loistavaa amerikkalaista pop-musiikkia.

Näiden biisien kuunteleminen vaatii siis hyvän ja vahvan itsetunnon, sillä meitä soft rock -diggareita tullaan mollaamaan ikuisesti.

Raskas on viitta, jota me Carpenters-fanit kannamme. Meitä ilkutaan. Meitä kutsutaan nössöiksi. Meille nauretaan. 

Me saamme kärsiä.

Jopa ystävät saattavat kääntyä meitä ylimelodisen ja -harmonisen musiikin kannattajia vastaan. 

Mutta onneksi me kestämme, sillä Paul on puolellamme.

Day after day, I must face a world of strangers
Where I don't belong, I'm not that strong
It's nice to know that there's someone I can turn to
Who will always care, you're always there

***

Paul Williams on siis tuottanut kaunista materiaalia muille artisteille ― mutta hänen oma tuotantonsa vasta herkkää onkin. 

Paul ei ole teknisesti loistava laulaja ― eikä hänen tarvitsekaan olla, sillä The Voice of Finland voi painua mummolaan ― mutta tunnetasolla hän pesee kenet tahansa. Hänen väräjävä äänensä on vakuuttava. 

Mitä tahansa Paul Williams laulaakin, niin minä uskon häntä. Paul on Ihminen.

Jo hänen ensimmäinen levynsä Someday Man (1970) täyttää klassisen pop-musiikin kriteerit. 

Vaikka sen kappaleet eivät olleet vielä niin hyviä kuin ne tulivat myöhemmin olemaan, on levy esimerkiksi sovitettu melko täydellisesti pianoineen, jousineen ja torvineen. Nimikkobiisi Someday Man on juhlavan mahtipontinen ja kaunis balladi I Know You saa miehen kyyneliin.

Someday Man löytyy Spotifysta ― mutta Paulin muita levyjä ei löydy, mikä on sääli.

***

Amerikkalainen elokuvaohjaaja Stephen Kessler fanitti Paul Williamsia lapsesta pitäen ― ja luuli tämän jo kuolleen. Mutta kun Kessler aikoi tilata Amazonilta Williamsin levyn, selvisi hänelle sattumalta, että Paul Williams on elossa.

Syntyi dokumenttielokuva Paul Williams Still Alive. Se on aika loistava tarina miehestä, joka on käynyt elämässään läpi ison kasan vaikeuksia ― ja selvinnyt lopulta voittajana, kyynistymättä.

Dokumentti kertoo tosin enemmän Stephen Kessleristä kuin Paul Williamsista. Suosittelen sitä silti.

Varokaa päihteitä ja julkisuutta.

***

Pankki tilasi Roger Nicholsilta ja Paul Williamsilta biisin, jota se voisi käyttää televisomainoksessaan.

Parivaljakolle annettiin kymmenen päivää aikaa, ja kymmenentenä päivänä ― deadline! ― syntyi biisi nimeltään We've Only Just Begun.

Richard Carpenter sattui kuulemaan sen televisiosta. Biisistä tuli hitti, ja sen nuotinnusta myytiin miljoona kappaletta.

***

Tämä sukupolvi tietää Paul Williamsin Daft Punkin robottien ansiosta.

Random Access Memories -levyllä on nimittäin kappale nimeltään Touch. Sen kirjoitti Paul Williams.

Nile Rodgers, Paul Williams, A Robot.

Laulujen kirjoittamisesta

Randy Newman.

Aika ajoin jonkun suusta kuuluu väite, jonka mukaan "nykyajan pop-musiikki on niin huonoa".

Se on tavallaan totta. Ainakin, jos sattuu pitämään melodioista. Nykyään pop-musiikissa korostuu nimittäin rytmi. Rumpukone ja sampleri ovat syrjäyttäneet pianon ja kitaran.

Mutta ei tämä ole yksinkertaisesti ja itsessään huono asia. Kehitys kehittyy, ja myös rumpukoneilla ja samplereilla on tehty mahtavaa, kekseliästä musiikkia.

Elektronisten ja digitaalisten musiikkivempainten käyttö ja niiden salojen selvittäminen kestää myös ihan yhtä kauan kuin vaikkapa sointujen opetteleminen akustisella kitaralla.

Mutta jos mietin tapaa, jolla musiikki luodaan, edustan selkeästi vanhempaa koulukuntaa ja akustisia kitaroita ja akustisia pianoja. Kykenen silti toki nauttimaan konemusiikista.

Muistan, kun suomalainen jazzrumpali ja tuottaja Teppo Mäkynen kertoi halustaan tehdä musiikkia samplerilla akustisten soittimien sijaan. Hän perusteli tätä halullaan kokea sukupolvikokemus. Ymmärrän melko hyvin tämän näkökulman ja ajassa kiinni pysymisen.

Pidän Martin Scorsesen elokuvista, mutten koskaan ajattele, että voih, olisinpa minä ohjannut tuon elokuvan. 

Minä haluan kirjoittaa vanhanaikaisia lauluja.

***

Musiikissa on yksinkertaistetusti kolme osa-aluetta: rytmi, melodia ja harmonia. Eri aikakausina ja eri kulttuureissa on vaalittu näistä aina yhtä kahden jäljellejääneen yli.

Esimerkki: klassisen musiikin säveltäjissä romanttinen Johan Strauss nuorempi on melodisempi kuin impressionistinen Claude Debussy. Totta kai molempien musiikissa on melodisia ja harmonisia rakenteita, mutta Straussin melodiat ovat niin sanotusti laulettavampia kuin Debussyn. Debussy taas rakentaa sumuisilla harmonioillaan tunnelmia, jotka eivät kulje ihan niin selkeästi eteenpäin kuin Straussin perheen säveltämät wieninvalssit.

Legendaaristen popsäveltäjien Burt Bacharachin ja Carole Kingin 1960- ja 1970 -luvuilla säveltämät laulut ovat juuri laulettavampia kuin suurin osa nykymusiikista. Niissä on kauniita, pitkiä melodiakulkuja, ei vain koukkuja tai riffejä. Niissä on meheviä, puhuttelevia sointuja, ei vain wobblebassoja. 

Wobblebassoja? Tiedättehän, niitä skrillexmäisiä bassomölinöitä, jotka liian kovaa soitettuna saavat kuulijan kakkaamaan housuun.

"If you see me walking down the street and I start to cry..."

***

Oli sangen yllättävää, kun hieman yli kymmenen vuotta sitten hip-hop -musiikki muuttui ykskaks pop-kelpoiseksi, ja rap valloitti samalla sekä television että radion.

Myös heavy metal löysi tiensä soittolistoille, Matti Vanhasen ja jokaikisen muunkin suomalaisen sydämeen.

On aina yhtä outoa, kun parturissa tai lähikaupassa soi radio - ja sieltä kuuluu heviä. Tuntuu oudolta punnita Granny Smith -omenoita ja kuunnella samalla örinää.

Minä olen enemmän soft-rock -ihmisiä.

***

Näin talven keskellä olen hakenut lohtua kauniista lauluista ja lukenut Paul Zollon Songwriters on Songwriting -kirjaa. Zollo on haastatellut 62 laulunkirjoittajaa Paul Simonista Dave Brubeckiin.

Paul Simon kertoo, kuinka hänen mielestään biisin avauslyriikoilla ei ole kovinkaan suurta merkitystä, sillä biisin alkaessa kuulija vasta ihmettelee kuulemaansa.

Merkityksellisemmät ja painavammat sanat kannattaa jättää myöhemmäksi.

Laulunkirjoittajasankareitani yhdistää halu luoda jotain totuudellista; jotain, mikä kertoo jotain olennaista ihmisenä olemisesta. 

Aiheet voivat olla arkipäiväisiäkin. Heitä askarruttavat ihan samat asiat kuin minuakin.

Kirjoita siitä, mistä tiedät.

***

Randy Newman kirjoittaa laulunsa usein kolmannessa persoonassa. Hän ei siis tarkoita kaikkea laulamaansa. Newmanin lauluissa seikkailee suuri joukko eksentrisiä hahmoja: rasisteja, kodittomia, poliitikkoja, paksuja ihmisiä, lyhyitä ihmisiä.

Marie-biisin kertoja on jörö mies, joka ei uskalla kertoa tunteistaan vaimolleen - paitsi humalassa. Tässä on sekä tarinankerrontaa että taitavaa ironiaa.

Kun Newman lauloi 1970-luvulla lyhyistä ihmisistä, lukuisa joukko äkäisiä ihmisiä soitti radioon ja valitti siitä, miten tällaista syrjivää musiikkia oikein voidaan soittaa julkisesti. 

Mutta Short Peoplen ideana olikin juuri tuoda tämä järjettömyys ilmi: lyhyemmille ihmisille nauraminen on absurbia. Kukaan täysipäinen ihminen ei tee pilaa lyhyistä ihmisistä.

Miksi kukaan ei loukkaannu siitä banaaliudesta, jota Katy Perryn musiikki edustaa? Minua hävettää kuunnella sitä.

***

Randy Newman tai Bod Dylan eivät ole taiturillisia laulajia, mutta heidän musiikkinsa on hyvää ja rehellistä.

Rukoilen iltaisin, että Idols-sukupolvi ymmärtäisi, että se, joka laulaa yhden tavun aikana eniten säveliä ei ole paras laulaja. Tämähän on usein vaillinaisen tekniikan ylikäyttöä.

Tätä tekniikkaa käytti taidokkaasti tosin esimerkiksi Whitney Houston ja sen nimi on melisma.

"Iiiiiiiiiii will allllllwayyyyyyss loooooove youuuuu..."

***

Hassua, muuten: televisio pauhaa vieressä, ja McGyver alkoi juuri. Sen tunnusbiisi on loistava - ei, ihan oikeasti! Siinä on hieno melodia, sointuprogressio, draamankaari...

Sarja tosin on, tietenkin, koominen, mutta esimerkiksi McGyverin hahmossa on hienoa se, että hän ei suostu käyttämään lainkaan tuliaseita. 

Väitän kuitenkin, että suuri osa sarjan menestystä on juuri sen tunnusmusiikki. 

"Ti-ti-ti-ti-ti..."

***

Ennen laulettiin särkyneistä sydämistä, mutta nykyään lauletaan siitä, että ei, en todellakaan tarvitse vierelleni ketään toista.

Ennen räpättiin siitä, kuinka vähän minulta löytyy rahaa, mutta nykyään räpätään siitä, kuinka paljon minulla sitä oikein on.

***

Daft Punk voitti Grammy-palkinnon vuoden albumista. Voisi ehkä todeta, että musiikki voitti.

Tarvittiin kaksi ranskalaista robottia tekemään inhimillistä, groovaavaa musiikkia.

Robot rock.

Hyvästi, musiikkivuosi 2013!

Nile Rodgers.

Näin loppuvuodesta saa aina lukea lukuisia Best of -listoja: parhaat biisit, parhaat levyt, parhaat leffat, parhaat raflat, parhaat bileet, parhaat asukokonaisuudet, parhaat bikinibodyt, parhaat twerkkaukset.

Myös Worst of -tyyppiset listat ovat yleistyneet lähivuosina. Kaikki ovat toki oikeutettuja ilmaisemaan mielipiteensä, mutta An Expensive Polyester Jacket haluaa jakaa huonojen asioiden sijaan hyviä asioita.

Parhaita asioita.

Jos et jaksa olla valppaana ja metsästää uutuuslevyjä tai -elokuvia läpi vuoden, niin nämä loppuvuoden listat ovat hyvä ja helppo tapa löytää uusia, hyviä juttuja. Ei kaikkien musiikista pitävien tarvitsekaan olla musiikkifriikkejä, jotka tietävät jokaisen uuden julkaisun jo etukäteen. 

Spotify on täynnä hyviä soittolistoja, joilta löydät varmasti hyvää uutta shittiä.

***

Mitä vuodesta 2013 jäi mieleen? Musiikkipuolella Daft Punkin upeasti äänitetty ja miksattu levy Random Access Memories ja Pharrellin laulama hittibiisi Get Lucky soivat kaikkialla. We Are Family -hitin aikoinaan puoliksi kirjoittanut ja Madonnan ja Diana Rossin levyjä tuottanut kitaristi Nile Rodgers auttoi säveltämään sekä Get Lucky- että Lose Yourself To Dance -biisit, joilla hän luonnollisesti soittaa myös kitaraa. Tämä disco-aikakauden kitaravelho teki upean comebackin.

Get Lucky ei etene sävellyksenä oikein minnekään, mutta sen vetovoima on silti vastustamaton. Tämän ajan kylmä rap ja R&B -soundi syntetisaattoritorvineen ja trap-rumpuineen hallitsee listamusiikkia. Elektronisesta musiikista tunnetut Guy-Manuel de Homem-Christo ja Thomas Bangalter toivat puhtaan grooven takaisin, ja ihmiset sekosivat. Random Access Memories on puhtaan musiikillinen, svengaava levy.

Oli muuten suuri ilo löytää Random Access Memoriesiltä Nile Rogersin lisäksi Paul Williams, joka oli myös 1970-luvun tähti, ja joka tunnetaan mm. The Carpentersille säveltäneenä pop-nerona. Kaunis balladi Rainy Days and Mondays on hänen käsialaansa. Georgio Moroder taas sävelsi musiikin Scarface-elokuvaan. 

Daft Punkin roboteille isot pisteet tästä projektista.

***

Tuliko täältä kotosuomesta hyvää musiikkia?

J. Karjalainen julkaisi alkukeväästä hienon Et ole yksin -levyn, jolla kuultiin myös Karjalaisen sivupersoonaa, Markkua.

Kun muistelen viime kesää, nousee mieleeni heti ajomatka Helsingistä Jyväskylään, jonne lähdimme viettämään juhannusta. Kuuntelimme melkein koko ajomatkan Jukkaa. Lauloimme yhdessä ja nautimme elämästä.

Kuinkahan monen suomalaisen elämään Jukka Karjalainen tarjosikaan viime kesänä soundtrackin? Kaikki ne sinivalkoiset hetket rantasaunoilla, mökeissä, metsissä ja järven selillä soutelemassa.

Riisinjyvä, Meripihkahuone ja Sydänlupaus ja Sinisestä kankaasta ovat suosikkejani.

J. Karjalainen on sympaattinen, karismaattinen lauluntekijä. Vitsailen aina, että häntä voisi ylpeänä suositella joillekin Brooklynin Williamsburgin uutta musiikkia janoaville hipstereille. Tällainen Jukka. Vähän niin kuin Bon Iver, Bruce Springsteen ja Bob Dylan, mutta from Finland.

***

Muita mielenkiintoisia levyjä vuodelta 2013: 

✏ Janelle Monáe The Electric Lady

Janelle Monáe on mieletön laulaja ja esiintyjä. Electric Lady jatkoi The ArchAndroidilta tuttua leikkisää pastissilinjaa. Janelle räppää Q.U.E.E.N. -biisillä napakasti!

✏ Kanye West Yeezus

Yeezy kaatoi raja-aitoja. Kovia, kylmiä, rikkonaisia rytmejä; vääristyneitä vokaaleja - ja yhtäkkiä soulsampleja! Tässä rikottiin rap-musiikin normeja hyvin tahallisesti ja häpeilemättä. Onneksi tuottaja Rick Rubin oli Kanyen apuna. Kanye on vaatemallistoineen ja mielipiteineen julkisuudessa hela tiden. Pidän näyttelijätär Scarlett Johanssonista, mutta joitakin vuosia sitten tuntui, että hän näyttelee joka ikisessä elokuvassa. Hyvät julkisuuden henkilöt, rajoittakaa näkyvyyttänne.

✏ Paramore Paramore

Aina kun olen ärtynyt, kuuntelen Paramorea täysillä. Nyt hävettää. Ain't it Fun oli silti vuoden kovimpia biisejä. Ja nyt meni uskottavuus.

✏ Ed Harcourt Back into the Woods

Ed teki hienon, riisutun pianolevyn. Nimikkobiisin soinnut ovat mielettömän kauniit. Taitava, aliarvostettu laulaja/lauluntekijä.

✏ Ben Folds Five Live

Ben Folds Five on suosikkibändejäni. Livelevyn julkaiseminen on ajatonta - ja livenä tämä bändi onkin aina parhaimmillaan.

✏ Timo Lassy Band In with Lassy

Suomen jazzskenen pääjehu julkaisi livelevyn menneen vuoden keikoista. Hyvä Suomi.

✏ Jay Z Magna Carta Holy Grail

Pidän Jaysta, mutta tämä materialistinen maailmankatsomus väsyttää. Tuntuu, että Jay on musiikillisesti hukassa. Jos kuulen vielä kerrankin Hublot'n luksusrannekelloista, räjähdän.

✏ Disclosure Settle

Brittiläinen veljesduo Disclosure sekoitti siskoni pään Flow-festivaalien sunnuntain keikallaan. Settle on melko helposti lähestyttävää elektronista musiikkia. Sam Smithin hienosti laulama Latch on erityisen tarttuva EDM/pop -biisi.

✏ The Beatles

Kun Beatles hajosi, Paul McCartney oli 28-vuotias. Hän siis kirjoitti kaikki ne hienot laulut ennen 29 ikävuottaan. Räjähtikö pääsi? Olen kuunnellut nyt syksyllä paljon myös George Harrisonin All Things Must Pass -levyä.

✏ Todd Rundren

Olen valtava Todd-fani. Kävimme katsomassa häntä Tavastialla alkukesästä. Todd esitti uuden State-levynsä alusta loppuun. Oli vähintäänkin mielenkiintoista nähdä legendaarinen rocktähti heilumassa laskettelulaseissa tietokoneen ääressä elektronisen musiikin pumpatessa taustalla. LSD-tyyppinen kokemus. Keski-iän ylittänyt yleisö näytti tympääntyneeltä. Missä I Saw the Light?  Vaikka uudet kappaleet olivat elektronista tanssimusiikkia, olivat ne silti hyviä. Väitän siis, että jos joku uusi bändi olisi esittänyt näitä biisejä vaikka Flow-festivaaleilla, olisivat kuulijat olleet ihan haltioissaan. Todd elää ja uudistuu.

✏ Rap on kaikkialla

Cheek ja Sini Sabotage - satutko tietämään heidät?

Urbaani kulttuuri on nyt niin läsnä, että jo westendiläisilläkin tytöillä on jaloissaan Niken Air Maxit ja päässään gangsta-, bad bitch-, tai straight outta compton -tekstillä varustettu pipo.

***

Muita hyviä asioita vuodessa 2013 olivat esimerkiksi elokuva Before Midnight, kesäkuinen Lontoon reissu ja viime lauantainen kummityttöni vierailu.

Lupaan, että vuonna 2014 yritän vihata liikuntaa vähemmän. 

Aion myös jatkaa kirjoittamista. Muoti, media, ihmiset, design, politiikka, musiikki, elokuvat ja Helsinki puhuttelevat minua edelleen.

Terveisin, 

John

An Expensive Polyester Jacket

Skulaa sitä skebaa, Nile.