Pikablogi: Uni

Alison Brie on Heppatyttö.

Uni on uusi urheilu. Lepo on uusi treeni. Unissakävely on uusi sauvakävely.

Harrastin ennen unissakävelyä.

Episodi eteni yleensä näin: Heräsin keskellä yötä voimaakkaasen tunteeseen, joka käski minua nousemaan sängystäni.

Nopeasti, nyt on aika lähteä kohti päämäärää!

En tiennyt, minne minun tuli kulkea, mutta koin vahvasti, että sinne pääseminen oli hyvin tärkeää.

Olen huono herääjä. Aikaiset aamut tuntuvat lähes väkivaltaisilta, mutta yölliset unissakävelyheräämiset eivät tuntuneet ikinä hankalilta.

Päin vastoin: pomppasin öisin sängystä ylös täynnä virtaa. Jokin jännittävä odottaa minua määränpäässäni, enkä malta odottaa, että pääsen sinne!

Tunne oli hieman samanlainen kuin silloin, kun lento lomakohteeseen lähtee aikaisin aamulla, ja heräämistä on odottanut koko yön.

Tältä innostuneisuus siis kai tuntuu.

Muistan kävelleeni yleensä sängystä eteiseen tai kylpyhuoneeseen. Matka tuntui pidemmältä kuin se todellisuudessa oli.

Aina perille päästyäni heräsin, minkä jälkeen painuin pettyneenä takaisin pehkuihin. Ei siellä ollutkaan mitään jännää.

Aloitin unissakävelyn varhaislapsuudessa, ja se jatkui noin 25-vuotiaaksi asti.

Kirjoitin tänään unissakävelystä, sillä katsoin eilen Netflixistä uuden Horse Girl -indie-elokuvan.

Elokuvan päähenkilö Sarah kokee selittämättömiä asioita. Hänen todellisuutensa on hyvin outo mutta sitäkin merkityksellisempi. Muut eivät ymmärrä Sarahin kokemuksia.

Horse Girlin pääosassa on mainio Alison Brie, joka on näytellyt muun muassa Mad Men-, Community- ja Glow-sarjoissa. Brie oli mukana käsikirjoittamassa Horse Girliä, ja hän ammensi sen teemoja omasta elämästään.

Olenko kokenut ikinä yhtä vahvaa merkityksen tunnetta kuin kävellessäni kohti kylpyhuonettani keskellä yötä? Ehkä en. Ymmärrän Sarahia ja ymmärrän selittämätöntä.

Ps. Unen ja levon merkityksestä kirjoitetaan nykyään valtavasti. Mediamoguli Arianna Huffingtonista on tullut unilähettiläs. Thom Yorke julkaisi viime kesänä Anima-levyn, jonka teemat viittaavat uneen ja tiedostamattomaan.

Pps. Tasapainoinen uni-valve-rytmi on hankala saavuttaa.

Pikablogi: Sitaatteja, osa II

Eilen väsytti.

Blogipostausputki katkesi eilen hetkellisesti, sillä kirjoittaja nukahti yöunille jo alkuillasta.

Petin Internetin luottamuksen eilen ja simahdin yöunille jo kahdeksan maissa. Täten uutta blogipostausta ei syntynyt. Olen pahoillani.

Olen ollut tänään melko kiireinen muiden kirjoitusjuttujen kanssa, joten saatte taas lukea hyviä sitaatteja.

“Nothing becomes funny by being labelled so.”
― William Strunk Jr., professori, kirjailija

”Politics is just show business for ugly people.”
― Jay Leno, koomikko

"There are things that people have glorified, that living the life of courage is about being fucked up."
― Mariel Hemingway, näyttelijä

”If a sentence, no matter how excellent, does not illuminate your subject in some new and useful way, scratch it out.”
― Kurt Vonnegut, kirjailija

”You should work your entire life to explain your own responses to things ― in life and in art ― to yourself. It's amazing how little people sometimes examine their responses to things. I'm fortunate that as a critic I am paid to do that and I am always learning interesting things about myself.”
― David Edelstein, elokuvakriitikko, New York Magazine

”It seems like ever since the first X-Men film came out in 2000, filmmakers have gotten gun-shy when it comes to dressing superheroes in their native garb. In that film, Wolverine blanches when he’s forced to put on the black leather costumes that the rest of his X-friends have donned (and that many future screen superheroes would wear, too). “What would you prefer, yellow spandex?” snarks Cyclops. Since Wolverine actually does wear yellow spandex in the comic books, the comment was both an in-joke that only superhero fans would understand and a repudiation of the colorful aesthetic they’d grown up loving. In a movie where one of the bad guys attacks the heroes with his elongated frog tongue, the notion that a man might wear an outfit with a color in it was deemed a bridge too far.”
― Kyle Buchanan, popkulttuurikriitikko, The New York Times