Kesä on ohi, pimeys valtaa elämän

Alex Katz maalaa ihmisiä.

Kuten huomaatte, olen pitänyt taukoa bloggaamisesta ja tietokoneella istumisesta. Breikki on minulle ensimmäinen moneen vuoteen ― tai ehkä ensimmäinen sitten internetin keksimisen ― ja se on tehnyt minulle luultavasti hyvää. Olen myös päivittänyt suhdettani liikuntaan ja luonnossa olemiseen. Muutos on yllättävä ja tervehdyttävä, sillä pidän nykyään molemmista. Muistakaa siis, että ihminen todella voi muuttua. Mutta kunpa voisin muuttua enemmän.

Mitä kesällä on sitten tapahtunut? Lopetin työt televisiossa. Tein toukokuussa pienen Helsinki-Saksa-Alankomaat-Saksa-Helsinki -reissun. Pitkäaikainen haaveeni toteutui, kun pääsin suosikkiyhtyeeni Radioheadin keikalle. He soittivat Amsterdamin Heineken Music Hallissa melkein 2,5 tuntia, ja materiaalia kuultiin melkein jokaiselta levyltä. Mukana oli yksi legendaarinen B-puolikin. Olin unohtanut, kuinka upea OK Computer -levyn Lucky oikein on. Rumpuloopeista koostuvan The King of Limbs -levyn kappaleet soivat livenä mielettömän vahvasti ja groovaavasti. Karma Policen lauluosuudet hoidin yhdessä 5500 amsterdamilaisen hujopin kanssa. Hetkinen, miten he voivat olla niin pitkiä?

Kun keikka alkoi, hikoilin jännityksestä. There There -biisin aikana koin seksuaalisia väristyksiä. Keikan jälkeen ostin bändipaidan ja söin hampurilaisen ja olin onnellinen. Radiohead on minun bändini, olen valinnut sen osaksi elämääni. Aivan kuten Stephen Colbert on minun koomikkoni. Ja Mark Rothko on minun taidemaalarini. Ja farkkutakki on toinen ihoni. Ja vanha gouda on juustoni. Ilman Thomppaa ja Radioheadia minulla ei olisi ymmärrystä.

Radioheadin toukokuussa ilmestynyt levy A Moon Shaped Pool on vaikuttanut minuun yhtä vahvasti kuin bändin kaikki kahdeksan edellistäkin levyä. Se on kaunis, lohdullinen ja täynnä Jonny Greenwoodin herkullisia jousisovituksia. Muistan, kun saavuin toukokuisena iltana kotiin varsin loistavilta treffeiltä ja laitoin juuri muutama tunti sitten ilmestyneen levyn soimaan. Elämällä on tänään omituisen paljon annettavaa, mietin. Ja kun kuulin Thomin äänen, tuntui todella, kuin olisin palannut kotiin. 

Sekä Radioheadin uusin levy että käynnissä oleva maailmankiertue ovat saanut kauttaaltaan ylistäviä arvioita. Kuinka moni bändi on vielä yhdeksännen levyn kohdalla yhtä luova ja elinvoimainen? Salaisuus tähän menestykseen piilee haastattelujen mukaan bändin vaalimisessa. Myös hengähdystauot tekevät hyvää.

Kävin myös Fleet Foxes -yhtyeen entisen rumpalin, indierokkari Father John Mistyn keikalla. Mies on luontainen esiintyjä, rocktähti, ironikko, koomikko, käsittämätön laulaja ja tulkitsija sekä kadehdittavan kekseliäs ja tarkka lyyrikko. Uhtrechtissa sijaitsevassa TivoliVredenburgissa näkemäni keikka oli yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista. Isä Joni Sumuinen antoi kaikkensa. Hän lauloi polvillaan, tuskainen ilme kasvoillaan, ja intensiteetti pysyi koko keikan ajan huipussaan. Siskoni huomautti, että Mistyllä eli Josh Tillmanilla on ajaton lauluääni. Jos Radiohead oli biisien välissä hiljaa, nauratti Misty yleisöä filosofisilla huomioillaan. "You should all buy t-shirts", hän kehotti.

Now, I've got all morning to obsessively accrue / A small nation of meaningful objects / And they've got to represent me too, laulaa Father John Misty Bored in the USA -nimisessä kappaleessaan lähivuosien parhaalla levyllä I Love You, Honeybear.

Mistyä lämppäsi teksasilainen trio nimeltään Khruangbin, joka soittaa tiivistunnelmaista ja lähinnä intrumentaalista musiikkia, ja jonka nimi on jostain syystä thain kieltä ja tarkoittaa lentokonetta. Heidän syksyllä ilmestynyt levynsä The Universe Smiles Upon You on soinut kotonani jatkuvasti, ja yleensä kaikki vieraani pitävät siitä myös.

Vierailin Amsterdamissa muutamassa galleriassa sekä viime syksynä uuden lasisisäänkäynnin saaneessa Van Gogh -museossa. Herkkä Vincent oli ensimmäinen kuvataiteilija, jota fanitin. Van Gogh otti asiat tosissaan ja vakavasti, sillä kauneuden löytäminen oli hänelle hyvin tärkeää, intohimo. Vincentin veljelleen Theolle kirjoittamat kirjeet ovat lämpimiä, suoria ja täynnä ideoita, ja suosittelen niitä kaikille. Kerran Vincentillä ei ollut rahaa ostaa postimerkkiä.

Amsterdam on mahtava ja kaunis kaupunki, mutta niin on myös Düsseldorf. Modernin taiteen museo Kunstsammlung Nordrhein-Westfalen on vakiokohteeni. Heillä on vakiokokoelmassaan muun muassa Jackson Pollockin teos Number 32, jota tutkailin pitkän aikaa, ja jota Saksan ärsyttävin museovahti kielsi minua koskemasta noin 32 000 kertaa. 

"I UNDERSTAND THAT I'M NOT SUPPOSED TO TOUCH THE PAINTING", vakuutin. Ärsytti niin paljon, että meinasin nuolaista maalausta.

***

Entäpä mitä Suomessa on tapahtunut kesän aikana? Olen viettänyt museopäiviä kohta 90 vuotta täyttävän taiteilija-isoisäni kanssa. Pappa on rehellisen kiinnostunut kaikenlaisista asioista ja varsinkin taiteen suhteen hän on intohimoinen. Hänessä on ehdottomasti iso ripaus Van Gogh'ta.

Ja tässä loput:

Lenkkeilin ympäri Helsinkiä, eritoten Seurasaaressa, Munkkiniemessä ja Töölössä.

Veneilin Didrichsenin taidemuseolle.

Uin joessa.

Osallistuin polttareihin ja vierailin kotikonnuillani Espoossa.

Autoin tätiäni hänen ensimmäisen taidenäyttelynsä kanssa. Yhdeksän lammasta ja muita teoksia koostui leikkisistä akryylimaalauksista.

Kuuntelin jazzia Esplanadilla. Laulaja Aili Ikosen versio ranskalaisen säveltäjä Michel Legrandin kappaleesta What Are You Doing for the Rest of Your Life? oli mieleenpainuva.

Surin sitä, että Helsingin mukavin ja asiantuntevin myyjä Harri lopetti My o My -liikkeen palveluksessa.

Näin ihanaa kummityttöäni sekä hänen juoksemista rakastavaa veljeään.

Nautin useita litroja jäälattea, proseccoa, parsaa ja kesäsipulia.

Löysin useita uusia ihmisiä, paikkoja, bändejä, artisteja ja kuvataiteilijoita, esimerkiksi Alex Katzin ja Chance The Rapperin.

Löysin myös ihanan tytön, jota ikävöin alati.

P.S. Paikoittain typerää elämääni voi seurata myös Instagramin puolella.
P.P.S. Father John Mistyn, Khruanbingin ja Radioheadin levyt löytyvät Spotifysta.
P.P.P.S. Didrichsenin taidemuseo löytyy Kuusisaaresta.