Pikablogi: Tiukka täti

Harrylla on paljon mielipiteitä naisista.

Elokuvakriitikko Pauline Kaelilla oli vahvoja mielipiteitä.

Katsoin eilen illalla Yle Areenasta dokumentin edesmenneestä elokuvakriitikosta Pauline Kaelista.

Kael kirjoitti arvioitaan maineikkaaseen The New Yorker -aikakauslehteen vuodesta 1968 alkaen. Voi pojat, että hänellä oli paljon mielipiteitä.

Kael teurasti elokuvia ja ohjaajia harva se päivä. Hän luotti sekä omaan intuitioonsa että itseensä kirjoittajana kadehdittavan vahvasti.

Toimittaja Kati Sinisalon hyvin kirjoitetun jutun Kael-dokumentista voit lukea täältä.

Mietin dokkaria katsoessani, miten eri aloilla, piireissä ja ammateissa suhtaudutaan mielipiteellisyyteen.

Lähdetään tästä: Mitä kultimpi porukka, sitä vähemmän se sallii soraääniä. Terve yhteisö kestää sekä sisäisen että ulkoisen kritiikin.

Olen melko kovaääninen asioiden puolustaja tai lyttääjä. Teini-iässä opin, että mielipiteet pitää perustella. Äh, tylsää! Kivempaa olisi ollut vain laukoa.

Nyt tiedän, että perusteeton laukominen on taukkia. (Kirjoitin keskustelun jalosta taidosta muutama viikko sitten. Lue kirjoitus täältä.)

Vahvan mielipiteen omaava henkilö koetaan Suomessa varmasti eri tavoin kuin vaikka Yhdysvalloissa. Suomessa on onneksi hieman pehmeämpi keskustelukulttuuri. Täällä ollaan niin järkeviä ja hillittyjä – joskus ahdistavuuteen asti.

Keillä on Suomessa mielipiteitä?

Aloitetaan kriitikoista, kolumnisteista ja pakinoitsijoista. He kirjoittavat hyvin subjektiivisia ja mielipideperustaisia juttuja. Pakina on jo lajityyppinä sellainen, että se vaatii kärjistämistä.

Liikemies-toimittaja Jari Sarasvuolla on mielipiteitä. Olen kuunnellut hänen podcastejaan, ja niissä on käytetty aika hyvää tiedonhankintaa. Sarasvuo lukee paljon, mikä lisää hänen vakuuttavuuttaan. 

Tuomas Enbuske on brändännyt itsensä toimittajaksi, jolla on aina ja ikuisesti vahvoja mielipiteitä. Hänen tyylinsä on uuvuttava. Ainainen ylästatuksesta käsin kirjoittaminen kertoo Freudin mukaan varmasti jostakin.

Toimittajan tulee olla lähtökohtaisesti mahdollisimman objektiivinen, mutta ymmärrän kyllä, että henkilökohtaiset mielipiteet kiinnostavat lukijaa. Tämä blogi on juuri yleisen ja henkilökohtaisen välillä tasapainottelua.

Sellainen toimittaja tai media, joka menee mielipide edellä, on tuhoon tuomittu. Ja jos joku julistaa "kertovansa totuuden", niin juokse äkkiä karkuun.

Mielipidepalstat ovat hyviä, sillä niissä ilmi tulevat mielipiteet ottaat kantaa yleensä vaiettuihin asioihin. Internetin keskustelupalstat tarjoavat parhaassa tapauksessa vertaistukea.

Poliitikoilta voi odottaa mielipiteitä. Ongelmana on vain se, että kiivaasti ja tunteella esitetty hölynpölymielipide voi olla vakuuttavampi kuin tutkittua tietoa hyödyntävä ja merkityksellinen mielipide.

Entäs elinkeinoelämä? Nalle Wahlroosilla ja Hjalliksella on mielipiteitä.

Taiteilijoilla tulisi olla mielipiteitä. Heille on annettu erityinen lupa kritisoida vallitsevaa tilaa.

Palataan lopuksi vielä elokuviin. Ääneen pääsevät kriitikko Kael ja ohjaaja-käsikirjoittaja Aaron Sorkin.

"The movies are so rarely great art, that if we cannot appreciate great trash, we should not go at all", totesi Pauline Kael.

”I always enjoy the sound of smart people arguing”, sanoi Aaron Sorkin.

Kiltteys on taikaa

"Hamster on a piano..."

Rakas siskoni ja hänen miehensä ovat tilausvideopalvelu Netflixin kovaäänisiä kannattajia. Netflix toimii kaikilla alustoilla; telkkarin lisäksi siis esimerkiksi läppäreissä, tableteissa ja älypuhelimissa. Sillä voi katsoa rajattomasti uusia ja vanhoja tv-sarjoja, leffoja, stand-up -spesiaaleja ja dokumentteja, ja se maksaa alle kympin kuussa.

Netflix myös ihan oikeasti toimii, sekä ideoiltaan että teknisesti. Sen käyttöliittymä on selkeä ja fiksu. Jos haluat jatkaa Star Trekkiä pöntöllä iPadilta, se muistaa mihin kohtaan jäit. Kapteeni Picard ei uskoisi silmiään.

Mullistavin juttu Netflixin toiminnassa on kuitenkin ehkä se, että se on tuottanut itse omia, kehuttuja ja palkittuja tv-sarjoja. Se on siis ohittanut tavalliseksi totutun bisnesmallin, ja tehnyt asioita omalla tavallaan, aivan kuten Applen iTunes teki kymmenisen vuotta sitten.

Lähivuosina Spotify on tosin ohittanut iTunesin. Saa nähdä, miten Applen uusi iTunes Radio tulee toimimaan.

Hannah & Derek.

Ostan kyllä edelleen suosikkileffani ja -levyni fyysisesti. On fiksua, että nykyään vinyylilevyn mukana tulee melkein aina mp3-latauskoodi.

Muistan, kun odotimme Lost-sarjan jaksoja Suomen telkkariin aina kuukausia ja vuosia. Se oli piinaavaa, kamalaa, hirveää. Mutta nyt, kun Netflix julkaisee tv- sarjastaan uuden jakson, on se välittömästi katsottavissa kaikissa Netflix-maissa. Tämä tarkoittaa yhtenäiskulttuurin paluuta tv:n katsomisessa. 

Ei tarvitse vältellä enää neuroottisesti spoilereita, kuten teimme Lostin kanssa vuosia sitten.

Netflix on telkkarin tulevaisuus! Ei, viihteen tulevaisuus!

***

Ricky Gervais on aikamme suuria koomikoita, eikä vain fyysisesti. Eh...

The Office on yksi ikisuosikeistani. Myös Extras oli hyvä. David Brent on legendaarinen.

Ricky ei aloittanut stand-up -koomikkona kuten tv:n komedianäyttelijät yleensä, mutta hän on tehnyt myöhemmiten myös jonkin verran stand-up -komediakiertueita ja -spesiaaleja. Mutta parasta ovat juuri Rickyn ja hänen käsikirjoitus- ja ohjaajakumppaninsa Stephen Merchantin kanssa yhdessä tehdyt produktiot. He ovat hyvä duo, ja Stephen on myös itse hauska ja osaava koomikko.

The Office, BBC, 2005.

Netflixin uusin tuotanto on kuitenkin Rickyn yksin ohjaama ja kirjoittama Derek, joka on saanut paljon huomiota lähiviikkoina. Ricky esittää siinä hieman yksinkertaista mutta sitäkin hyväsydämisempää Derek Noakesia, joka työskentelee vanhainkodissa avustajana.

Kun koomikko esittää tällaista yksinkertaista hahmoa, ihmiset automaattisesti kauhistuvat. Sen on oltava rienausta, täysin väärin ja kiellettyä!

Moni kriitikko oletti heti, että Derek on vammainen, ja että Ricky Gervais tekee pilaa vammaisista. Mutta Gervais kielsi tämän jyrkästi ja sanoi Derekin olevan vain erilainen, ehkä hieman hidas. Hän kertoi Derekin perustuvan niihin ihmisiin, jotka ovat yhteiskunnassamme erinäisistä syistä hyljeksittyjä - nörttejä, yksineläjiä, alisuorittajia.

Dickhead, kokoomusnuori Saul Schubak kutsui ehkä juuri tämän tyyppisiä ihmisiä kuuluisasti heikommaksi aineeksi. Häpeä, Saul. Puistattavaa käytöstä keneltä tahansa, mutta että vielä poliitikonalulta.

Derek & lällyt.

Derekiä on syytetty myös liiasta sentimentaalisuudesta, mutta tiedän Rickyn kieltäytyneen useista rahakkaista Hollywood-produktioista, jotta hän voisi tehdä näitä omia juttujaan. Hän on myös kertonut suuren osan perheestään työskentelevän hoitoalalla.

Olin kuitenkin itsekin yllättänyt siitä, kuinka lämpimän kuvan Gervais maalaa Derekistä. Derekiä pilkataan, koska hän on hieman hölmö, aivan liian kiltti ja erittäin naiivi. Mutta  Derek sanoo itse, että on tärkeämpää olla kiltti kuin nokkela tai hyvännäköinen.

Se, että Gervais haluaa kuvata tällaisia hieman onnettomia tapauksia lämmöllä, on ihana asia. Hän todella on heikompien puolella, enkä voi ymmärtää, kuinka joku voi kyynisesti ajatella, että hän nauraa vammaisille. Nauraako joku heille todella?

***

Kirjoitin Derekistä, koska sen kaikki seitsemän jaksoa olivat hyviä, hauskoja ja koskettavia, mutta myös siksi, että se on täysin vastakkainen viime päivien uutisaiheille.

Tällä viikolla on nimittäin kirjoitettu paljon poliittisesti oikealla olevista ihmisistä: Kokoomuksen nuorten liiton kärkkäistä poliitikonaluista ja miljonääri Björn "Nalle" Wahlroosista. Uusliberaali markkinatalous ja vahvojen ihmisten pärjäämisen korostaminen on muodissa. 

Tietynlainen kovuus ja itsekkyys leviää kuin appelsiinimehu MacBookin päälle.

Jani Kaaro kirjoitti Helsingin Sanomiin viime tiistaina aiheesta hyvän kolumnin Köyhyys on aivoja syövä loinen. Suosittelen sitä - sekä tietenkin Derekiä.