Hyvästi, musiikkivuosi 2013!

Nile Rodgers.

Näin loppuvuodesta saa aina lukea lukuisia Best of -listoja: parhaat biisit, parhaat levyt, parhaat leffat, parhaat raflat, parhaat bileet, parhaat asukokonaisuudet, parhaat bikinibodyt, parhaat twerkkaukset.

Myös Worst of -tyyppiset listat ovat yleistyneet lähivuosina. Kaikki ovat toki oikeutettuja ilmaisemaan mielipiteensä, mutta An Expensive Polyester Jacket haluaa jakaa huonojen asioiden sijaan hyviä asioita.

Parhaita asioita.

Jos et jaksa olla valppaana ja metsästää uutuuslevyjä tai -elokuvia läpi vuoden, niin nämä loppuvuoden listat ovat hyvä ja helppo tapa löytää uusia, hyviä juttuja. Ei kaikkien musiikista pitävien tarvitsekaan olla musiikkifriikkejä, jotka tietävät jokaisen uuden julkaisun jo etukäteen. 

Spotify on täynnä hyviä soittolistoja, joilta löydät varmasti hyvää uutta shittiä.

***

Mitä vuodesta 2013 jäi mieleen? Musiikkipuolella Daft Punkin upeasti äänitetty ja miksattu levy Random Access Memories ja Pharrellin laulama hittibiisi Get Lucky soivat kaikkialla. We Are Family -hitin aikoinaan puoliksi kirjoittanut ja Madonnan ja Diana Rossin levyjä tuottanut kitaristi Nile Rodgers auttoi säveltämään sekä Get Lucky- että Lose Yourself To Dance -biisit, joilla hän luonnollisesti soittaa myös kitaraa. Tämä disco-aikakauden kitaravelho teki upean comebackin.

Get Lucky ei etene sävellyksenä oikein minnekään, mutta sen vetovoima on silti vastustamaton. Tämän ajan kylmä rap ja R&B -soundi syntetisaattoritorvineen ja trap-rumpuineen hallitsee listamusiikkia. Elektronisesta musiikista tunnetut Guy-Manuel de Homem-Christo ja Thomas Bangalter toivat puhtaan grooven takaisin, ja ihmiset sekosivat. Random Access Memories on puhtaan musiikillinen, svengaava levy.

Oli muuten suuri ilo löytää Random Access Memoriesiltä Nile Rogersin lisäksi Paul Williams, joka oli myös 1970-luvun tähti, ja joka tunnetaan mm. The Carpentersille säveltäneenä pop-nerona. Kaunis balladi Rainy Days and Mondays on hänen käsialaansa. Georgio Moroder taas sävelsi musiikin Scarface-elokuvaan. 

Daft Punkin roboteille isot pisteet tästä projektista.

***

Tuliko täältä kotosuomesta hyvää musiikkia?

J. Karjalainen julkaisi alkukeväästä hienon Et ole yksin -levyn, jolla kuultiin myös Karjalaisen sivupersoonaa, Markkua.

Kun muistelen viime kesää, nousee mieleeni heti ajomatka Helsingistä Jyväskylään, jonne lähdimme viettämään juhannusta. Kuuntelimme melkein koko ajomatkan Jukkaa. Lauloimme yhdessä ja nautimme elämästä.

Kuinkahan monen suomalaisen elämään Jukka Karjalainen tarjosikaan viime kesänä soundtrackin? Kaikki ne sinivalkoiset hetket rantasaunoilla, mökeissä, metsissä ja järven selillä soutelemassa.

Riisinjyvä, Meripihkahuone ja Sydänlupaus ja Sinisestä kankaasta ovat suosikkejani.

J. Karjalainen on sympaattinen, karismaattinen lauluntekijä. Vitsailen aina, että häntä voisi ylpeänä suositella joillekin Brooklynin Williamsburgin uutta musiikkia janoaville hipstereille. Tällainen Jukka. Vähän niin kuin Bon Iver, Bruce Springsteen ja Bob Dylan, mutta from Finland.

***

Muita mielenkiintoisia levyjä vuodelta 2013: 

✏ Janelle Monáe The Electric Lady

Janelle Monáe on mieletön laulaja ja esiintyjä. Electric Lady jatkoi The ArchAndroidilta tuttua leikkisää pastissilinjaa. Janelle räppää Q.U.E.E.N. -biisillä napakasti!

✏ Kanye West Yeezus

Yeezy kaatoi raja-aitoja. Kovia, kylmiä, rikkonaisia rytmejä; vääristyneitä vokaaleja - ja yhtäkkiä soulsampleja! Tässä rikottiin rap-musiikin normeja hyvin tahallisesti ja häpeilemättä. Onneksi tuottaja Rick Rubin oli Kanyen apuna. Kanye on vaatemallistoineen ja mielipiteineen julkisuudessa hela tiden. Pidän näyttelijätär Scarlett Johanssonista, mutta joitakin vuosia sitten tuntui, että hän näyttelee joka ikisessä elokuvassa. Hyvät julkisuuden henkilöt, rajoittakaa näkyvyyttänne.

✏ Paramore Paramore

Aina kun olen ärtynyt, kuuntelen Paramorea täysillä. Nyt hävettää. Ain't it Fun oli silti vuoden kovimpia biisejä. Ja nyt meni uskottavuus.

✏ Ed Harcourt Back into the Woods

Ed teki hienon, riisutun pianolevyn. Nimikkobiisin soinnut ovat mielettömän kauniit. Taitava, aliarvostettu laulaja/lauluntekijä.

✏ Ben Folds Five Live

Ben Folds Five on suosikkibändejäni. Livelevyn julkaiseminen on ajatonta - ja livenä tämä bändi onkin aina parhaimmillaan.

✏ Timo Lassy Band In with Lassy

Suomen jazzskenen pääjehu julkaisi livelevyn menneen vuoden keikoista. Hyvä Suomi.

✏ Jay Z Magna Carta Holy Grail

Pidän Jaysta, mutta tämä materialistinen maailmankatsomus väsyttää. Tuntuu, että Jay on musiikillisesti hukassa. Jos kuulen vielä kerrankin Hublot'n luksusrannekelloista, räjähdän.

✏ Disclosure Settle

Brittiläinen veljesduo Disclosure sekoitti siskoni pään Flow-festivaalien sunnuntain keikallaan. Settle on melko helposti lähestyttävää elektronista musiikkia. Sam Smithin hienosti laulama Latch on erityisen tarttuva EDM/pop -biisi.

✏ The Beatles

Kun Beatles hajosi, Paul McCartney oli 28-vuotias. Hän siis kirjoitti kaikki ne hienot laulut ennen 29 ikävuottaan. Räjähtikö pääsi? Olen kuunnellut nyt syksyllä paljon myös George Harrisonin All Things Must Pass -levyä.

✏ Todd Rundren

Olen valtava Todd-fani. Kävimme katsomassa häntä Tavastialla alkukesästä. Todd esitti uuden State-levynsä alusta loppuun. Oli vähintäänkin mielenkiintoista nähdä legendaarinen rocktähti heilumassa laskettelulaseissa tietokoneen ääressä elektronisen musiikin pumpatessa taustalla. LSD-tyyppinen kokemus. Keski-iän ylittänyt yleisö näytti tympääntyneeltä. Missä I Saw the Light?  Vaikka uudet kappaleet olivat elektronista tanssimusiikkia, olivat ne silti hyviä. Väitän siis, että jos joku uusi bändi olisi esittänyt näitä biisejä vaikka Flow-festivaaleilla, olisivat kuulijat olleet ihan haltioissaan. Todd elää ja uudistuu.

✏ Rap on kaikkialla

Cheek ja Sini Sabotage - satutko tietämään heidät?

Urbaani kulttuuri on nyt niin läsnä, että jo westendiläisilläkin tytöillä on jaloissaan Niken Air Maxit ja päässään gangsta-, bad bitch-, tai straight outta compton -tekstillä varustettu pipo.

***

Muita hyviä asioita vuodessa 2013 olivat esimerkiksi elokuva Before Midnight, kesäkuinen Lontoon reissu ja viime lauantainen kummityttöni vierailu.

Lupaan, että vuonna 2014 yritän vihata liikuntaa vähemmän. 

Aion myös jatkaa kirjoittamista. Muoti, media, ihmiset, design, politiikka, musiikki, elokuvat ja Helsinki puhuttelevat minua edelleen.

Terveisin, 

John

An Expensive Polyester Jacket

Skulaa sitä skebaa, Nile.

Välipäivälukemista

Laatulehti.

Verkkoselaimeni kirjanmerkki-kansiossa on arviolta noin miljardi lukematonta The New Yorker -lehden artikkelia. Heidän sisältöään saa lukea netissä ilmaiseksi, ähkyyn asti.

Tässäpä siis pulma: Lukisinko nämä miljardi juttua järjestyksessä? Aloittaisinko ensimmäisestä - ja jatkaisinko sitten sitä seuraavaan ja sitä seuraavaan ja sitä seuraavaan artikkeliin? Tämä tuntuu kovin vaivalloiselta, suorittamiselta. Tuntuu, että hyvää luettavaa on loputtomasti.

New Yorkerin jutut ovat loistavia, mutta välillä myös melko pitkiä. Luin esimerkiksi skientologiasta kertovaa juttua aika kauan - mutta kuinka nautinnollista se olikaan! Hyvin taustoitettu ja kirjoitettu juttu tekee vaikutuksen.

Helsingin Sanomillakin on Hitaat-osio, johon on koottu pidempiä ja laajempia tekstejä.

***

Kun silloin tällöin ostan fyysisen kopion New Yorkerista, keskityn lehteen kokonaisvaltaisemmin. Istun nojatuoliini ja luen, hämmästelen, luen lisää ja pohdin lukemaani. Tämä on lukuaikaa, jolloin keskityn ainoastaan lukemiseen, en esimerkiksi sähköposteihin tai someen.

Suhtaudun toiseen harrastukseeni, pianonsoittoon, jotakuinkin samalla tavalla. Vaikka minua ehkä hieman kiinnostaisi ottaa tietokone avuksi ja pianon kaveriksi, olen päättänyt pitää soittoharrastuksen täysin analogisena ja vanhanaikaisena - jollakin tapaa puhtaana, ilman häiriötekijöitä tai mahdollisia teknisiä ongelmia.

***

New Yorker oleskelee sivupöydälläni niin kauan, kunnes olen lukenut sen. Tämän jälkeen se pääsee kirjahyllyyn eläkkeelle kaltaistensa seuraan.

Tunne siitä, että on lukenut jotain, on konkreettinen.

Eikä kaikkea sisältöä tarvitsekaan lukea heti. Mutta myönnän, että välillä on raskasta olla kiinnostunut asioista niin laaja-alaisesti.

Suurta iloa tuo myös New Yorkerin kansitaide. Saul Steinberg, Art Spiegelman, Jean-Jacques Sempé ja Daniel Glowes ovat luoneet maailman kauneimpia ja kekseliäimpiä kuvituksia. Kuinka joku osaakaan tiivistää hetken, tunnetilan tai ajatuksen niin tarkasti.

***

Lukemisesta puheenollen: sain muutaman kirjan joululahjaksi. Ehkä tekin, hyvät lukijamme, saitte pukilta jotain hyvää luettavaa.

Tässä silti lukuvinkkejä välipäiville:

The New Yorker:

✏ Flipping Supreme: An Underground Clothing Store in Chinatown

✏ By Anonymous: Can a Writer Escape Vulnerability?

✏ Who Belongs to the Lower Middle Class, and Why Does It Matter?

✏ The Wild, Brilliant Wolf of Wall Street

✏ Luxury Shopping, from the Other Side of the Register

Vanity Fair:

✏ 21 Time-Consuming Problems from the 80s that No Longer Exist

✏ Photos: Vanity Fair’s Year in Photographs, 2013

✏ Photos: Amy Adams Poses at the Chateau Marmont

Helsingin Sanomat:

✏ Tavarat hurmaavat ja merkit orjuuttavat

✏ Miksi miehillä ihaillaan käytöstä, jota naisilla halveksutaan?

✏ Suurlähettiläs Oreck: Helsingin pitäisi muistaa Saarisen perintöä, kun Guggenheimista päätetään

Time:

✏ Ricky Gervais Shares His Secrets for Success: Be a "Cocky Little Nobody"

"I’m a strong believer that creativity is the ability to play."
 - Ricky Gervais

Vahva nainen

Tytöt ja pojat.

Bechdelin testi mittaa naisten roolia elokuvissa, ja siitä on keskusteltu mediassa tänä vuonna erityisen paljon.

Amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä Alison Bechdel keksi testin vuonna 1985 ilmestyneessä sarjakuvassaan. Testi kysyy yksinkertaisesti, onko elokuvassa naisia, ja puhuvatko he keskenään mistään muusta kuin miehistä.

Jos mietitte vaikkapa romanttisia komedioita, elää nainen niissä aina miehen kautta. Heidän onnensa tai epäonnensa johtuu vain ja ainoastaan miehistä.

Naisen tehtävä on saada haluamansa mies ja tämän myötä kaunis, täydellinen, täyttymyksellinen elämä. Mieshahmo antaa naishahmolle motiivin tavoitella jotain. Sarah Jessica Parkerin tai Katherin Heiglin tähdittämät elokuvat toteuttavat yleensä mielikuvituksettomasti tätä kammottavaa kaavaa.

Luin tosin juuri, että romanttinen komedia olisi kuollut.

***

Vaikka Bechdelin testin ehdot eivät aina täyttyisi, voi elokuva silti olla ihan kiva ja hyvä.

Kuningatar Beyoncé.

Nora Ephronin kirjoittama ja ohjaama romanttinen komedia Uneton Seattlessa (1993) kertoo tarinan, jossa nuori Jonah-poika soittaa jouluaattona radion psykologiohjelmaan kertoakseen masentuneesta leski-isästään Samista, jolle hän toivoisi kovasti uutta vaimoa. Myös Sam - jota näyttelee Tom Hanks - osallistuu tähän keskusteluun ja kertoo oman, sydäntäriipaisevan versionsa elämästään. Lukuisat naiset ympäri Amerikkaa kuuntelevat korva höröllä tätä radio-ohjelmaa, minkä seurauksena he menettävät sydämensä Samille ja alkavat tavoitella tätä romanttisesti.

Kokonainen kansakunta naisia siis haluaa tämän miesparan itselleen.

Mutta Meg Ryanin esittämä Annie kehittää itselleen lähes pakkomielteen Samista. Hän on täysin ihastunut Samiin, eikä millään muulla ole merkitystä.

Mielestäni Uneton on silti miellyttävä, sympaattinen elokuva. Ehkä sielunkumppanuutta on ihan oikeasti olemassa. Ehkä rakkaus joskus on hyvin, hyvin romanttista - ja ehkä vielä sekin on ihan ok ja sallittua.

***

Sinkkuelämässä Bechdelin testi ei ehkä toteudu, sillä Carrie todella elää miestensä kautta. Mutta uudempi HBO:n sarja Girls luultavasti täyttää sen asettamat ehdot.

Tässä voi nähdä jonkinlaisen sukupolvenvaihdoksen: Girlsin luoja, käsikirjoittaja ja ohjaaja Lena Dunham on fiksu, rohkea, juuri tämän sukupolven tulkiksi nostettu auteur. Girlsin tytöt ovat vähintään yhtä sekaisin kuin sinkkiksen naikkoset, mutta ovat heistä silti valovuosien päässä siinä, miten he suhtautuvat miehiin, ongelmiin ja elämään yleisesti. He ovat näistä Manhattanilla asuvista naisista huomattavasti tiedostavampia.

***

Poptähti Beyoncé julkaisi viime viikolla viidennen albuminsa.

Beyoncé on nähty aina vahvana naisena, jonka kaikesta tekemisestä ja sanomisesta johdetaan vahvoja johtopäätöksiä. Mistä Beyn musiikki kertoo? Onko se emansipoivaa? Mitä Single Ladies -tanssi viestii? Voiko nainen olla todella itsenäinen? Miksi Beyn peppu heiluu niin paljon?

Beyoncén lempinimi on Queen Bey. She's the queen, kirjoittavat hänen faninsa.

Beyoncén uutta levyä on luonnehdittu visuaaliseksi albumiksi, sillä se sisältää 14 biisin lisäksi 17 musiikkivideota.

Katsoin eilen kaikki 17 videota järjestyksessä alusta loppuun. Ne olivat visuaalisesti kekseliäitä - ja seksikkäitä. Peppu todella heilui ja asut olivat provosoivia. Mikä sitten erottaa Beyn vaikkapa Miley Cyruksesta? Molemmat tanssivat aggressiivisesti, mutta Beyoncéa pidetään aina vahvana naisena, mutta Mileya säälittävänä tyrkkynä.

Räppäri Nicki Minaj on artistina ehkä näiden kahden välissä. Siis heidän peppujensa välissä, tiukassa puristuksessa.

Beyoncé on toki laulajana virtuoosimainen. Hänen uusin levynsä on myös hänen parhaansa. Uuden levyn musiikki on melko tummasävyistä, urbaania ja kokeilevaa rhythm and bluesia. Laulut välttelevät yksinkertaista säkeistö-kertosäe -rakennetta. Ne muodostuvat enemmän erilaisista osioista. Myös tuotanto on mielikuvituksellisempaa.

Levyllä on vahvan feminististä sanomaa. Nigerialaisen kirjailijan Chimamanda Ngozi Adichien ääntä on sämplätty kappaleessa ***Flawless:

"We teach girls to shrink themselves, to make themselves smaller
We say to girls: 'You can have ambition, but not too much'
You should aim to be successful, but not too successful
Otherwise, you will threaten the man"

"Because I am female, I am expected to aspire to marriage
I am expected to make my life choices
Always keeping in mind that marriage is most important
Now, marriage can be a source of joy and love and mutual support
But why do we teach girls to aspire to marriage
And we don't teach boys the same?"

Ehkä tässä on se ero. Nainen voi olla seksikäs ja heiluttaa bootyaan, mutta samalla käyttää aivojaan ja olla oma itsenäinen yksikkönsä. Ehkä se kaikki twerkkaus ei aina olekaan tarkoitettu meille miehille.

Oh, hello.

There's no denying that.

Radion toinen tuleminen

Lukisinko vai kuuntelisinko?

Radio on hieno media.

Radio-ohjelman aktiivinen kuuntelu on jollakin tapaa paljon intiimimpää kuin television katselu. Radiossa saa nimittäin hölistä, assosioida vapaasti ja miettiä ääneen. Televisiossa taas seurataan tarkemmin käsikirjoitusta, joten myös kiusallista ponötystä esiintyy useammin.

Radio antaa tilaa keskittyä, ajatella.

Pidän siis radiosta - mutta rakastan podcasteja.

***

Applen iPodin ja iTunesin myötä yleistyneet podcastit ovat tilattavia radio-ohjelmia - tai radio-ohjelmien tyyppisiä audiolähetyksiä - joita ladataan omalle tietokoneelle tai älypuhelimeen, ja joita voi kuunnella vaikka lenkillä, töissä tai vessassa. Radiossa hyvä ohjelma jää usein kesken, mutta podcastia voi jatkaa aina halutessaan siitä, mihin edellisellä kerralla jäi.

Ja kuinka paljon hyvin toimitettuja podcasteja löytyykään.

***

Ensimmäinen radio-ohjelma tai podcast, johon jäin koukkuun, oli Radio Helsingin filosofinen Tukevasti ilmassa -keskusteluohjelma, jossa Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander puhuvat melko vapaasti aiheesta kuin aiheesta. Filosofiparivaljakon aiheita ovat olleet lähiaikoina mm. vastuu, maku ja ikä. Keskustelu on poukkoilevaa, ja usein itse aiheeseen ei lähetyksen aikana ehditä lainkaan.

Yleensähän juuri sivutuote on se tärkeämpi tuote. Se syntyy rennommin, pinnistelemättä, ja kertoo olennaisen.

Paras keskustelu on rentoa, sensuroimatonta.

***

Loistavia podcast-tuottajia ovat mm. Radio Helsinki (Tukevasti ilmassa, Rakkaudesta, Musaneuvosto, Norsuradio); YLE (Olit Jari Sarasvuosta sitten mitä mieltä tahansa, hänen keväällä tekemänsä ohjelma oli mielenkiintoinen ja rehellinen. Esimerkiksi hänen ohjelmansa riippuvuuksista ja alkoholismista oli suoraa, fiksua puhetta); Amerikkalainen NPR eli National Public Radio (Fresh Air, All Things Considered); Nerdist, Chris Hardwickin isännöimä popkulttuuriohjelma; Overthinking It, nörttien popkulttuurijutusteluohjelma, jossa analysoidaan mm. teinisarja Gossip Girliä; WTF with Marc Maron, stand-up-koomikko-neurootikko Marc Maronin haastatteluohjelma, jossa hän kertoo elämästään hyvinkin yksityiskohtaisesti ja haastattelee sitten pääasiassa koomikkoja ja näyttelijöitä.

***

Kuuntelijan tai lukijan ja toimittajan välille voi muodostua läheiseltäkin tuntuva suhde. Aivan kuin tuntisin hyvinkin ilmassa olevat filosofit tai kyynisen Marc Maronin. Tiedän myös, että Helsingin Sanomien Harri Uusitorppa kirjoittaa jazzista minua miellyttävästi, jollakin tapaa oikein.

Nämä toimittajat ja keskustelijat ja minä, me olemme kaikki samalla puolella.

Hän puhuu niin kauniisti. Hänen äänensä on niin rauhoittava. Hän ymmärtää minua.

***

Muita mediahuomioita: MTV3 näyttää tänään illalla viimeisen 45 minuuttia -ajankohtaisohjelman. 45 minuuttia on ylemäinen laatuohjelma, jota on toimitettu hyvin ja joka on voittanut useita palkintoja journalismin saralla. Ohjelman loppuminen 17 vuoden jälkeen on hyvin surullista. 45 minuuttia on antanut kaupalliselle maikkarille uskottavuutta.

Ripsa Koskinen-Papunen, sinua tulee ikävä.

Surullista on myös se, että Ylen Pressiklubin lähetyksen kesto lyheni viime keväänä.

Pressiklubin mielivieraitani ovat Saska Saarikoski ja Matti Apunen. Saarikoski osaa puhua kulttuurista ilman tunnelatauksia ja Apunen on puheessaan tehokas ja sivaltava. Ruben Stiller on hyvä, humoristinen toimittaja. Myös hänen kolumninsa Image-lehdessä ovat hyvää tavaraa.

On todella sääli, että tällaiset kriittiset televisio-ohjelmat eivät saa kannatusta.

Isn't it a pity.

Mutta onneksi Radio Helsinki pelastui!

***

Oletteko muuten huomanneet, että isot, kaupalliset radiot palkkaavat juontajikseen missejä ja muita sikahyvännäkösiä julkisuuden henkilöitä, ja mainostavat sitten näitä radio-ohjelmiaan televisiossa? Tämä koko kuvio on huvittavan outo.

Rakastin toki Esko Eerikäisen analyyttistä keskusteluohjelmaa.

Dover Street Market

Polka Dot Wonderland.

Japanilainen Rei Kawakubo (s. 1942, Tokio) perusti arvostetun ja vaikutusvaltaisen Comme des Garçons -muotimerkin 1960-luvun lopulla Tokiossa. Kawakubo toimii edelleen Commen pääsunnittelijana, ja hän omistaa yhtiön yhdessä miehensä Adrian Joffen kanssa.

Vaikka Comme des Garçonsin vaatemuotoilu on usein varsin outoa ja radikaalia - termi anti-fashion mainitaan usein - puhuttelee se yhtä lailla sekä haute couturesta että streetwearista kiinnostuneita muoti-ihmisiä. Syy tähän on se, että Commella on avantgarde-tyyppisen huippumuodin lisäksi myös edullisempia, helpommin lähestyttäviä sisarbrändejä, jotka puhuttelevat muodin ystäviä laajemminkin.

On kuitenkin hyvin olennaista, että Commella on vuosikymmenien kokemus uskaliaasta, luovasta ja erikoisesta muodista, jonka päälle yksinkertaisemmat mallistot luodaan. Suunnittelulla on vahva ja taiteellinen pohja. Kun ostat simppelimmän raitapaidan, saat sen mukana muotitalon 50-vuotisen historian.

***

Comme des Garçons on tunnettu lukuisista eri brändeistään kuten Play Comme des Garçons, joka edustaa yksinkertaista sportswearia ja jonka hauskan ja lähes ikonisen sydänlogon on suunnitellut graafikko Filip Pagowski; Comme des Garçons SHIRT, joka on tunnettu mm. Supreme-kollaboraatioistaan; ja Comme des Garçons Parfume, joka valmistaa outoja mutta sitäkin mielenkiintoisempia unisex-tuoksuja.

Sekä minulta että Monoclen Tyler Brûléltä on kysytty monasti, että mikä ihme tuo huumaava tuoksu on, ja missä sitä oikein myydään. Päät ja nenät kääntyvät, kun suihkautan päälleni nahan, puun ja savun yhdistelmää.

Parfyymin Odeur 53 tuoksumaailma koostuu seuraavista aineksista: hapen tuoreus, liekehtivä kivi, vasta ajettu nurmikko, tuulessa kuivuva pyykki, hiekkadyynit, korkeiden vuorten puhdas ilma, metallin vilkahdus ja kynsilakka. Nyt ollaan kaukana perinteisemmistä myskistä, sitruksesta ja vaniljasta.

***

Alun perin Kawakubon oppipoikana toiminut suunnittelija Junya Watanabe on suunnittellut vuodesta 1992 alkaen Comme des Garçonsin alla omia mallistojaan, jotka ovat myös olleet hyvin suosittuja ja vaikutusvaltaisia.

Miesten kauluspaitoihin ilmestyi joitakin vuosia sitten oudosti leikattuja, kuviollisia rintataskuja. Ne keksi alun perin juuri Watanabe.

Kuten Kawakubo, myös Watanabe suosii vaatteissaan erikoisia materiaaleja, kuten polyesteria tai huopaista, keitettyä villaa.

***

Vuonna 2004 Lontooseen avautui Rei Kawakubon ja Comme des Garçonsin perustama innovatiivinen Dover Street Market, joka on osittain muotiliike, osittain taidegalleria, osittain tila ideoille.

Lontoon Mayfairissa, Dover Streetillä sijaitseva Dover Street Market myy Commen lisäksi lukuisia muita muotimerkkejä, ja sen ylimmässä kerroksessa sijaitsee kahvila ja leipomo Rose Bakery.

Eri muotibrändit (mm. Lanvin ja Saint Laurent) ovat luoneet Dover Street Marketin tiloihin näyttäviä osastoja, ja viime kesäkuussa katutasossa oli esillä Andy Warholin taidetta.

DSM on kivijalkaliikkeiden aatelia. Se saattaa jopa tappaa internetshoppailun. Se on vaikuttava, mielikuvituksellinen, hauska - ja se päivittyy usein.

Vastaavantyyppinen liike on Pariisissa sijaitseva colette, joka on myös tunnettu erikoisuuksistaan - water baristaan, taidenäyttelyistään ja signeeraustilaisuuksistaan.

Dover Street Marketteja on Lontoon ohella nykyään myös Tokiossa, ja New Yorkin liike aukeaa ihan kohta, joulukuun 21. päivä.

***

Comme des Garçons on mielenkiintoinen muotibrändi ja instituutio. Se tekee asiat omalla tavallaan - ja oikein. Mutta suuri osa sen mystiikasta ja vetovoimasta tulee juuri Rei Kawakubosta ja hänen filosofiastaan.

Rei toteuttaa visiotaan vankkumattomasti.

***

"No design is design." 

"Fashion is not art. The aims of fashion and art are different and there is no need to compare them."

- Rei Kawakubo

***

Comme des Garçons on japanilainen brändi, jonka nimi on ranskaa, ja jonka tuotteet valmistetaan mm. Espanjassa.

Suomessa Commea myy Helsingin Erottajalla sijaitseva muotiliike Beam, josta löytää ajoittain ainakin Play-, SHIRT-, Parfume- ja Wallet -mallistoja.

Dover Street Market London päivittyi juuri. Nyt teemana on Polka Dot Wonderland.

Dover Street Market London. 

A Charlie Brown Christmas

Vince Guaraldi.

✏ A Charlie Brown Christmas
Kun Charles Schulzin Tenavat (Peanuts) ilmestyivät sarjakuvastripin lisäksi myös televisioon 1960-luvun puolivälissä, kokonainen sukupolvi lapsia ja lapsenmielisiä oppi pitämään jazz-musiikista.

Tästä saamme kiittää amerikkalaista, San Franciscossa syntynyttä viiksientusiastia, jazzpianistia ja säveltäjää Vince Guaraldia, joka sävelsi musiikin lukuisiin Tenavat-televisiospesiaaleihin. Hänen leikkisä, innovatiivinen, taitava ja bossa-nova -vaikutteinen pianojazzinsa hurmaa edelleen.

Guaraldin ehdottomaan parhaimmistoon kuuluu Tenavat-joululevy A Charlie Brown Christmas, jonka hän sävelsi alun perin samannimiseen televisiospesiaaliin. Myös A Boy Named Charlie Brown -niminen levy on ehdottoman suositeltavaa pianojazzia. Guaraldin sävellys Linus & Lucy on jo standardi.

Suosittelen A Charlie Brown Christmas -levyä myös kyynisille, joulua vastustaville ihmisille. Schulz ja Guaraldi olivat match made in heaven.

A Boy Named Charlie Brown.

✏ Helsingin Sanomat
Bongasin viime viikolla Hesarista muutaman hyvän jutun jazzista ja kulttuurista: Katri Kallionpään Kolahtaako jazz paremmin luennon jälkeen? ja Jaakko Lyytisen Kulttuurieliitti on kuollut.

✏ We Jazz
Saksofonisti Timo Lassy ja musiikin monitoimimies Matti Nives perustivat Suomeen uuden jazzfestivaalin We Jazz, joka pidetään Helsingissä ensi viikolla 9.-14.12.2013.

Timo Lassy Band julkaisi myös viime viikolla uuden livelevyn Live with Lassy. Lassyn foni todella svengaa, ja levyllä soittava Teppo Mäkynen on jazzrumpalien ehdotonta parhaimmistoa. Hyvä Suomi!

✏ Classic FM
Classic FM julkaisi hauskan 12 Things They Didn't Tell You About Learning A Musical Instrument -jutun. Muusikonalut, varokaa!

✏ Miles Davis
Iron Man -elokuvista tuttu näyttelijä Don Cheadle ohjaa elokuvan jazztrumpetisti Miles Daviksesta. Kill the Trumpet Player -nimellä kulkeva elokuva on ollut Cheadlen passion project jo vuosia, joten on hienoa, että elokuva pääsee vihdoin tuotantoon asti.

Cheadle kirjoitti käsikirjoituksen Steven Baigelman kanssa, ja hän itse näyttelee Miles Davisia. Elokuva keskittyy huhujen mukaan Davisin uran loppuvuosiin, joten legendaarisen Kind of Blue -kauden Milesia ei leffassa tulla näkemään, mikä on jokseenkin sääli.

Artisteista tehdyt biopic-elokuvat - kuten myös kirjoista sovitetut elokuvat - herättävät faneissa aina vahvoja reaktioita, sillä he tietävät täsmälleen, mitä elokuvassa tehtiin oikein - ja varsinkin sen, mitä siinä tehtiin väärin. Milesillakin on suhteellisen monta fania, joilla kaikilla on varmasti mielipiteensä siitä, miten tämä elokuva pitäisi tehdä.

"I've been in Canada, opening up for Miles Davis - I mean Kilometers Davis."
- Zach Galifianakis

✏ Jay Z x Barneys New York
Aiemmin Jay-Z:nä tunnettu rap-artisti on nyt Jay Z. Miksi? En tiedä, mutta Shawn Carter muutti taiteilijanimeään kesällä yhdysviivan verran.

Nyt Jay Z on julkaissut luksusputiikki Barneysin kanssa naurettavan The Shawn Carter Collectionin. Mukana on Rick Owensin suunnittelema 58 000 dollarin arvoinen takki. 

Takki ei satu olemaan polyesteriä, vaan krokotiilia, joten jos tämä blogi olisi syntynyt joulukuussa 2013, sen nimi voisi hyvin olla An Expensive Crocodile Jacket. 

Tilasin näitä takkeja saman tien kaksi kappaletta. Onhan joulu melkein täällä, ja haluan antaa rakkaimmilleni uniikkeja luksuslahjoja.

Viikset, check. Tupakka, check. Silmälasit, check.

Minulla on asiaa, kuuntele

Gregory Peck lukee.

Tapasin viikonlopun juhlissa muutaman kanssabloggarin ja -kirjoittajan. Puhuimme  saaristolaisleivästä, kirjoittamisesta ja siitä, mitä lukijat todella haluavat.

Olimme heti samaa mieltä siitä, että yksi blogiteksti viikossa riittää. Olen saanut palautetta siitä, että julkaisen tekstejä välillä jopa liian usein. Internet on täynnä hyviä blogeja ja sivustoja, joten ymmärrän toki hyvin, että työssäkäyvä ja vaikka squashia harrastava aikuinen ihminen ei jaksa lukea blogeja koko aikaa.

Miksi muuten juuri squashia pelaava aikuinen? En ehkä osaa vastata. Squash on jotenkin vaan niin mahtava juppilaji.

Synnytän tekstejä kuukaudessa näemmä noin kymmenisen kappaletta, mikä on mielestäni ihan hyvä määrä.

***

Keskustelimme myös lukijamääristä. Hyvin selväksi kävi se, että mitä provosoivampi teksti on, sitä enemmän sillä on lukijoita ja kommentoijia.

Mitä kovempaa huudat, sitä paremmin sinut huomioidaan. Mutta kukaan ei jaksa ainaista huutamista.

Kun perustin An Expensive Polyester Jacketin, päätin heti aluksi, etten halua kirjoittaa liian provosoivaa, huomiohakuista, ylikriittistä tai negatiivista tekstiä, vaan yritän lähestyä aiheita aina positiivisen kautta. Haluan jakaa minulle tärkeitä asioita myös muille. Minulla on lähes pakonomainen tarve kertoa ja selittää, miksi joku tietty jazzlevy tai villapaita puhuttelee minua niin paljon.

Kaikki osaavat aina sanoa, mistä he eivät pidä. Mutta vaatii rohkeutta kertoa, mistä pitää, mikä puhuttelee, minkä ehkä jollakin tapaa kokee omakseen. Tämä ei tietenkään tarkoita täyttä kritiikittömyyttä, päin vastoin. Analyysiin kuuluu kritiikki.

Ennustin, että urheilua ja laihduttamista käsittelevä kirjoitukseni Laihduttamisella saa tykkäämisiä noussee luetuimpien tekstieni joukkoon. Näin myös kävi. Se singahti ykköseksi muutamassa tunnissa, sillä otin siinä kantaa ja ilmaisin mielipiteeni. Mutta minulla oli mielestäni sanottavaa, eikä teksti ollut mielestäni erityisen provosoivakaan.

Kun olin katsomassa ja kuuntelemassa Monoclen Tyler Brûléä Akateemisessa kirjakaupassa muutama viikko sitten, hän kertoi myös, että kuten olette kaikki huomanneet, Monocle katsoo maailmaa positiivisesti mutta kriittisesti. Hyvä näkökulma.

***

Häpeän jonkin verran paljastaa, että löydän itsestäni ajoittain tuon kovaäänisen, ylikriittisen valittajan. Raivoan typeristä poliitikoista, Miley Cyruksesta ja huonosta designista. Minulla on hyvin usein parannusehdotuksia.

Woody Allenin elokuvassa Whatever Works Larry Davidin esittämä Boris kertoo hyvin raivoisasti kuulleensa sellaisista julkisten tilojen vessanpöntöistä, jotka huuhtelevat itsensä, sillä ihmiset eivät jaksa tai osaa vetää niitä itse. The human race.

Vaikka kuinka raivostuttaisi, voi kuitenkin valita, mihin sävyyn kirjoittaa. 

Mutta kyllä minä pystyn samastumaan Borikseen hyvin usein.

Ei John, vaan Father John Misty.