Minulla on asiaa, kuuntele

Gregory Peck lukee.

Tapasin viikonlopun juhlissa muutaman kanssabloggarin ja -kirjoittajan. Puhuimme  saaristolaisleivästä, kirjoittamisesta ja siitä, mitä lukijat todella haluavat.

Olimme heti samaa mieltä siitä, että yksi blogiteksti viikossa riittää. Olen saanut palautetta siitä, että julkaisen tekstejä välillä jopa liian usein. Internet on täynnä hyviä blogeja ja sivustoja, joten ymmärrän toki hyvin, että työssäkäyvä ja vaikka squashia harrastava aikuinen ihminen ei jaksa lukea blogeja koko aikaa.

Miksi muuten juuri squashia pelaava aikuinen? En ehkä osaa vastata. Squash on jotenkin vaan niin mahtava juppilaji.

Synnytän tekstejä kuukaudessa näemmä noin kymmenisen kappaletta, mikä on mielestäni ihan hyvä määrä.

***

Keskustelimme myös lukijamääristä. Hyvin selväksi kävi se, että mitä provosoivampi teksti on, sitä enemmän sillä on lukijoita ja kommentoijia.

Mitä kovempaa huudat, sitä paremmin sinut huomioidaan. Mutta kukaan ei jaksa ainaista huutamista.

Kun perustin An Expensive Polyester Jacketin, päätin heti aluksi, etten halua kirjoittaa liian provosoivaa, huomiohakuista, ylikriittistä tai negatiivista tekstiä, vaan yritän lähestyä aiheita aina positiivisen kautta. Haluan jakaa minulle tärkeitä asioita myös muille. Minulla on lähes pakonomainen tarve kertoa ja selittää, miksi joku tietty jazzlevy tai villapaita puhuttelee minua niin paljon.

Kaikki osaavat aina sanoa, mistä he eivät pidä. Mutta vaatii rohkeutta kertoa, mistä pitää, mikä puhuttelee, minkä ehkä jollakin tapaa kokee omakseen. Tämä ei tietenkään tarkoita täyttä kritiikittömyyttä, päin vastoin. Analyysiin kuuluu kritiikki.

Ennustin, että urheilua ja laihduttamista käsittelevä kirjoitukseni Laihduttamisella saa tykkäämisiä noussee luetuimpien tekstieni joukkoon. Näin myös kävi. Se singahti ykköseksi muutamassa tunnissa, sillä otin siinä kantaa ja ilmaisin mielipiteeni. Mutta minulla oli mielestäni sanottavaa, eikä teksti ollut mielestäni erityisen provosoivakaan.

Kun olin katsomassa ja kuuntelemassa Monoclen Tyler Brûléä Akateemisessa kirjakaupassa muutama viikko sitten, hän kertoi myös, että kuten olette kaikki huomanneet, Monocle katsoo maailmaa positiivisesti mutta kriittisesti. Hyvä näkökulma.

***

Häpeän jonkin verran paljastaa, että löydän itsestäni ajoittain tuon kovaäänisen, ylikriittisen valittajan. Raivoan typeristä poliitikoista, Miley Cyruksesta ja huonosta designista. Minulla on hyvin usein parannusehdotuksia.

Woody Allenin elokuvassa Whatever Works Larry Davidin esittämä Boris kertoo hyvin raivoisasti kuulleensa sellaisista julkisten tilojen vessanpöntöistä, jotka huuhtelevat itsensä, sillä ihmiset eivät jaksa tai osaa vetää niitä itse. The human race.

Vaikka kuinka raivostuttaisi, voi kuitenkin valita, mihin sävyyn kirjoittaa. 

Mutta kyllä minä pystyn samastumaan Borikseen hyvin usein.

Ei John, vaan Father John Misty.