Pikablogi: Toppaliivi 1985 & Teos 2020

Tänään matkaamme vuoden 2020 Teos-taidemyyntitapahtumaan!

Kirjoitan tänään toppaliivistä ja Teos-taidemyyntitapahtumasta.

Kävin tänään illansuussa siskollani kylässä. Söimme vohveleita.

Tein kymmenen aikaan lähtöä eteisessä. Kun vedin toppaliivin ylleni, niin sisko kysyi, että mihin vuoteen olet menossa. Päivän paras vitsi, Linda McFly!

Paluu tulevaisuuteen -elokuvan Marty McFly on ensimmäinen muoti-idolini.

Halusin varmaan alle 10-vuotiaana toppaliivin, farkkutakin ja valkoiset lenkkarit hänen takiaan. Marty kannusti myös hankkimaan korvalappustereot, videokameran ja rullalaudan.

Haluaisin edelleen myös Niken Air MAG -lenkkarit.

Päivällä vierailin vuotuisessa Teos-taidemyyntitapahtumassa Helsingin Kaapelitehtaalla.

Teos on vuosittainen Suomen Kuvanveistäjäliiton ja Suomen Taidegraafikoiden järjestämä yhteistapahtuma. Sisäänpääsy on ilmainen, mutta teoksista pitää maksaa.

Erilaisia taidegrafiikka- ja veistostöitä oli myynnissä yhteensä noin 250 taiteilijalta. Taidegrafiikan hinnat alkoivat noin sadasta eurosta.

Tapahtuman ehkä arvokkain työ oli Eeva-Liisa Isomaan suurikokoinen ja abstrakti Meri, seitsemäs aalto -niminen triptyykki, jonka hinta oli tasan 10 000 euroa.

Tapahtuman muihin suosikkeihini kuului muun muassa Emma Peuran Horisontti: katkelma III -metalligrafiikkatyö, joka maksoi vertailun vuoksi 600 euroa.

Teos on hauska läpileikkaus siitä, minkälaista taidetta graafikot ja kuvanveistäjät tänä päivänä tekevät. Tunneskaala vaihteli suuresti. Osa teoksista oli hauskoja, osa kyynisiä, osa surullisia.

Teoksia on Kaapelitehtaalla myynnissä yli tuhat kappaletta. Tapahtuma kestää vielä huomisen sunnuntain.

Joillakin taiteilijoilla esikuvat paistoivat vahvasti läpi. Bongasin ainakin muutamia andywarholeita, markrothkoja ja agnesmartineita.

Ei haittaa. Parhailta kannattaakin ammentaa. Vai mitä, Marty?

Pikablogi: Lehdessä oli kuva uima-altaasta

Tässä on uima allas, johon tekisi mieli pulahtaa.

Sisustuslehden nettiversion kuvakaruselli auttaa harmaan talven keskellä.

Helsingin Sanomat kirjoitti perjantaina, että marraskuu on kestänyt jo 113 päivää.

Hieman on harmaata.

Ei hätää! Arkkitehtuuriin, sisustussuunnitteluun ja muotoiluun keskittyvät lehdet tulevat avuksi.

Lukemalla ja kuvia katsomalla voi tunnetusti päästä eri maisemiin ja ulottuvuuksiin.

Sisustuslehtien nettiversioiden kuvakarusellit ovat hyviä ystäviäni. Yleensä myös tallennan parhaat talokuvat tietokoneelleni.

Nyt koneeni työpöydän taustakuvana on kuva eteläisessä Italiassa sijaitsevasta valkoisesta kubistisesta talosta, jonka vieressä kasvaa isoja opuntiapensaita.

Juttelin juuri ystäväni kanssa aikauslehdistä. Ostamme niitä yleensä itsellemme ikään kuin palkinnoksi. Joskus lehti kruunaa kuluneen viikon tai antaa lohtua surkean päivän päätteeksi.

Olen selaillut lähiaikoina Architectural Digestia ja Wallpaperia. Näiden muotoilulehtien välittämä kuva porvarillisen täydellisistä taloista ja elämistä on yhtä lailla fantasiaa ja todellisuuspakoa kuin HBO:n Succession-sarja.

Helsingin mielenkiintoisimmat talobongailukohteet sijaitsevat mielestäni Töölössä, Kruununhaassa, Eirassa, Ullanlinnassa ja Munkkiniemessä. Odotan jo innolla kevättä ja Munkkiniemessä oleskelua. Tammitien reunalla sijaitseva Härkähaka on oivallinen piknikpaikka.

Munkkiniemen Hollantilaisentiellä sijaitsevat Suomen ensimmäiset townhouse-tyyliset talot, jotka valmistuivat vuonna 1920. Ne suunnitteli Eliel Saarinen. Nämä townhouse-talot ovat nähtävyys, sillä harva ehkä edes tietää, että Suomessa on näin kauniita asuintaloja.

Hollantilaisentien lähettyvillä sijaitsee myös Saarisen suunnittelema upea jugendrakennus, joka aiotaan nyt muuttaa asuinkäyttöön. Tämä oranssi rakennus on toiminut muun muassa kadettikouluna. Urheilukentän toisella puolella on Alvar Aallon kotitalo.

Lähellä on myös muun muassa Kalastajatorppa, jonka ravintolan parvekkeella voi taas kesällä katsella auringonlaskua ja juoda vichyä.

Pikablogi: Ytimessä luovuus

Supreme San Francisco.

Kansainväliset tautiepidemiat kestävät yleensä noin vuoden, mutta Marimekon Unikko on piinannut meitä jo 56 vuoden ajan.

Marimekon tunnetuin printtikuvio Unikko syntyi vuonna 1964. Tämän vitsauksen meille suunnitteli Maija Isola, joka toimi pitkään Marimekon pääsuunnittelijana.

Tiedän, tiedän. Unikolle vinoilu on vanha vitsi. Suomalaiset ostavat Unikkoa vuodesta toiseen. Se on printattu housuihin, verhoihin ja kahvikuppeihin. Unikko myy, joten se näkyy merkittävällä tavalla Marimekon joka ikisessä mallistossa.

Nyt Unikolle naureskelu on taas erityisen sallittua ja ajankohtaista, sillä Marimekko toi viime syksynä markkinoille kuratoidun Kioski-unisex-vaatemallistonsa.

Streetwear-tyylisen Kioskin tuotteisiin kuuluu huppareita ja t-paitoja, joissa on ― wait for it! ― Unikon kuvia. 

"Marimekko Kioski ― ytimessä luovuus", kampanja julistaa. Unikko on nyt ”luovan rohkeuden symboli” ja ”symboli kukkivalle luovuudelle”.

En voi olla ainoa, joka pohtii, että millaista luovuutta Marimekolla on oikein käytetty, kun se on päättänyt lätkiä kaikkien aikojen tunnetuinta kuvaa huppareihinsa. Miten tämä on millään mittapuulla luovaa? Tämähän on vastakohta luovuudelle.

Googlasin, mikä on luovuuden vastakohta. Ensimmäinen Googlen antama artikkeli oli Tupu Creative -firman kirjoittama artikkeli. Tupu oli kysynyt LinkedIn-seuraajiltaan, mikä on luovuuden vastakohta.

"Vastauksissa toistui useimmiten, että asioiden tekeminen samalla tavalla kuin on aina tehty on luovuuden vastakohta. Sama ajatus toistui myös toisilla sanoilla ilmaistuna: rutiini, kaavoihin kangistuminen ja ohjeiden tai prosessin seuraaminen."

”Kioski tuo kuvioon uuden, modernin ulottuvuuden”. Eikä tuo!

Marimekko viittaa omaan kuvioonsa "ikonisena": ”Unikko-kuvio syntyi 60-luvulla, ja siitä saakka tämä ikoninen kukka on edustanut luovuutta ja rohkeutta.” Antakaa meidän kuluttajien päättää, mikä on ikonista.

Marimekko mainostaa Kioski-mallistoaan limited edition -meiningillä: ”Tuotteita on rajallinen määrä, toimi heti.” Tavoitteena on selkeästi luoda himoittu streetwear-brändi, jota nuoret finninaamat jonottavat "droppipäivänä".

Chanel, Supreme tai Visvim ei kehottaisi koskaan asiakkaitaan "toimimaan heti". Entä voitko kuvitella, että Supreme kuvailisi punaista box logoaan "ikonisena"?

Pikablogi: Maun vastaisesti

Paul Thomas Anderson: Phantom Thread (2017).

Kirjoitin muotisuunnittelijoista ja -dokumenteista. Sivuosissa JAY Z ja Daniel Day-Lewis.

Yle esitti noin vuosi sitten Reiner Holzemerin ohjaaman dokumentin belgialaisesta muotisuunnittelijasta Dries Van Notenista. Dokumentin nimi on englanniksi Dries ja suomeksi Dries Van Notenin värikäs tyyli.

Van Noten (s. 1958) kuuluu maineikkaiseen The Antwerp Six -muotisuunnittelijaporukkaan, joka valmistui Antwerpenin taideakatemiasta 1980-luvun alussa.

Van Noten on keskittynyt täysin ready-to-wear -vaatteiden suunnitteluun. Hän ei siis suunnittele lainkaan haute couturea. Dries Van Notenin muotitalo ei myöskään tunnetusti markkinoi itseään tai tuotteitaan, eikä sen tarvitsekaan, sillä muun muassa JAY Z räppää niistä pro bono:

”I dress in Dries, and other boutique stores in Paris.” (Murder to Excellence, Watch the Throne, 2011.)

Osa nykybrändeistä suorastaan ylpeilee sillä, että niillä ei ole esimerkiksi Instagram-tiliä. Palataan Van Noteniin vielä postauksen loppupuolella.

Kiitos Ylelle ja varsinkin Yle Teemalle, joka on esittänyt muitakin loistavia muotidokumentteja viime vuosina.

Esimerkiksi Frédéric Tchengin ohjaama Dior and I -dokumentti kertoo Raf Simonsin ensimmäisestä vuodesta LVMH:n omistaman Dior-muotitalon naisten puolen luovana johtaja.

Dokumentin yksi parhaista kohtauksista näyttää Simonsin ”hieman” hermona ennen tämän ensimmäistä couture-muotinäytöstä. Simons viihtyi Diorilla vain 3,5 vuotta, jonka jälkeen hän hyppäsi Calvin Kleinille, jossa hän viihtyi vain muutaman vuoden.

Entäs suoratoistopalvelut? Netflixistä löytyy melko uusi 7 Days Out -niminen dokumenttisarja, joka seuraa erilaisten isojen tapahtumien valmistelua. Yksi jaksoista kertoo Chanelin vuoden 2018 kevään muotinäytöksestä. Kulisseissa häärii vielä elossa oleva Karl Lagerfeld. Hän työskenteli Chanelilla melkein 40 vuotta!

Netflixistä on katsottavissa myös 1950-luvun Lontoon muotimaailmaan sijoittuva Phantom Thread -elokuva, jonka on ohjannut Paul Thomas Anderson. Hän on mielestäni yksi parhaista nykyohjaajista. Muotisuunnittelija Reynolds Woodcockia näyttelee Daniel Day-Lewis, joka myös päätti uransa tähän elokuvaan.

Phantom Threadin kauniin ja jousipainotteisen scoren on säveltänyt Radioheadin Jonny Greenwood. (Kuuntele ainakin House of Woodcock ja Sandalwood II.)

Reynolds Woodcock on yksi elokuvahistorian ärsyttävimmistä hahmoista.

Ja lopuksi takaisin Dries Van Noteniin. Dokumentissa hän sanoitti niin hyvin erään asian, että kirjoitin sen siltä istumalta ylös. Van Noten kertoi usein suunnitellessaan menevänsä ”vasten makuaan”. Mitä hän tarkoitti tällä tarkalleen ottaen?

Meille kaikille on muodostunut perustavanlaatuinen kirjasto mieltymyksistämme, joka rakentuu esimerkiksi suosikkimusiikistamme, -taiteestamme, ja -vaatekappaleistamme. Tätä kirjastoa on mahdollista laajentaa, ja tällöin meidän on uskallettava mennä välillä rankastikin vasten omaa makuamme.

Post script: Nuha iski. Vastustuskykyni on surkea.

Viehättävä analoginen

Orla Kiely Spring-Summer 2011. Kuva: Venetia Scott.

Interview Magazine heräsi kuolleista, Monocle tekee hyviä podcasteja, Venetia Scottin valokuvissa on maaginen tunnelma ja printtimedia tuntuu hyvältä kädessä.

Koti-ilta. Minulla ei ole jaloissani housuja, vaan pitkät kalsarit. Tunnen syvää tyytyväisyyttä kotini siisteystason, järjestyksen ja tunnelman suhteen. Hesarin kulttuuriosioita on kertynyt lattialle pieni pino. Luen ne pois huomenna.

Kohta 50 vuotta täyttävä Interview Magazine lopetettiin viime vuoden keväänä, mutta se palasi kuolleista jo syksyn tullen. Uusimman lehden kannessa on näyttelijä Cate Blanchett. Valokuvaaja ja stylisti Venetia Scott otti kuvat.

Edward Enningful nimitettiin British Voguen päätoimittajaksi huhtikuussa 2017. Hän teki fiksusti palkatessaan Scottin lehden fashion directorin rooliin.

British Vogue on kukoistanut näiden kahden luovan ihmisen alaisuudessa. Pidän erityisesti Scottin stailaamista retrotyylisistä valokuvaeditoriaaleista, joita on jo vuosien ajan voinut nähdä muun muassa mainioissa Muse- ja Self Service -kulttimuotilehdissä. 

Scottin kuvat näyttävät siltä, kuin ne olisi otettu filmille 1970-luvulla. Hän ei kuvaa lähes koskaan studiossa. Mallien ja näyttelijöiden taustalla on usein kasvillisuutta, tiikkihuonekaluja ja kaunista arkkitehtuuria.

Jos pidät valokuvauksesta ja kauniista kuvista, suosittelen selaamaan brittivogueta seuraavan Prismavierailun ohessa. Väitän samalla, että Prisman lehtiosasto on laajempi ja parempi kuin Akateemisen kirjakaupan vastaava. How are the mighty fallen! Onneksi meillä on Nide.

Kuuntelin äsken Monoclen The Stack -podcastia, joka keskittyy printtimediaan. Aiheina olivat edellämainittu Interview, British Voguen kirjajulkaisut sekä vuonna 2017 perustettu Homesick Magazine.

Homesick on ”an archival magazine”, kulttuurilehti, jonka arkistotyyppistä sisältöä ei löydy Internetistä. Tästä pääsemmekin analogiseen maailmaan, jota Homesick ylpeänä edustaa.

“Despite we’re sitting here on an internet radio station, we’re fascinated with the analogue”, totesi Monoclen The Stack -podcastin toimittaja Tom Edwards.

Monocle alkoi kehittää verrattain myöhään nettipuoltaan. Kuukausittainen printtijulkaisu on heidän lippulaivansa, ja netti tulee kakkosena. Tosin nykyään Monocle tekee valtavasti laadukasta podcast- ja videosisältöä sivuilleen.

Pidän Monoclen analogisesta lehtiversiosta. Se on kaunis ja kompakti ja sen haluaa arkistoida kirjahyllyyn muiden Monoclen numeroiden jatkeeksi.

Isäni sanoi, että lehdet menevät kyllä sähköisenä, mutta kirjat hän kuluttaa edelleen paperiversioina. Minulle tulee edelleen paperinen Helsingin Sanomat, ja ostan varsinkin ulkomailta mielenkiintoisia taidelehtiä.

Kirjat ovat sitten ihan toinen juttu. Niiden täytyy olla paperia, eikä niiden paperista kauneutta voi liialti ylistää.

Suosimieni kahvipöytäkirjojen kustantajien aatelistoon kuuluvat ainakin seuraavat: Abrams Books, Chronicle Books, Gestalten, Phaidon, Rizzoli, Taschen ja Thames & Hudson.

Vaalin siis kauniita kirjoja ja lehtiä. Olen ehdottomasti “fascinated with the analogue”, kuten Edwards totesi loistavassa podcastissaan. Analoginen kirja on... todellinen. Se tuntuu hyvältä kädessä ja sen ääreen on helppo palata vuosienkin jälkeen.

Post scriptum: Monocle julkaisi Travel Guide-kirjasarjassaan joulun alla Helsinki-oppaan, jossa kerrotaan kaikki stadin parhaat paikat, museot, hotellit, kaupat ja ravintolat.

Post post scriptum: Monoclen perustaja ja päätoimittaja Tyler Brûlé on Suomi-fani. Myös hän on parjannut Akateemista kirjakauppaa.

Post post post scriptum: Tiesitkö, että Helsingin Yrjönkadulla sijaitsevassa St. George -hotellissa on pieni Monocle-kauppa?

Lopuksi lisää Venetia Scottin upeita kuvia!

Reikä nivusissa ja muita tarinoita

Ryan Adams pukeutuu farkkuun.

Mitä yhteistä on farkkufetissillä, teen aiheuttamalla vesipäällä ja juurettomilla soinuilla? Ei mitään. Kirjoitin silti kaikista kolmesta.

Reikä nivusissa

”Minulla on sitten farkkufetissi”, pamautin tyttöystävälleni seurustelusuhteemme alkupuolella.

Hän ihan oikeasti luuli, että farkut tuovat minulle seksuaalista mielihyvää. Yritin vain kuvailla farkkufaniuttani kekseliäällä tavalla.

Raukka yritti peittää kasvoja halvaannuttavaa järkyttyneisyyttään väkisin hymyilemällä.

Arvasin, että hän on joku friikki, hän varmaan pohti.

”Siis mä vaan tykkään farkuista tosi paljon”, selvensin. ”Ei mulla ole mitään oikeeta fetissiä.”

Aistin hänestä välittömästi tiettyä helpottuneisuutta. Kasvojen lihakset rentoutuivat ja hymy oli selkeästi vähemmän chandler.

Miksi farkut? Ne tuntuvat miellyttäviltä. Ne suojaavat pahalta maailmalta. Ne miellyttävät silmää.

Hassua muuten, miten suomen kieli taipuu. Sanotaan, että ne miellyttävät silmää tai että farkut vedetään jalkaan. Farkut ovat monikossa, mutta ihan kuin meillä kaikilla olisi vain yksi silmä tai jalka.

Mitä jos jokin asia miellyttäisi molempia silmiä? Olisiko se jopa liian miellyttävää?

Farkut kuluvat kauniisti. Kulumat, reiät ja haalistumat ovat farkuille kuin leimat passissa: katso, missä kaikkialla olen ollut. Kuten näet, osaan elää, ja voit todeta tämän myös farkuistani.

Nuorempana ihmettelin, miksi jotkut farkkuparit tuntuvat paremmilta kuin toiset. Sitten ymmärsin, että olen ostanut välillä hölmöjä bootcut-mallisia farkkuja, jotka levenevät lahkeen loppua kohden. Ai niissä lahkeissakin on eroja?

Parhaan farkkumallin löytää näin: farkuissa lukee englanniksi sekä ”slim” että ”tapered”. Eli kapeat ja kapenevat. Varokaa silti liian tiukkoja farkkuja ja housuja noin yleisesti. Siittiötuotanto laskee dramaattisesti ja hedelmättömyys odottelee oven takana. Ellei se, hyvät miehet, ole sitten tavoitteenanne.

Farkkuni räjähtävät aina samasta kohdasta. Suurin paine kohdistuu jostain tuntemattomasta syystä nivusalueelle. Nivusreikäisten farkkujen ennätyslukumäärä nojatuolillani: kuusi paria nivusreikäisiä. Ei niistä voi silti luopua. Kauniit indigolapseni.

Nykyään farkkukankaaseen — eli indigoon dipattuun puuvillaan — lisätään elastaania tai stretchiä. Tästä syystä suurin osa nykyään myytävistä farkuista ei ole tavallaan aitoja farkkuja, vaan esimerkiksi löysiä jegginsejä. Tämä käsite on syntynyt sanoista jeans ja leggins, farkut ja legginsit.

Tuntuu muuten tosi pahalta edes kirjoittaa jeggins, niin paljon nämä kauhistuttavat housubastardit kuvottavat minua.

Muistan hyvin, kun professori Matti Klinge kauhisteli sitä, että ihmiset kulkevat kaupungilla urheiluvaatteissa.

Onneksi alan liikkeissä myydään myös paksusta farkkukankaasta kudottuja raakafarkkuja, joista jäykimmät jöpöttäjät seisovat pystyssä ilman, että ne ovat edes kenenkään jalassa. Tällaisia housuja saatetaan myös kutsua nimellä peltifarkut.

Tunnetuimpia raakafarkkuvalmistajia ovat muun muassa ranskalainen A.P.C. ja japanilainen Edwin. Uudet peltifarkut jalassa ei voi esimerkiksi kumartua solmimaan kengännauhojaan. Jos pudotat kännykän kaupungilla maahan, niin se pitää sitten jättää sinne. Kyykistyä ei voi. Niin jäykkikset ne ovat. Farkkukankaan paksuus merkitään unsseissa.

Olen farkkufetisisti, -snobi ja -konossööri ja totean, että esimerkiksi Leviksen farkut ovat hyvä porttihuume farkkuelämään. Levi’s on mielestäni hyvä farkkubrändi, mutta kaikenlaisia logobrändättyjä farkkendaaleja kannattaa välttää hamaan tappiin asti. Lisäksi, hyvä lukija, muista myös, että on olemassa muitakin malleja kuin ne ”klassiset” viisnollaykköset.

Farkkukankaasta voi tehdä myös esimerkiksi paitoja, takkeja ja solmioita. Minulta löytyy toki kaikkia edellämainittuja — ja olen myös rakentanut näistä kaikista selkeän farkkuasukokonaisuuden.

Farkut ja farkkutakki -yhdistelmä on nimeltään canadian tuxedo. Farkut, farkkupaita, irtotakki ja bootsit -yhdistelmä on taas nimeltään texas tuxedo.

Laulaja-lauluntekijä Ryan Adams kantaa farkkunsa ja farkkutakkinsa aina ylväästi. Hän valaiskoon meille farkkutien.


Joskus istun ulos teelle

Teekokoelmani on vaikuttava.

Minulta löytyy muun muassa Clipperiä, Forsmania, Nordqvistia ja Teekontoria.

Jep, pudottelen nimiä näin vaivattomasti.

Olin haalinut teetä niin paljon, ettei se enää mahtunut keittiön hyllylle.

Mittailin silmämääräisesti, että teekokoelmani mahtuisi kenkälaatikon kokoiseen boksiin. Samalla sain nerokkaan ajatuksen: voisin käyttää teen säilömiseen kenkälaatikkoa.

Täydellinen istuvuus. Kaikki tee mahtui Clarksin Desert Boots -laatikkoon.

Ostan yleensä irtoteetä, vaikka minulla ei ole mitään pussiteetä vastaan. 

Hesarissa luki, että britit juovat aina pussiteetä. Se ei ole kuulemma irtoteetä yhtään hienompaa, kirjoitti Annamari Sipilä. 

Mutta ehkä irtoteen annostelemisessa on jotain rituaalinomaista, josta pidän. Muistakaa, että rituaalit ja perinteet tuovat elämälle sisältöä ja merkitystä.

Kaikki omistamani tee on vihreää teetä. Okei, on siellä kai yksi valkoinenkin. Vihreässä teessä on kofeiinia, tanniineja ja antioksidantteja. Osasta näistä on ihmiselle kai jotain hyötyä.

Maustamaton vihreä tee voi maistua villasukkaiselta. Maustettu vihreä tee on hyvää.

On olemassa myös vihreää gunpowder-teetä, mutta en pasifistina ole kiinnostunut siitä sen kummemmin.

Valkoinen tee on kuulemma hienoin teelaatu. Ainakin siinä on kaikkein vähiten makua. Sitä on täten myös kaikkein helpointa juoda. Joillakin on viinanjuonnissa sama kriteeri. Kunhan menee helposti alas.

Musta tee ei ole pahaa, mutta ei hyvääkään. Mustalla teellä on legendaarisia brändinimiä: Sadepäivän ilo, Suomi tee, Kyllä minä tiedän! ja Kultaiset vuoret.

Yritän sanoa tämän mahdollisimman kauniisti: yrttitee on hippien juoma.

Tiedättekö, mikä on teejuojan painajainen? Menet kylään ja muut juovat kahvia. Oi, on minulla toki teetäkin, sanoo emäntä. Hän kaivaa kaapin perukoilta esiin vuonna 1985 hankitut Liptonin Earl Greyt.

Earl Grey on ehkä pahinta teetä. Myös Lipton Yellow Label on kamalaa.

”Rooibos ei ole teetä”, osaa jokainen aina huomauttaa. Mutta ei matekaan ole teetä. Onko mate sitten kahvia? On on. Mate on kahvia. Tarkemmin ottaen mate on tummaa paahtoa.

Teehen ei laiteta mitään sekaan. Ei sokeria, hunajaa tai maitoa. Tee juodaan raakana.

Tee on romanttinen juoma. Sitä juodaan kynttilänvalossa, ja kuppia pidellään kaksin käsin. Ulkona sataa, mutta tee lohduttaa. Kahvia juodaan konttorilla kiireessä, koska väsyttää.

Vihreässä teessä on noin kolmannes kahvin kofeiinimäärästä. Teen kofeiini aiheuttaa pitkäkestoisempaa mielihyvää. Kahvin kofeiini aiheuttaa energiapiikin, mutta laskee yhtä nopeasti.

Matkustin joitakin vuosia sitten Lontooseen. Aina, kun siellä tilasi teetä, sitä sai kannullisen. Kun sitten palasin Suomeen, ostin heti teekannun. Valitsin Iittalan keraamisen Teema-kannun, jonka on suunnitellut suomalaisen muotoilun omatunto Kaj Frank.

Sain myös tädiltäni lahjaksi modernin, lasisen teekannun. Tee annostellaan kannussa olevaan säiliöön. Teelehdet näyttävät kauniilta uidessaan kuumassa vedessä. Ihailen teelehtiä. Olisinpa teelehti.

Moni osaa myös hienosti huomauttaa, että vihreää teetä ei missään nimessä saa hauduttaa liian kuumassa vedessä. Itse laitan kannun pohjalle aina kylmää vettä ja kaadan juuri kiehunutta vettä sen päälle.

Join viimeisen kahvikuppini yli neljä vuotta sitten. Join liikaa kahvia, eikä se tehnyt minulle hyvää.

Teetä ei voi juoda liikaa. Tee on maailman ainoa nautintoaine, jolla on mahdotonta yliannostaa.

Ennen join teetä vain talvisin. Nykyään voin juoda teetä melkein kaksi litraa päivässä. En huijaa.

Kannattaa tosin aina syödä alle ennen teedokaamista. Muuten tulee sellainen humalainen olo ja pää tuntuu kevyeltä. Tätä kutsutaan teepiireissä ”vesipääksi”. Mitä teit sunnuntaina? Kärsin kaameasta vesipäästä.

Minulla oli muuten yläasteella kotitalouden opettaja, jonka virallinen lempinimi oli vesipää.

Takapihallani on iso, sininen kartano. Istun usein sen juurella olevalla punaisella penkillä ja juon teetä. Maisema on pittoreski ja naapurit hymyilevät.

Menen siis ulos teelle, sillä se on nautinto.

Tyrkytän teetä kaikille. Ostan läheisilleni lahjaksi teetä, ja jos kyseessä ovat esimerkiksi syntymäpäivät, häät tai valmistuminen, ostan heille teen lisäksi teekannun.

Liity sinäkin meihin. Haluan, että muut pitävät täsmälleen samoista asioista kuin minä.

Aikuisilla veden määrä kehosta on noin 50-70 %, mutta kunnon teenjuojalla kehosta vähintään 90 % on teetä.

Kunnon teefanilta löytyy myös tietenkin isokokoinen termospullo. On juhlavaa juoda teetä raitiovaunussa tai kaupungilla tai lapsen nimeämistilaisuudessa. Kannattaa ostaa sellainen termos, jossa on hyvä nokka ja josta on miellyttävä juoda. Joissakin termoksissa on ärsyttävä ja valuttava korkki-kuppi-yhdistelmä, ja teenautinto on pilalla.

Haluan lopuksi poistaa teenjuontiin liittyviä snobistisia mielikuvia ja yksinkertaisesti todeta, että tee kuuluu kaikille.

Paitsi jos olet allerginen teelle.


Juureton sointu

”Soinnun tärkeimmät äänet ovat kolmas ja seitsemäs ääni. Nämä kaksi ääntä määräävät soinnun luonteen ja tehtävän”, opasti loistava piano-opettajani minulle aikoinaan.

Kolmas ääni kertoo, onko sointu duuri vai molli. Seitsemäs ääni kertoo, onko sointu suurseptimi- eli maj- vai pienseptimi- eli dominanttiseiska.

En ymmärtänyt täysin, mitä ope tarkotti. Kaikki ne äänet ovat tärkeitä, ajattelin. Kaikista niistähän kuuluu ääni. Kaunis ääni.

Tosin muistin myös lukeneeni jazzpianisti Bill Evansin toteavan haastattelussa ohimennen ja viileästi, että en todellakaan sitten soita mitään juuria tai femmoja.

Toonisten pohjaäänten tai vahvojen kvinttivälien soittaminen ei yksinkertaisesti tullut kysymykseenkään. Ne ovat olleet pianojazzissa passé 1950-luvulta lähtien. Niitä voi verrata neliökärkisiin kenkiin. Tavallaan ihan kivat, mutta ei kuitenkaan.

Musiikissa on kolme osa-aluetta: rytmi, melodia ja harmonia. Näistä harmonia on kiinnostanut minua aina kaikkein eniten, on kyseessä sitten gospel-kuoro tai paksulti kerrostetut syntetisaattoriharmoniat. Kun kuulen hyviä sointuja, näen värejä.

Suhteeni sointuihin on intohimoinen. Ei ole mitään kauniimpaa kuin hyvin ja isosti pianon koskettimille levitetty molliysisointu.

Soittoharrastukseni alussa pidin eniten keskirekisterin alapuolella soivista soinnuista. Sointujen bassoäänet olivat tärkeitä. Tällaisissa soinnuissa oli jotain perustavanlaatuisen syvää ja toteavaa. Mörähtävän maskuliinista.

Välillä sointuluonnehdintani ovat niin jormauotismaisia!

Pianojazzia soittaessa on tärkeää jättää tilaa muille soittimille. Pianisti ei astu basistin tontille, sillä basisti soittaa pohjat.

Kolmannesta tai seitsemännestä äänestä muodostetut, keskirekisterin yläpuolella soivat soinnut soivat sitä kirkkaampina, mitä vähemmän niissä on ykköstä ja vitosta. Tällaisen juurettoman soinnun voi muodostaa myös hätätapauksessa soinnun yhdeksännestä, yhdennestätoista tai kolmannestatoista äänestä.

Tämä tarkoittaa käytännössä siis sitä, että esimerkiksi Cm7-soinnussa ei soiteta yhtäkään ceetä. Ainakaan soinnun pohjaäänenä. Pohjaäänenä toimii Bb (seiska) tai Eb (terssi).

Soita pianosta siis C-sointu, mutta älä soita kuitenkaan yhtään ceetä.

En ymmärtänyt, mitä ope tarkoitti.

Seventies Swing

Lily Donaldson.

Ihossa saattoi havaita ärtymistä. "Avaa silmäsi, sillä maailma on täynnä kauniita asioita", luki reidessä. Hieman vino, serif-tyyppinen teksti oli tatuoitu mustalla, ja sitä koristi punavihreä kukkaseppele. Massiivinen lintu lensi vain hieman polvilumpion yläpuolella. Pellervo oli ostanut äskettäin myös uudet mikroshortsit, sillä jo pitkään hän oli halunnut jakaa maailmalle jotain inspiroivaa. "Nyt minun ei tarvitse kertoa kaikille, kuinka upea tyyppi olen, sillä he näkevät sen heti", hän myhäili ja ajoi kohti auringonlaskua.

***

Tom Graig kuvasi malli Lily Donaldsonia Porter-lehteen keväällä 2015. Editorialin nimi on Seventies Swing. 

On location on aina parempi kuin studio.

Little Dutch Girl

Lara Stone.

T: The New York Times Style Magazine on The New York Times -sanomalehden sunnuntainumeron mukana tuleva muotiin, designiin, matkustamiseen, ruokaan ja kulttuurin keskittyvä erikoisjulkaisu. Se on kuin turhamaisempi versio Hesarin Kuukausiliitteestä. T Magazinea alettiin julkaista vuonna 2004, ja se ilmestyy 15 kertaa vuodessa.

"T: The New York Times Style Magazine strives to be the most influential, creative culture style magazine in the world, connecting with readers by viewing fashion and style through the prism of culture with quality as our filter. T Magazine's world-class journalists examine, analyze and edit the cultural moment we live in, setting the tone for conversation embraced by our influential readers."

Tässä kuvia T Magazinen artikkelista nimeltään Little Dutch Girl syyskuulta 2011. Pääosassa malli Lara Stone. Jutun kirjoitti Lynn Yaeger ja valokuvaajana toimi Angelo Pennetta. En ole käynyt Alankomaissa, mutta haluaisin toki vierailla siellä!

Kauneus & tarina

Liev & Doutzen.

Kauneus tuo iloa, mutta tarina luo merkitystä.

Yksi ajatus ja seitsemän kuvaa? Pyydän: älkää olko huolissanne. Palaamme analyysin pariin taas ensi kerralla.

***

L.A. Confidential (Vogue USA, marraskuu 2013)
Valokuvaaja: Patrick Demarchelier
Malleina: Doutzen Kroes & Liev Schreiber