Reikä nivusissa ja muita tarinoita

Ryan Adams pukeutuu farkkuun.

Mitä yhteistä on farkkufetissillä, teen aiheuttamalla vesipäällä ja juurettomilla soinuilla? Ei mitään. Kirjoitin silti kaikista kolmesta.

Reikä nivusissa

”Minulla on sitten farkkufetissi”, pamautin tyttöystävälleni seurustelusuhteemme alkupuolella.

Hän ihan oikeasti luuli, että farkut tuovat minulle seksuaalista mielihyvää. Yritin vain kuvailla farkkufaniuttani kekseliäällä tavalla.

Raukka yritti peittää kasvoja halvaannuttavaa järkyttyneisyyttään väkisin hymyilemällä.

Arvasin, että hän on joku friikki, hän varmaan pohti.

”Siis mä vaan tykkään farkuista tosi paljon”, selvensin. ”Ei mulla ole mitään oikeeta fetissiä.”

Aistin hänestä välittömästi tiettyä helpottuneisuutta. Kasvojen lihakset rentoutuivat ja hymy oli selkeästi vähemmän chandler.

Miksi farkut? Ne tuntuvat miellyttäviltä. Ne suojaavat pahalta maailmalta. Ne miellyttävät silmää.

Hassua muuten, miten suomen kieli taipuu. Sanotaan, että ne miellyttävät silmää tai että farkut vedetään jalkaan. Farkut ovat monikossa, mutta ihan kuin meillä kaikilla olisi vain yksi silmä tai jalka.

Mitä jos jokin asia miellyttäisi molempia silmiä? Olisiko se jopa liian miellyttävää?

Farkut kuluvat kauniisti. Kulumat, reiät ja haalistumat ovat farkuille kuin leimat passissa: katso, missä kaikkialla olen ollut. Kuten näet, osaan elää, ja voit todeta tämän myös farkuistani.

Nuorempana ihmettelin, miksi jotkut farkkuparit tuntuvat paremmilta kuin toiset. Sitten ymmärsin, että olen ostanut välillä hölmöjä bootcut-mallisia farkkuja, jotka levenevät lahkeen loppua kohden. Ai niissä lahkeissakin on eroja?

Parhaan farkkumallin löytää näin: farkuissa lukee englanniksi sekä ”slim” että ”tapered”. Eli kapeat ja kapenevat. Varokaa silti liian tiukkoja farkkuja ja housuja noin yleisesti. Siittiötuotanto laskee dramaattisesti ja hedelmättömyys odottelee oven takana. Ellei se, hyvät miehet, ole sitten tavoitteenanne.

Farkkuni räjähtävät aina samasta kohdasta. Suurin paine kohdistuu jostain tuntemattomasta syystä nivusalueelle. Nivusreikäisten farkkujen ennätyslukumäärä nojatuolillani: kuusi paria nivusreikäisiä. Ei niistä voi silti luopua. Kauniit indigolapseni.

Nykyään farkkukankaaseen — eli indigoon dipattuun puuvillaan — lisätään elastaania tai stretchiä. Tästä syystä suurin osa nykyään myytävistä farkuista ei ole tavallaan aitoja farkkuja, vaan esimerkiksi löysiä jegginsejä. Tämä käsite on syntynyt sanoista jeans ja leggins, farkut ja legginsit.

Tuntuu muuten tosi pahalta edes kirjoittaa jeggins, niin paljon nämä kauhistuttavat housubastardit kuvottavat minua.

Muistan hyvin, kun professori Matti Klinge kauhisteli sitä, että ihmiset kulkevat kaupungilla urheiluvaatteissa.

Onneksi alan liikkeissä myydään myös paksusta farkkukankaasta kudottuja raakafarkkuja, joista jäykimmät jöpöttäjät seisovat pystyssä ilman, että ne ovat edes kenenkään jalassa. Tällaisia housuja saatetaan myös kutsua nimellä peltifarkut.

Tunnetuimpia raakafarkkuvalmistajia ovat muun muassa ranskalainen A.P.C. ja japanilainen Edwin. Uudet peltifarkut jalassa ei voi esimerkiksi kumartua solmimaan kengännauhojaan. Jos pudotat kännykän kaupungilla maahan, niin se pitää sitten jättää sinne. Kyykistyä ei voi. Niin jäykkikset ne ovat. Farkkukankaan paksuus merkitään unsseissa.

Olen farkkufetisisti, -snobi ja -konossööri ja totean, että esimerkiksi Leviksen farkut ovat hyvä porttihuume farkkuelämään. Levi’s on mielestäni hyvä farkkubrändi, mutta kaikenlaisia logobrändättyjä farkkendaaleja kannattaa välttää hamaan tappiin asti. Lisäksi, hyvä lukija, muista myös, että on olemassa muitakin malleja kuin ne ”klassiset” viisnollaykköset.

Farkkukankaasta voi tehdä myös esimerkiksi paitoja, takkeja ja solmioita. Minulta löytyy toki kaikkia edellämainittuja — ja olen myös rakentanut näistä kaikista selkeän farkkuasukokonaisuuden.

Farkut ja farkkutakki -yhdistelmä on nimeltään canadian tuxedo. Farkut, farkkupaita, irtotakki ja bootsit -yhdistelmä on taas nimeltään texas tuxedo.

Laulaja-lauluntekijä Ryan Adams kantaa farkkunsa ja farkkutakkinsa aina ylväästi. Hän valaiskoon meille farkkutien.


Joskus istun ulos teelle

Teekokoelmani on vaikuttava.

Minulta löytyy muun muassa Clipperiä, Forsmania, Nordqvistia ja Teekontoria.

Jep, pudottelen nimiä näin vaivattomasti.

Olin haalinut teetä niin paljon, ettei se enää mahtunut keittiön hyllylle.

Mittailin silmämääräisesti, että teekokoelmani mahtuisi kenkälaatikon kokoiseen boksiin. Samalla sain nerokkaan ajatuksen: voisin käyttää teen säilömiseen kenkälaatikkoa.

Täydellinen istuvuus. Kaikki tee mahtui Clarksin Desert Boots -laatikkoon.

Ostan yleensä irtoteetä, vaikka minulla ei ole mitään pussiteetä vastaan. 

Hesarissa luki, että britit juovat aina pussiteetä. Se ei ole kuulemma irtoteetä yhtään hienompaa, kirjoitti Annamari Sipilä. 

Mutta ehkä irtoteen annostelemisessa on jotain rituaalinomaista, josta pidän. Muistakaa, että rituaalit ja perinteet tuovat elämälle sisältöä ja merkitystä.

Kaikki omistamani tee on vihreää teetä. Okei, on siellä kai yksi valkoinenkin. Vihreässä teessä on kofeiinia, tanniineja ja antioksidantteja. Osasta näistä on ihmiselle kai jotain hyötyä.

Maustamaton vihreä tee voi maistua villasukkaiselta. Maustettu vihreä tee on hyvää.

On olemassa myös vihreää gunpowder-teetä, mutta en pasifistina ole kiinnostunut siitä sen kummemmin.

Valkoinen tee on kuulemma hienoin teelaatu. Ainakin siinä on kaikkein vähiten makua. Sitä on täten myös kaikkein helpointa juoda. Joillakin on viinanjuonnissa sama kriteeri. Kunhan menee helposti alas.

Musta tee ei ole pahaa, mutta ei hyvääkään. Mustalla teellä on legendaarisia brändinimiä: Sadepäivän ilo, Suomi tee, Kyllä minä tiedän! ja Kultaiset vuoret.

Yritän sanoa tämän mahdollisimman kauniisti: yrttitee on hippien juoma.

Tiedättekö, mikä on teejuojan painajainen? Menet kylään ja muut juovat kahvia. Oi, on minulla toki teetäkin, sanoo emäntä. Hän kaivaa kaapin perukoilta esiin vuonna 1985 hankitut Liptonin Earl Greyt.

Earl Grey on ehkä pahinta teetä. Myös Lipton Yellow Label on kamalaa.

”Rooibos ei ole teetä”, osaa jokainen aina huomauttaa. Mutta ei matekaan ole teetä. Onko mate sitten kahvia? On on. Mate on kahvia. Tarkemmin ottaen mate on tummaa paahtoa.

Teehen ei laiteta mitään sekaan. Ei sokeria, hunajaa tai maitoa. Tee juodaan raakana.

Tee on romanttinen juoma. Sitä juodaan kynttilänvalossa, ja kuppia pidellään kaksin käsin. Ulkona sataa, mutta tee lohduttaa. Kahvia juodaan konttorilla kiireessä, koska väsyttää.

Vihreässä teessä on noin kolmannes kahvin kofeiinimäärästä. Teen kofeiini aiheuttaa pitkäkestoisempaa mielihyvää. Kahvin kofeiini aiheuttaa energiapiikin, mutta laskee yhtä nopeasti.

Matkustin joitakin vuosia sitten Lontooseen. Aina, kun siellä tilasi teetä, sitä sai kannullisen. Kun sitten palasin Suomeen, ostin heti teekannun. Valitsin Iittalan keraamisen Teema-kannun, jonka on suunnitellut suomalaisen muotoilun omatunto Kaj Frank.

Sain myös tädiltäni lahjaksi modernin, lasisen teekannun. Tee annostellaan kannussa olevaan säiliöön. Teelehdet näyttävät kauniilta uidessaan kuumassa vedessä. Ihailen teelehtiä. Olisinpa teelehti.

Moni osaa myös hienosti huomauttaa, että vihreää teetä ei missään nimessä saa hauduttaa liian kuumassa vedessä. Itse laitan kannun pohjalle aina kylmää vettä ja kaadan juuri kiehunutta vettä sen päälle.

Join viimeisen kahvikuppini yli neljä vuotta sitten. Join liikaa kahvia, eikä se tehnyt minulle hyvää.

Teetä ei voi juoda liikaa. Tee on maailman ainoa nautintoaine, jolla on mahdotonta yliannostaa.

Ennen join teetä vain talvisin. Nykyään voin juoda teetä melkein kaksi litraa päivässä. En huijaa.

Kannattaa tosin aina syödä alle ennen teedokaamista. Muuten tulee sellainen humalainen olo ja pää tuntuu kevyeltä. Tätä kutsutaan teepiireissä ”vesipääksi”. Mitä teit sunnuntaina? Kärsin kaameasta vesipäästä.

Minulla oli muuten yläasteella kotitalouden opettaja, jonka virallinen lempinimi oli vesipää.

Takapihallani on iso, sininen kartano. Istun usein sen juurella olevalla punaisella penkillä ja juon teetä. Maisema on pittoreski ja naapurit hymyilevät.

Menen siis ulos teelle, sillä se on nautinto.

Tyrkytän teetä kaikille. Ostan läheisilleni lahjaksi teetä, ja jos kyseessä ovat esimerkiksi syntymäpäivät, häät tai valmistuminen, ostan heille teen lisäksi teekannun.

Liity sinäkin meihin. Haluan, että muut pitävät täsmälleen samoista asioista kuin minä.

Aikuisilla veden määrä kehosta on noin 50-70 %, mutta kunnon teenjuojalla kehosta vähintään 90 % on teetä.

Kunnon teefanilta löytyy myös tietenkin isokokoinen termospullo. On juhlavaa juoda teetä raitiovaunussa tai kaupungilla tai lapsen nimeämistilaisuudessa. Kannattaa ostaa sellainen termos, jossa on hyvä nokka ja josta on miellyttävä juoda. Joissakin termoksissa on ärsyttävä ja valuttava korkki-kuppi-yhdistelmä, ja teenautinto on pilalla.

Haluan lopuksi poistaa teenjuontiin liittyviä snobistisia mielikuvia ja yksinkertaisesti todeta, että tee kuuluu kaikille.

Paitsi jos olet allerginen teelle.


Juureton sointu

”Soinnun tärkeimmät äänet ovat kolmas ja seitsemäs ääni. Nämä kaksi ääntä määräävät soinnun luonteen ja tehtävän”, opasti loistava piano-opettajani minulle aikoinaan.

Kolmas ääni kertoo, onko sointu duuri vai molli. Seitsemäs ääni kertoo, onko sointu suurseptimi- eli maj- vai pienseptimi- eli dominanttiseiska.

En ymmärtänyt täysin, mitä ope tarkotti. Kaikki ne äänet ovat tärkeitä, ajattelin. Kaikista niistähän kuuluu ääni. Kaunis ääni.

Tosin muistin myös lukeneeni jazzpianisti Bill Evansin toteavan haastattelussa ohimennen ja viileästi, että en todellakaan sitten soita mitään juuria tai femmoja.

Toonisten pohjaäänten tai vahvojen kvinttivälien soittaminen ei yksinkertaisesti tullut kysymykseenkään. Ne ovat olleet pianojazzissa passé 1950-luvulta lähtien. Niitä voi verrata neliökärkisiin kenkiin. Tavallaan ihan kivat, mutta ei kuitenkaan.

Musiikissa on kolme osa-aluetta: rytmi, melodia ja harmonia. Näistä harmonia on kiinnostanut minua aina kaikkein eniten, on kyseessä sitten gospel-kuoro tai paksulti kerrostetut syntetisaattoriharmoniat. Kun kuulen hyviä sointuja, näen värejä.

Suhteeni sointuihin on intohimoinen. Ei ole mitään kauniimpaa kuin hyvin ja isosti pianon koskettimille levitetty molliysisointu.

Soittoharrastukseni alussa pidin eniten keskirekisterin alapuolella soivista soinnuista. Sointujen bassoäänet olivat tärkeitä. Tällaisissa soinnuissa oli jotain perustavanlaatuisen syvää ja toteavaa. Mörähtävän maskuliinista.

Välillä sointuluonnehdintani ovat niin jormauotismaisia!

Pianojazzia soittaessa on tärkeää jättää tilaa muille soittimille. Pianisti ei astu basistin tontille, sillä basisti soittaa pohjat.

Kolmannesta tai seitsemännestä äänestä muodostetut, keskirekisterin yläpuolella soivat soinnut soivat sitä kirkkaampina, mitä vähemmän niissä on ykköstä ja vitosta. Tällaisen juurettoman soinnun voi muodostaa myös hätätapauksessa soinnun yhdeksännestä, yhdennestätoista tai kolmannestatoista äänestä.

Tämä tarkoittaa käytännössä siis sitä, että esimerkiksi Cm7-soinnussa ei soiteta yhtäkään ceetä. Ainakaan soinnun pohjaäänenä. Pohjaäänenä toimii Bb (seiska) tai Eb (terssi).

Soita pianosta siis C-sointu, mutta älä soita kuitenkaan yhtään ceetä.

En ymmärtänyt, mitä ope tarkoitti.