Pikablogi: Tiukka täti

Harrylla on paljon mielipiteitä naisista.

Elokuvakriitikko Pauline Kaelilla oli vahvoja mielipiteitä.

Katsoin eilen illalla Yle Areenasta dokumentin edesmenneestä elokuvakriitikosta Pauline Kaelista.

Kael kirjoitti arvioitaan maineikkaaseen The New Yorker -aikakauslehteen vuodesta 1968 alkaen. Voi pojat, että hänellä oli paljon mielipiteitä.

Kael teurasti elokuvia ja ohjaajia harva se päivä. Hän luotti sekä omaan intuitioonsa että itseensä kirjoittajana kadehdittavan vahvasti.

Toimittaja Kati Sinisalon hyvin kirjoitetun jutun Kael-dokumentista voit lukea täältä.

Mietin dokkaria katsoessani, miten eri aloilla, piireissä ja ammateissa suhtaudutaan mielipiteellisyyteen.

Lähdetään tästä: Mitä kultimpi porukka, sitä vähemmän se sallii soraääniä. Terve yhteisö kestää sekä sisäisen että ulkoisen kritiikin.

Olen melko kovaääninen asioiden puolustaja tai lyttääjä. Teini-iässä opin, että mielipiteet pitää perustella. Äh, tylsää! Kivempaa olisi ollut vain laukoa.

Nyt tiedän, että perusteeton laukominen on taukkia. (Kirjoitin keskustelun jalosta taidosta muutama viikko sitten. Lue kirjoitus täältä.)

Vahvan mielipiteen omaava henkilö koetaan Suomessa varmasti eri tavoin kuin vaikka Yhdysvalloissa. Suomessa on onneksi hieman pehmeämpi keskustelukulttuuri. Täällä ollaan niin järkeviä ja hillittyjä – joskus ahdistavuuteen asti.

Keillä on Suomessa mielipiteitä?

Aloitetaan kriitikoista, kolumnisteista ja pakinoitsijoista. He kirjoittavat hyvin subjektiivisia ja mielipideperustaisia juttuja. Pakina on jo lajityyppinä sellainen, että se vaatii kärjistämistä.

Liikemies-toimittaja Jari Sarasvuolla on mielipiteitä. Olen kuunnellut hänen podcastejaan, ja niissä on käytetty aika hyvää tiedonhankintaa. Sarasvuo lukee paljon, mikä lisää hänen vakuuttavuuttaan. 

Tuomas Enbuske on brändännyt itsensä toimittajaksi, jolla on aina ja ikuisesti vahvoja mielipiteitä. Hänen tyylinsä on uuvuttava. Ainainen ylästatuksesta käsin kirjoittaminen kertoo Freudin mukaan varmasti jostakin.

Toimittajan tulee olla lähtökohtaisesti mahdollisimman objektiivinen, mutta ymmärrän kyllä, että henkilökohtaiset mielipiteet kiinnostavat lukijaa. Tämä blogi on juuri yleisen ja henkilökohtaisen välillä tasapainottelua.

Sellainen toimittaja tai media, joka menee mielipide edellä, on tuhoon tuomittu. Ja jos joku julistaa "kertovansa totuuden", niin juokse äkkiä karkuun.

Mielipidepalstat ovat hyviä, sillä niissä ilmi tulevat mielipiteet ottaat kantaa yleensä vaiettuihin asioihin. Internetin keskustelupalstat tarjoavat parhaassa tapauksessa vertaistukea.

Poliitikoilta voi odottaa mielipiteitä. Ongelmana on vain se, että kiivaasti ja tunteella esitetty hölynpölymielipide voi olla vakuuttavampi kuin tutkittua tietoa hyödyntävä ja merkityksellinen mielipide.

Entäs elinkeinoelämä? Nalle Wahlroosilla ja Hjalliksella on mielipiteitä.

Taiteilijoilla tulisi olla mielipiteitä. Heille on annettu erityinen lupa kritisoida vallitsevaa tilaa.

Palataan lopuksi vielä elokuviin. Ääneen pääsevät kriitikko Kael ja ohjaaja-käsikirjoittaja Aaron Sorkin.

"The movies are so rarely great art, that if we cannot appreciate great trash, we should not go at all", totesi Pauline Kael.

”I always enjoy the sound of smart people arguing”, sanoi Aaron Sorkin.

Back to the Future -päivä

You're my density.

Hyvää Back to the Future -päivää! 

Aion ostaa Niken Air MAG -lenkkarit heti kun ne vain tulevat myyntiin. Eli toivottavasti myöhemmin tänään. Refreshaanpa taas Facebook-feedini. Äh, ei vieläkään...

Minulla oli ala-asteikäisenä kolme toivomusta: Kunpa Saara rakastaisi minua. Kunpa minulla olisi akvaario. Kunpa minulla olisi toimiva liitolauta eli Hoverboard. Mikään näistä toiveista ei toteutunut, joten kasvoin ihmisenä.

Kun Marty McFly ja Doc Brown laskeutuivat DeLoreanillaan Hill Valleyn kaupunkiin 21. lokakuuta 2015 luki USA Today -lehden kannessa "GANG JAILED". Tämä lokakuinen keskiviikko jää historiaan myös päivänä, jolloin kuulimme uutisen Ratto-, Jallu-, Kalle ja Hustler -lehtien lopettamisesta. Mitä tässä nyt oikein pitäisi tehdä? Mennä nettiin vai?

Minulla on seinälläni mustavalkoinen valokuva Michael J. Foxista ja Christopher Lloydista. Kun katson sitä, en ihan ala itkemään, mutta herkistyn silti hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Martyn ja Docin ystävyys on minulle BTTF-trilogian ydin... reaktori.

Muistan lukeneeni joskus hölmön artikkelin, joka ihmetteli Martyn ja Docin ystävyyttä.  Miten ihmeessä vanha tiedemies ja teini-ikäinen, kitaraa soittava skeittari voivat olla kafruja? Siinähän on pakko olla jotain epäilyttävää! Paitsi että siinä ei ole mitään epäilyttävää.

Oletko koskaan miettinyt, miksi olet itse jonkun ystävä? Eikö siinä ole vain jollain maagisella tavalla juuri oikeenlaista kemiaa?

Paluu tulevaisuuteen on vaikuttanut minuun ihmisenä ratkaisevalla tavalla. Aloin skeittaamaan, koska Martykin skeittasi. Yritin kopioida Martyn habituksen. Matkin Martyn puhetapaa, ilmeitä ja eleitä. Rakastuin jopa äitiini!

Ja nykynuoret vain sylkevät juna-asemilla ja hankkivat tatuointeja.

***

Mitä muuta on tapahtunut? Ryan Adams teki hyvän coverlevyn. Hänen paras tuotoksensa on silti esikoislevy Heartbreaker. Star Wars: The Force Awakensin eilen julkaistu viimeinen traileri oli vähintäänkib lupaava. Ben Folds sävelsi kauniin pianokonserton. The Late Show'n uusi isäntä Stephen Colbert on ehkä kaikkein suurin rakkauteni ― mikä on hassu yhteensattuma, sillä hän on myös siskoni ehkä suurin rakkaus. Colbert Nation! Portlandian Fred Armisen ja Carrie Brownstein tekevät telkkaria Colbertin tapaan suurella sydämellä. Sanni on uskomattoman lahjakas pop-muusikko. Mä oon lelu.

Aloitin katsomaan Aaron Sorkinin The Newsroomia. Pidän siitä konekivääridialogista. Voiko kukaan ihminen olla oikeasti niin fiksu ja nopea? Koen television äärellä alemmuudentunteita. Olen huonoimpina päivinäni kuin Jeff Danielsin esittämä Will McAvoy: täynnä turhautumista ja raivoa. Tästä juontuu myös lempinimeni Raivo Huvila. Emily Mortimer on muuten viehättävän fiksu, upea ja tyylikäs. Mitä muuta tarvitaankaan? Tietenkin kiltteyttä ja empatiaa.

Suomen Keskustan ex-puoluesihteeri Jarmo Korhonen kirjoitti näköjään "paljastuskirjan". Jay Leno oli oikeassa: "politics is just show business for ugly people". 

Myös Jari Sarasvuo kirjoitti paljastuskirjan. Siinäpä mies, jonka elämän ainoa tarkoitus on  bisnes ja työnteko, mutta joka ei saa siitä näköjään ikinä kovin syvää täyttymystä, kun aina täytyy olla puhumassa joko radiossa tai telkkarissa. Kuuntelin itse asiassa Jarin Yle Puheelle tekemän ohjelmasarjan pari vuotta sitten, ja se oli oikeastaan aika hyvä.

Nothing comes between me and my Calvins.

Radion toinen tuleminen

Lukisinko vai kuuntelisinko?

Radio on hieno media.

Radio-ohjelman aktiivinen kuuntelu on jollakin tapaa paljon intiimimpää kuin television katselu. Radiossa saa nimittäin hölistä, assosioida vapaasti ja miettiä ääneen. Televisiossa taas seurataan tarkemmin käsikirjoitusta, joten myös kiusallista ponötystä esiintyy useammin.

Radio antaa tilaa keskittyä, ajatella.

Pidän siis radiosta - mutta rakastan podcasteja.

***

Applen iPodin ja iTunesin myötä yleistyneet podcastit ovat tilattavia radio-ohjelmia - tai radio-ohjelmien tyyppisiä audiolähetyksiä - joita ladataan omalle tietokoneelle tai älypuhelimeen, ja joita voi kuunnella vaikka lenkillä, töissä tai vessassa. Radiossa hyvä ohjelma jää usein kesken, mutta podcastia voi jatkaa aina halutessaan siitä, mihin edellisellä kerralla jäi.

Ja kuinka paljon hyvin toimitettuja podcasteja löytyykään.

***

Ensimmäinen radio-ohjelma tai podcast, johon jäin koukkuun, oli Radio Helsingin filosofinen Tukevasti ilmassa -keskusteluohjelma, jossa Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander puhuvat melko vapaasti aiheesta kuin aiheesta. Filosofiparivaljakon aiheita ovat olleet lähiaikoina mm. vastuu, maku ja ikä. Keskustelu on poukkoilevaa, ja usein itse aiheeseen ei lähetyksen aikana ehditä lainkaan.

Yleensähän juuri sivutuote on se tärkeämpi tuote. Se syntyy rennommin, pinnistelemättä, ja kertoo olennaisen.

Paras keskustelu on rentoa, sensuroimatonta.

***

Loistavia podcast-tuottajia ovat mm. Radio Helsinki (Tukevasti ilmassa, Rakkaudesta, Musaneuvosto, Norsuradio); YLE (Olit Jari Sarasvuosta sitten mitä mieltä tahansa, hänen keväällä tekemänsä ohjelma oli mielenkiintoinen ja rehellinen. Esimerkiksi hänen ohjelmansa riippuvuuksista ja alkoholismista oli suoraa, fiksua puhetta); Amerikkalainen NPR eli National Public Radio (Fresh Air, All Things Considered); Nerdist, Chris Hardwickin isännöimä popkulttuuriohjelma; Overthinking It, nörttien popkulttuurijutusteluohjelma, jossa analysoidaan mm. teinisarja Gossip Girliä; WTF with Marc Maron, stand-up-koomikko-neurootikko Marc Maronin haastatteluohjelma, jossa hän kertoo elämästään hyvinkin yksityiskohtaisesti ja haastattelee sitten pääasiassa koomikkoja ja näyttelijöitä.

***

Kuuntelijan tai lukijan ja toimittajan välille voi muodostua läheiseltäkin tuntuva suhde. Aivan kuin tuntisin hyvinkin ilmassa olevat filosofit tai kyynisen Marc Maronin. Tiedän myös, että Helsingin Sanomien Harri Uusitorppa kirjoittaa jazzista minua miellyttävästi, jollakin tapaa oikein.

Nämä toimittajat ja keskustelijat ja minä, me olemme kaikki samalla puolella.

Hän puhuu niin kauniisti. Hänen äänensä on niin rauhoittava. Hän ymmärtää minua.

***

Muita mediahuomioita: MTV3 näyttää tänään illalla viimeisen 45 minuuttia -ajankohtaisohjelman. 45 minuuttia on ylemäinen laatuohjelma, jota on toimitettu hyvin ja joka on voittanut useita palkintoja journalismin saralla. Ohjelman loppuminen 17 vuoden jälkeen on hyvin surullista. 45 minuuttia on antanut kaupalliselle maikkarille uskottavuutta.

Ripsa Koskinen-Papunen, sinua tulee ikävä.

Surullista on myös se, että Ylen Pressiklubin lähetyksen kesto lyheni viime keväänä.

Pressiklubin mielivieraitani ovat Saska Saarikoski ja Matti Apunen. Saarikoski osaa puhua kulttuurista ilman tunnelatauksia ja Apunen on puheessaan tehokas ja sivaltava. Ruben Stiller on hyvä, humoristinen toimittaja. Myös hänen kolumninsa Image-lehdessä ovat hyvää tavaraa.

On todella sääli, että tällaiset kriittiset televisio-ohjelmat eivät saa kannatusta.

Isn't it a pity.

Mutta onneksi Radio Helsinki pelastui!

***

Oletteko muuten huomanneet, että isot, kaupalliset radiot palkkaavat juontajikseen missejä ja muita sikahyvännäkösiä julkisuuden henkilöitä, ja mainostavat sitten näitä radio-ohjelmiaan televisiossa? Tämä koko kuvio on huvittavan outo.

Rakastin toki Esko Eerikäisen analyyttistä keskusteluohjelmaa.

Armoa!

Kuka olet?

Aloin muutama vuosi sitten lukemaan Kirkko & kaupunki -lehteä. Se on hieman kummallinen julkaisu, joka todella tekee luterilaisesta kristinuskosta prosessin.

Jos joku eroaa kirkosta, toteaa hän yleensä heti perään, että okei, unohdetaan ne kirkkohäät ja se Kirkko & kaupunki -lehti - kyllä me pärjätään ilmankin. 

K&k pyörii kirkollisverorahoilla. Jokainen, joka kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon, saa sen postiluukustaan viikottain.

Lehti tekee luterilaisesta uskosta dynaamisen. Usko kehittyy koko ajan. Uskomisen tavat ovat alati muutoksessa.

Mutta totta, sanoihan Paavalikin kuuluisasti, että meidän tulisi koetella kaikkea ja pitää se mikä on hyvää.

Se on hyvin sanottu, ja se pätee ihan kaikkeen. Kuten vaikkapa eri makuihin. Söin kerran porkkanan ja join heti perään kupin kahvia. Tämä oli pahin mahdollinen makuyhdistelmä.

***

Kirkko & kaupunki -lehden otsikko 4. syyskuuta 2013: Juoksu on monelle tapa rukoilla. Tämä saattaa kuulostaa viisastelulta, ja ehkä se sitä onkin, mutta minulle opetettiin nuorena, että paras tapa rukoilla on rukoilla.

Teksti oli tosin ihan hyvä, jossa juoksija Timo Vuorela kertoi seuraavaa: "Vaikka arjessa ei tulisi spontaanisti rukoiltua, juostessa tavoitan sellaisen tilan, jossa rukous kumpuaa sisältäni itsestään." 

K&k tuo siis uusia näkökulmia luterilaiseen, arkipäiväiseen uskoon. Juoksu on rukousta. Hot jooga on rukousta. Bachin jouluoratiossa voi kokea pyhyyden tuntemuksia, vaikkei uskoisikaan Jeesukseen tai niin kuin Raamattu opettaa.

Uskonnosta annetaan sellainen kuva, että se ei ole ikinä valmis - eikä se tavallaan olekaan, mutta tavallaan on. Jos uskoo, niin paras rukoilu on rukoilua. Kirkko & kaupunki tekee rukouksesta ja uskosta jonkinlaisen kuntosalin, jossa treeniohjelmaan tarvitaan aika ajoin muutosta, jottei uskova vain kyllästyisi kuoliaaksi crosstrainerillaan.

***

Parasta Kirkossa & kaupungissa on kuitenkin mielestäni kristillisen armahtava näkökulma vaikkapa työssäjaksamiseen tai johtamiseen, joita se voi lähestyä esimerkiksi armon ja anteeksiannon kautta. Nämä ovat arvokkaita vaikkakin melko epämuodikkaista näkökulmia nykyihmisen moderniin elämään.

Yleinen ymmärrystä tavoitteleva asenne on suositeltavaa. Me kaikki tarvitsemme armoa!

***

Nelosella alkoi eilen Jari Sarasvuon uusi talkshow, Sarasvuo.

Sarasvuohan teki viime keväänä radioon Yle Puheelle 21-osaisen ohjelmasarjan, jossa hän puhui kaikesta (mutta lähinnä työnteosta).

Sarasvuon mukaan armo on johtamisinnovaatioiden ässä. Lähetyksissä vilisi kristinuskon tematiikkaa, mutta Jarin jutuissa esiintyivät Jeesuksen ja Antti Kylläisen lisäksi myös Sokrates ja Platon.

En ole kuunnellut vielä kaikkia jaksoja. Ne löytyvät muuten myös ilmaisina podcasteina Applen iTunesista.

Sarasvuo esitti Radio-ohjelmassaan itsensä hyvin usein vajavaisena ja erehtyväisenä. Hän koki kauhun tunteita ennen lähetystä ja mainitsi usein, että moni on häntä paremmin perillä käsiteltävistä aiheista. Armo ja ymmärrys toistuivat aiheina alati.

Hyvin moni pitää Sarasvuota ärsyttävänä. Mutta vaikka hänellä on mielipiteitä, on hän selkeästi etsijä, eikä hän tyydy vain yhteen selitysmalliin.

Olen aina pitänyt hänen halukkuudestaan keskustella.

***

Eilinen talk-show keskittyi olennaiseen: keskusteluun. Ohjelmassa ei ollut bändiä, sketsejä tai inserttejä. Sarasvuo vain puhui vieraidensa kanssa. Pidän tällaisesta minimalistisesta lähestymistavasta. 

No bullshit needed.

Lopussa haastateltuja nuoria poliitikkoja, Kokoomusnuorten puheenjohtaja Susanna Koskea ja vasemmistoaktiivi Dan Koivulaaksoa Sarasvuo tosin haastoi melko oudolla tavalla. Pahin hetki oli se, kun Danin piti katsoa Susannaa ja kertoa mitä mieltä hän oli. "Onhan se hyvännäkönen", vastasi pöllämystynyt Dan.

Pidän siitä, että haastateltavista haetaan jotain reaktiota. Enkä tarkoita mitään liiallista provokaatiota, vaan aiheessa pysymistä ja sen mahdollista kyseenalaistamista. 

Parasta oli, kun Sarasvuo kysyi Susanna Koskelta mitä mieltä hän oli siitä, että Kokoomusnuoret haluaisivat tavoiteohjelmassaan poistaa lain kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Koski kertoi olevansa tästä eri mieltä puolueensa kanssa ja kuittasi asian sillä, että hänet valittiin Kokoomusnuorten johtoon tavoiteohjelman valmiiksi saamisen jälkeen.

Järkyttävää, että joku voi edustaa jotain, mikä ei kuitenkaan vastaa hänen omia arvojaan.

***

Sarasvuon unelmavieras olisi kuulemma Jeesus.

Kasvoin kristillisessä kodissa.