Why I Quit Drinking

Charlotte & Bob Tokion Park Hyatt -hotellin baarissa. 

”A list of things I’d like to do: One: Climb mount Kilimanjaro. Go anywhere in Africa, actually. Two: Gain a modicum of control over the way I feel. I want to wake up.” Mad Men, kausi 4, jakso 8: The Summer Man.

Lopetin alkoholin käytön päivälleen vuosi sitten.

Juomisesta oli tullut tapa. Viikonloppuisin oli juotava edes jotain, sillä pullon korkkaaminen merkitsi poispääsyä arjen ahdistavuudesta. Lomalla sai ostaa viinitonkan ja juoda joka päivä.

Mutta ei se korkkaaminen tai tonkan suuttimen puristelu mitään ahdistusta paranna. Elämä on paikoitellen ja melko usein ahdistavaa. Tämän itselleen ääneen myöntäminen auttaa enemmän kuin yksikään pullo Romanee-Contia.

Englannin kielessä on hyvä termi ahdistuksen lievittämiseen päihteiden avulla: self medication. Se tarkoittaa itsehoitoa. Kun mikään muu ei auta, niin viina auttaa hetken. Ja joskus sekin ohikiitävä hetki huolettomuutta on äärimmäisen arvokas. Sitä tietää, että tämä ei ole kamalan fiksua, mutta menköön nyt silti.

Mutta kertakaikkiaan. Elämäni on muuttunut juomisen lopettamisen jälkeen paremmaksi.

Juokaa silti rauhassa. En halua moralisoida. Tein sitä jostain syystä kamalan paljon nuorempana. Sitä oli niin varma kaikesta. Julistin varmuudella ja kovaan ääneen.

***

Muutaman kerran juhlissa tai mökillä olen maistanut tyttöystäväni viinilasista hieman viiniä, mutta en ole humaltunut. 

Viimeisen 12 kuukauden aikana olen juonut mittavia määriä Sinebrychoffin alkoholitonta Crisp-olutta. Crispin vehnäversio on tosi hyvää. Vaalea lager haisee ystäväni mukaan "budilta", ja tumma lager maistuu toisen kaverini mukaan mämmiltä.

Juo siis ihmeessä. Tiedän, että se avaa kielenkannat, lompakot ja haarovälit.

Johtuuko parempi elämä sitten ainoastaan juomisen lopettamisesta? Ei varmaankaan. Elämä koostuu pienistä palasista, eikä alkoholi ole ollut elämässäni koskaan kamalan iso pala. Mutta ehkä se oli sitäkin kulmikkaampi.

Perjantaisin ja lauantaisin nautitut Heinekenit ja Moselin laakson Rieslingit väsyttivät töissä koko alkuviikon, ainakin tiistaihin saakka. Ja ehkä vielä keskiviikkoonkin. Sitten olikin kohta taas perjantai, ja pohjat kohti kattoa.

Eagles-bändin kitaristi Joe Walsh oli melko äskettäin Marc Maronin WTF-podcastin vieraana. Joe ja Marc ovat olleet molemmat kuivilla jo vuosikymmeniä. Joe kertoi, että kun hän lopetti aikoinaan päihteiden käytön, hänen elämänsä ei parantunut äkkiseltään, mutta se lakkasi menemästä koko ajan päin helvettiä. Arvostan suuresti tällaista rehellisyyttä.

Paljastan nyt, millaista elämäni on ollut siitä asti, kun lopetin dokailun.

Perjantai- ja lauantai-illat eivät kulu enää pöhnässä. Nukkuminen on syvempää ja herääminen kevyempää. Olen saanut projekteja valmiiksi. Saan nyt helpommin kiksejä pienemmistä asioista, esimerkiksi teenjuonnista.

Pakko tosin myöntää, että värit eivät näy entistä kirkkaampina. Mitään ihmeparantumista ei tapahtunut. Laihduin vähemmän kuin odotin. Tosin olen perustellut kaikkea syömääni roskaa sillä, että hei, tämä on ihan okei, sillä en juo lainkaan alkoholia.

Mutta kaikki on silti parempaa.

Viini on kulttuuria ja viini on hyvää

Alexander Paynen ohjaama loistava leffa Sideways täytti äskettäin 10 vuotta. Siinä juodaan paljon viiniä, ja se on yksi suosikkielokuvistani.

Sideways on genreltään draamakomedia, mutta se tuntuu joka katselukerralla aina vain dramaattisemmalta ja surullisemmalta. Nuorena nauratti enemmän.

Ikä tuo perspektiiviä, ja Paul Giamattin esittämän Milesin pettymykset tuntuvat 30-vuotiaan katsojan mielestä huomattavasti karvaammilta kuin 20-vuotiaan (täytin äskettäin 30 vuotta).

Myös elokuvassa fiilisteltyyn Pinot noir -rypäleeseen voi pettyä. Shiraz on kuin mehua sen rinnalla — ja mitä vikaa on mehussa? Ei mitään.

Sidewaysissa on monta ikonista kohtausta (Miles juo viiniä sylkykupista; Miles soittaa päihtyneenä ex-vaimolleen; Miles ei suostu juomaan Merlot-rypäleestä tehtyä viiniä), mutta yksi hienoimmista ja pateettisimmista on Milesin pitämä harras monologi viinin historiasta, kauneudesta ja upeudesta.

Miles ja hänen ihastuksensa Maya hyppäävät monologin jälkeen autoon ja ajavat yöhön — ja juuri tällöin kuulemme Claus Ogermanin säveltämän ja pianisti Bill Evansin soittaman Symbiosis-teoksen kauniin largo-osion, joka saa minut kauneudellaan aina itkun partaalle — ainakin muutaman viinilasillisen jälkeen. 

Kun näin Sidewaysin ensimmäistä kertaa ja huomasin Alexander Paynen käyttäneen Bill Evansin musiikkia, tiesin, että me ajattelemme samalla tavalla, ja että tämä ohjaaja ymmärtää minua, musiikkia, elokuvaa, draamaa, elämää ja viinejä. Tunsin vahvaa merkityksellisyyttä.

Mietin toki myös, että mitä jos kaikki tämä onkin vain sattumaa.

Symbiosis on jazzia ja klassista musiikkia yhdistelleen third stream -liikkeen onnistuneempia teoksia. Jazzin ja klassisen sekoittaminen johtaa yleensä vesittyneeseen lopputulokseen, mutta Sidewaysin tapa yhdistää draamaa ja komediaa on onnistunut, sillä elämä on draamaa ja komediaa, ja draaman jälkeen komedia naurattaa aina enemmän, sillä ihmisellä on käsittämätön kyky kääntää traaginen huumoriksi.

Ps. Olen juuri Saksassa siskoni ja hänen miehensä luona. Silvaner-rypälettä voisi kuvailla light-Rieslingiksi.

Miles & Jack. Sideways, 2004.

Kun mikään ei kelpaa!

Tosi väkivaltainen vuosi.

"Musiikki, eli säveltaide on kuollut", julisti iskelmälaulaja Anna Eriksson vuonna 2013.

Kauhistun aina, kun joku väittää, että enää ei sävelletä hyviä pop-biisejä tai ohjata hyviä elokuvia. Pöh pöh ja höpsistä. 

Laulunkirjoituksessa voisi tosin käyttää pre-chorusta nykyistä enemmän. Kyseessä on siis kertosäkeeseen johdattava osio. Mutta tämä nyt on tällainen henkilökohtainen pikku mieltymys. Paras hetki on kuitenkin aina silloin, kun jokin asia on vasta tuloillaan! Silloin ei ainakaan ole vielä joutunut pettymään.

Hyvää tavaraa tehdään siis edelleen. Bon Iverin Bon Iver on rockin moderni masterpiece. Jenny Lewisin The Voyager on vahvan tunnustuksellista 2000-luvun singer-songwriter -kamaa. Myönnän kyllä, että The Voyager ei ole "täydellinen" levy ― mutta Lewis on tehnyt sen suhteen kuitenkin niin monta asiaa niin oikein! Arvostan ja kunnioitan suuresti tällaisia yleviä pyrkimyksiä. Tee ite parempi.

Entäs elokuvat? Before Midnight ja (500) Days of Summer ovat molemmat hyvin kekseliäitä ja onnistuneita leffoja. Ei romanttinen komedia ole kuollut, vaikka Katherine Heigl onkin sitä yrittänyt tappaa.

True Detective on taas ihan mieletöntä telkkaria. Mutta mikään ei koskaan kelpaa!

Kulttuurista puheenollen: olen pannut huomiolle, että varsinkin nykytaiteen museo Kiasma saa yleensä kakkaa niskaansa. Tähän teesiin kuitenkin ehkä jokseenkin yhdyn ja väitän samalla seuraavaa: Tumblr korvasi Kiasman. Samanlaisia rumia kuvia karvaisista alkoholisteista voi katsoa internetistäkin.

***

Keskityn nyt leffoihin.

Vuoden 2014 paras elokuva on amerikkalaisen Richard Linklaterin käsikirjoittama ja ohjaama Boyhood, jota kuvattiin 12 vuoden ajan. Jahas, kuulostaa kikkailulta! Mutta vannon, että se ei ole sitä! Boyhood on vahva draama ― ja ihan mieletön saavutus.

Salkkari-leffa Nightmare 2 – Painajainen jatkuu on taas hyytävä trilleri. Sekin on kyllä saavuttanut jotain. Miten samaan leffaan on voitu castata niin monta samanlaista ananastukkaista taukkia? Anteeksi tämä negatiivisuuteni, mutta Nightmare 2 sai Suomen elokuvasäätiöltä 290 000 euroa tukea sekä 80 000 euroa markkinointi- ja levitystukea!

Muita viime vuoden aikana ilmestyneitä ja mainitsemisen arvoisia leffoja olivat muun muassa David Fincherin hyytävä Gone Girl, Phil Lordin ja Christopher Millerin käsikirjoittama ja ohjaama superhauska Lego-elokuva sekä suurimpana yllättäjänä Matt Reevesin ohjaama motion capture -spektaakkeli Dawn Of The Planet Of The Apes. Ne apinat näyttivät ihan aidoilta.

Mutta vielä parempaa kuin itse apinaleffa on sen nimen lausuminen: "Of The Of The". Kokeilkaa vaikka itse. Se tuntuu hyvältä kielen päällä; se on kuin hieno Riesling.

Christopher Nolanin Interstellar oli ihan hieno mutta hieman pöllö ja Hobitti ― Viiden armeijan taistelu oli vailla kantavia ideoita ja melkoisen tylsä. Onneksi siinä näytteli edes Kate Lostista eli Evangeline Lilly.

Vuonna 2014 ilmestyneistä leffoista katsomatta ovat vielä ainakin A Grand Budapest Hotel, Chef, Obvious Child, The Skeleton Twins, Under The Skin, Foxcatcher, Yves Saint Laurent, Birdman, The Two Faces of January, St. Vincent, Inherent Vice, Rosewater ja Life Itself. Suurin osa näistä saa Suomen ensi-iltansa kuitenkin vasta myöhemmin vuonna 2015 ― ja suurin osa ei koskaan.

Jos Helsingin Maxim-leffateatteri suljetaan, niin mahdollisuus nähdä joku näistä edellämainituista leffoista pienenee entisestään. Olemme tuhoon tuomittuja. En voisi kuvitella meneväni treffeille Tennispalatsiin.

***

Miltä näyttää elokuvavuosi 2015? Ainakin Johnin housut pysyvät märkinä koko vuoden. Ensi-iltaan saapuvat muun muassa Jurassic World sekä Star Wars Episode VII: The Force Awakens!

J. C. Chandorin käsikirjoittama ja ohjaama ja Oscar Isaacin ja Jessica Chastainin tähdittämä draama A Most Violent Year vaikuttaa erityisen lupaavalta. Se on kerännyt Rotten Tomatoesissa hykerryttävät 92 prosenttia freesiyttä! 

Tällaisia vahvoja draamoja ilmestyy melko harvoin. Isaac oli sangen hyvä Coenin veljesten Inside Llewyn Davis -folkdraamassa ja Jessica Chastainin fanitusta ei tarvitse edes perustella.