 |
| Randy Newman. |
Se on tavallaan totta. Ainakin, jos sattuu pitämään melodioista. Nykyään pop-musiikissa korostuu nimittäin rytmi. Rumpukone ja sampleri ovat syrjäyttäneet pianon ja kitaran.
Mutta ei tämä ole yksinkertaisesti ja itsessään huono asia. Kehitys kehittyy, ja myös rumpukoneilla ja samplereilla on tehty mahtavaa, kekseliästä musiikkia.
Elektronisten ja digitaalisten musiikkivempainten käyttö ja niiden salojen selvittäminen kestää myös ihan yhtä kauan kuin vaikkapa sointujen opetteleminen akustisella kitaralla.
Mutta jos mietin tapaa, jolla musiikki luodaan, edustan selkeästi vanhempaa koulukuntaa ja akustisia kitaroita ja akustisia pianoja. Kykenen silti toki nauttimaan konemusiikista.
Muistan, kun suomalainen jazzrumpali ja tuottaja Teppo Mäkynen kertoi halustaan tehdä musiikkia samplerilla akustisten soittimien sijaan. Hän perusteli tätä halullaan kokea sukupolvikokemus. Ymmärrän melko hyvin tämän näkökulman ja ajassa kiinni pysymisen.
Pidän Martin Scorsesen elokuvista, mutten koskaan ajattele, että voih, olisinpa minä ohjannut tuon elokuvan.
Minä haluan kirjoittaa vanhanaikaisia lauluja.
***
Musiikissa on yksinkertaistetusti kolme osa-aluetta: rytmi, melodia ja harmonia. Eri aikakausina ja eri kulttuureissa on vaalittu näistä aina yhtä kahden jäljellejääneen yli.
Esimerkki: klassisen musiikin säveltäjissä romanttinen Johan Strauss nuorempi on melodisempi kuin impressionistinen Claude Debussy. Totta kai molempien musiikissa on melodisia ja harmonisia rakenteita, mutta Straussin melodiat ovat niin sanotusti laulettavampia kuin Debussyn. Debussy taas rakentaa sumuisilla harmonioillaan tunnelmia, jotka eivät kulje ihan niin selkeästi eteenpäin kuin Straussin perheen säveltämät wieninvalssit.
Legendaaristen popsäveltäjien Burt Bacharachin ja Carole Kingin 1960- ja 1970 -luvuilla säveltämät laulut ovat juuri laulettavampia kuin suurin osa nykymusiikista. Niissä on kauniita, pitkiä melodiakulkuja, ei vain koukkuja tai riffejä. Niissä on meheviä, puhuttelevia sointuja, ei vain wobblebassoja.
Wobblebassoja? Tiedättehän, niitä skrillexmäisiä bassomölinöitä, jotka liian kovaa soitettuna saavat kuulijan kakkaamaan housuun.
"If you see me walking down the street and I start to cry..."
***
Oli sangen yllättävää, kun hieman yli kymmenen vuotta sitten hip-hop -musiikki muuttui ykskaks pop-kelpoiseksi, ja rap valloitti samalla sekä television että radion.
Myös heavy metal löysi tiensä soittolistoille, Matti Vanhasen ja jokaikisen muunkin suomalaisen sydämeen.
On aina yhtä outoa, kun parturissa tai lähikaupassa soi radio - ja sieltä kuuluu heviä. Tuntuu oudolta punnita Granny Smith -omenoita ja kuunnella samalla örinää.
Minä olen enemmän soft-rock -ihmisiä.
***
Näin talven keskellä olen hakenut lohtua kauniista lauluista ja lukenut Paul Zollon Songwriters on Songwriting -kirjaa. Zollo on haastatellut 62 laulunkirjoittajaa Paul Simonista Dave Brubeckiin.
Paul Simon kertoo, kuinka hänen mielestään biisin avauslyriikoilla ei ole kovinkaan suurta merkitystä, sillä biisin alkaessa kuulija vasta ihmettelee kuulemaansa.
Merkityksellisemmät ja painavammat sanat kannattaa jättää myöhemmäksi.
Laulunkirjoittajasankareitani yhdistää halu luoda jotain totuudellista; jotain, mikä kertoo jotain olennaista ihmisenä olemisesta.
Aiheet voivat olla arkipäiväisiäkin. Heitä askarruttavat ihan samat asiat kuin minuakin.
Kirjoita siitä, mistä tiedät.
***
Randy Newman kirjoittaa laulunsa usein kolmannessa persoonassa. Hän ei siis tarkoita kaikkea laulamaansa. Newmanin lauluissa seikkailee suuri joukko eksentrisiä hahmoja: rasisteja, kodittomia, poliitikkoja, paksuja ihmisiä, lyhyitä ihmisiä.
Marie-biisin kertoja on jörö mies, joka ei uskalla kertoa tunteistaan vaimolleen - paitsi humalassa. Tässä on sekä tarinankerrontaa että taitavaa ironiaa.
Kun Newman lauloi 1970-luvulla lyhyistä ihmisistä, lukuisa joukko äkäisiä ihmisiä soitti radioon ja valitti siitä, miten tällaista syrjivää musiikkia oikein voidaan soittaa julkisesti.
Mutta Short Peoplen ideana olikin juuri tuoda tämä järjettömyys ilmi: lyhyemmille ihmisille nauraminen on absurbia. Kukaan täysipäinen ihminen ei tee pilaa lyhyistä ihmisistä.
Miksi kukaan ei loukkaannu siitä banaaliudesta, jota Katy Perryn musiikki edustaa? Minua hävettää kuunnella sitä.
***
Randy Newman tai Bod Dylan eivät ole taiturillisia laulajia, mutta heidän musiikkinsa on hyvää ja rehellistä.
Rukoilen iltaisin, että Idols-sukupolvi ymmärtäisi, että se, joka laulaa yhden tavun aikana eniten säveliä ei ole paras laulaja. Tämähän on usein vaillinaisen tekniikan ylikäyttöä.
Tätä tekniikkaa käytti taidokkaasti tosin esimerkiksi Whitney Houston ja sen nimi on melisma.
"Iiiiiiiiiii will allllllwayyyyyyss loooooove youuuuu..."
***
Hassua, muuten: televisio pauhaa vieressä, ja McGyver alkoi juuri. Sen tunnusbiisi on loistava - ei, ihan oikeasti! Siinä on hieno melodia, sointuprogressio, draamankaari...
Sarja tosin on, tietenkin, koominen, mutta esimerkiksi McGyverin hahmossa on hienoa se, että hän ei suostu käyttämään lainkaan tuliaseita.
Väitän kuitenkin, että suuri osa sarjan menestystä on juuri sen tunnusmusiikki.
"Ti-ti-ti-ti-ti..."
Ennen laulettiin särkyneistä sydämistä, mutta nykyään lauletaan siitä, että ei, en todellakaan tarvitse vierelleni ketään toista.
Ennen räpättiin siitä, kuinka vähän minulta löytyy rahaa, mutta nykyään räpätään siitä, kuinka paljon minulla sitä oikein on.
***
Daft Punk voitti Grammy-palkinnon vuoden albumista. Voisi ehkä todeta, että musiikki voitti.
Tarvittiin kaksi ranskalaista robottia tekemään inhimillistä, groovaavaa musiikkia.
 |
| Robot rock. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.