torstai 17. lokakuuta 2013

Korvaus: 64,67 dollaria

Modaali mikä?
Ei ole salaisuus, että pidän jazzista, etenkin pianojazzista.

Muistan, kun elämässäni tapahtui radikaali käänne, ja instrumentaalinen jazz alkoi vähitellen syrjäyttämään laulettua poppia. En jaksanut enää koko ajan kuunnella, mitä joku laulaa ja sanoo.

Halusin koulun ja töiden jälkeen kuunnella musiikkia - ja samalla tilaa. En halunnut miettiä alati, mikä Wonderwall on. (Tietääkö muuten joku?)

Kuuntelen toki popmusiikkia edelleen, melkein joka päivä, mutta jazz todella kiinnostaa.

***

Uusin löytöni jazzmusiikissa on amerikanintialainen pianisti Vijay Iyer, jonka uusin triolevy Accelerando (2012) on kerännyt kaikki mahdolliset palkinnot ja suitsutukset, ja ihan oikeutetustikin. Se on todella onnistunut, energinen ja innovatiivinen moderni jazzlevy aikalaistensa Brad Mehldaun ja Jason Moranin hengessä. Kuunnelkaa vaikka Iyerin versio Michael Jacksonin Human Naturesta. The Star of a Story -biisin rytmiikka taas lähtee lapasesta. Levy löytyy Spotifysta.

Vijay Iyer on myös läpeensä akateeminen: Hän opiskeli Yalen yliopistossa ja hankki tutkinnot matematiikasta ja fysiikasta. Tämän jälkeen hän väitteli tohtoriksi Berkeleyn yliopistosta, aiheena aivot ja musiikki.

Hänen oma musiikkinsa on täynnä tunnetta.

Iyer vieraili National Public Radion Piano Jazz -ohjelmassa vuonna 2009. Siinä kaksi miestä soittivat pianoa ja puhuivat elämästä. Yksinkertaista, kaunista, ja ehdottoman suositeltavaa.

"Improvisointia ei pidä kavahtaa kummajaisena. Me kaikki improvisoimme päivittäin puhuessamme: käytämme oppimaamme kieltä luovasti tilanteen mukaan", kertoi Iyer jazzista ja improvisaatiosta Helsingin Sanomissa viime vuonna.

Piano Jazz -ohjelmaa juonsi muuten 33 vuoden ajan pianisti Marian McParland. Hän kuoli viime elokuussa 95 vuoden ikäisenä. Polyester Jacket kiittää Mariania sekä pianonsoitosta että siitä kaikesta työstä, jonka hän teki jazzmusiikin eteen.

***

Maailman yksi myydyimmistä ja arvostetuimmista jazzlevyistä, Miles Davisin Kind of Blue, nauhoitettiin New Yorkissa vuonna 1959. Se sisältää viisi biisiä, ja sen tekemiseen kului kaksi päivää.

Vähän niin kuin viisi leipää ja kaksi kalaa. Ne riittivät.

Ensimmäisenä päivänä äänitettiin sävellykset So What, Blue in Green ja Freddie Freeloader. Seuraavana päivänä nauhalle saatiin Flamenco Sketches ja All Blues, jonka jälkeen saksofonistit John Coltrane ja Julian "Cannonball" Adderley sekä pianisti Bill Evans saivat korvauksen työstään: kullekin maksettiin palkkaa 64,67 dollaria.

Voisi siis ehkä todeta, että he eivät tehneet Kind of Blueta rahan takia. Mutta, totta kai, he tekivät sen myös rahan takia - olihan jazzin soittaminen heille työtä.

***

Levystä julkaistiin vuonna 2008 hieno Collector's Edition, jossa on mukana esimerkiksi pieleen menneitä ottoja. Ne lohduttavat syvästi tällaista jazzharrastelijaa: tämäkin levy vaati useita ottoja, yritystä ja erehdystä - toisin sanoen työtä.

On kuitenkin onni, että juuri ne tietyt versiot So Whatista tai Blue in Greenistä päätyivät lopulta Kind of Bluelle. En voisi kuvitella Blue in Greenistä mitään muuta ottoa kuin sen, mikä levyllä kuullaan. Kun Evans soitti sitä myöhemmin trionsa kanssa, lopputulos oli aina hieman laihan anorektinen.

Vaikka Blue in Green on sävellyksenä hyvin hienostunut ja kaunis, kyseessä oli todella myös performance piece, vangittu salama. Muusikko-tuottaja Jon Brion kertoo tästä aiheesta lisää.

Onko Kind Of Blue muuten jollakin tapaa ajankohtainen? Miksi kirjoitin siitä? 

Siksi, että se on yksi parhaita asioita tässä maailmassa!

***

Tällä viikolla on vietetty pianofestivaali PianoEspoota

Kävin tänään torstaina katsomassa ja kuuntelemassa Marzi Nymanin Lenni-Kalle Taipaleelle ja Espoo Big Bandille säveltämän teoksen Portraid of a Friend. Sävellys oli jazzia, kolmiosainen, ja kesti tasan tunnin. Se oli hauska ja svengaava. Big bandin soitossa kuului musiikin ja soittamisen ilo.

Lenni-Kalle on kotoisin Espoosta. Hänen pikkupoikamaisuutensa ja virtuositeettinsa ärsyttivät minua nuorempana aika paljon. Mielestäni hän oli vain tekniikkaa, pelkkä kone, eikä mitään sanottavaa.

Arvostan häntä nykyään hyvin paljon. Ei kaikkien pianistien tarvitse käyttää heroiinia ollakseen uskottavia.

John, Cannonball, Miles, Bill.

2 kommenttia:

  1. Kiinnostava jazz-katsaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi!

      Jazzhan on aika marginaalia. Tiedostin kyllä, että tämä pianojazz on aika spesifinen aihe.

      Ensi kerralla populaarimpaa. Ehkä jotain dinosauruksista.

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.