Lost In Impression

Bongaa dino!

Sofia Coppolan ohjaama ja kirjoittama elokuva Lost In Translation ilmestyi Suomessa dvd:llä 15. lokakuuta vuonna 2003. Muistan tämän päivämäärän ja päivän tarkasti. Muistan jopa sen, millaiset vaatteet minulla oli päälläni tuona päivänä (Dieselin farkut ja henkkamaukan vaaleanharmaa pusero).

Olin lukiolainen lokakuussa 2003. Hyviä asioita elämässä olivat elokuvaviikonloput ystävieni seurassa, jolloin katsoimme ja analysoimme elokuvia ja viinejä. Tämä traditio jatkuu edelleenkin, joskaan ei niin usein.

Hassua on se, että kymmenen vuotta sitten löytämäni parhaat elokuvat (Lost In Translation, Back To The Future, Hannah & Her Sisters) ja parhaat viinirypäleet (Riesling) ovat edelleenkin parhaita elokuvia ja viinirypäleitä. Totta kai jatkan etsimistä, mutta tällaisia parhaita asioita on näköjään melko rajattu määrä.

Makee seepratapetti.

Se, miksi muistan juuri tämän päivän niin hyvin, on minulle kuitenkin mysteeri. Ehkä se edusti elämääni lukioikäisenä espoolaisnuorena melko täydellisesti. Elokuvat olivat isoja juttuja. Niistä käydyt keskustelut loivat pohjaa sellaiselle fiksulle ajatustenvaihdolle, josta nautin edelleen valtavasti.

Myös viinin juonti loi pohjaa viinin juonnille.

***

Lost In Translation on sukupolveni isoja elokuvatapauksia, väitän. Hyvin moni ikäisistäni mainitsee sen kuuluvan heidän suosikkielokuviensa joukkoon. Translation on ehdottomasti sukupolvikokemus, joka iski ikäisiini nuoriin kovaa. Se kuvaa nuoren aikuisen tuntemuksia taitavasti. Elokuvan päähenkilö, Scartlett Johanssonin esittämä Charlotte, ei oikein tiedä, mitä elämältään haluaa.

Mutta kukapa tietää, sillä voimme olla ja tehdä mitä tahansa.

***

Lost In Translation on impressionistinen elokuva. Se ei suoraan näytä tai kerro, vaan vihjaa. Se antaa katsojalleen vaikutelmia ja tuntemuksia, hetkiä ja tunnetiloja. Voimme tulkita itse, löytää omat totuutemme.

Katsoin Lost In Translationin. Siinä ei tapahtunut mitään.

Kuinka monen suusta olet kuullut vastaavaa ja väittänyt heti perään, että väärin, siinä NIMENOMAAN tapahtuu KAIKKEA!

Se, mitä Bill Murrayn hahmo Bob kuiskaa elokuvan lopussa Charlotten korvaan, on merkityksetöntä. Tärkeintä on, että hän kuiskaa jotain, ja että Charlotte reagoi tähän kuiskaukseen.

Tyylisuuntana impressionismi vetoaa minuun kyllä yleisemminkin. Ranskalaisten säveltäjien Claude Debussyn ja Maurice Ravelin musiikki on enemmän värejä ja sävyjä kuin melodiaa ja draamaa. Jazz on ainaista etsimistä. Bill Evans ja Brad Mehldau muodostavat pianolla nimen omaan impressioita.

Muistan hyvin ajan, kun en vielä pitänyt jazzista, mutta halusin pitää siitä.

***

Lost In Translationilla oli Hollywood-tuotannoksi pieni budjetti. Se kuvattiin nopeasti. Siinä keskitytään kahteen päähahmoon. Siinä ei ole perinteistä scorea, vaan musiikki on indierockia.

Ostin vuonna 2003 muuten dvd:n lisäksi myös elokuvan soundtrackin.

Lost In Translation on parhaita esimerkkejä modernista amerikkalaisesta independent-elokuvasta. Tätä genreä edustaa myös esimerkiksi Sideways, josta pidän yhtä lailla.

***

Lost In Translationissa parasta on kuitenkin yhden teeman perinpohjainen ja taidokas käsittely.

Charlotte ja Bob ovat hukassa kumppaniensa ja elämiensä kanssa; molemmat ovat hukassa japanilaisen kulttuurin ja kielen kanssa, jne.

Tätä hukassa olemista todella tutkitaan eri kulmista.

Verrataan tätä vielä jazziin: Ensin soitetaan kappaleen melodia, teema, jota sitten lähdetään varioimaan rytmisesti, melodisesti ja harmonisesti. Lopputulos kertoo kappaleesta ehkä totuuden.

***

Hyvää 10-vuotispäivää, Lost In Translation!