Sielu syntyy kärsimyksestä

Elämä hämmentää Emmaa.

HBO-kanavan syksyn suursatsaus, scifi-sarja Westworld kertoo androideista, joille on kehittynyt käyttöjärjestelmän tilalle ehkä sielu.

Miten robotti saadaan eloon? Valloittava hymy, vahva kädenpuristus ja valmiit vuorosanat eivät riitä. Tekevätkö muisti, improvisaatio ja itseensä kohdistuva kiinnostuminen peltipurkista ihmisen?

Mikä on valmiiksi ohjelmoitua, ja mikä todellista tietoista toimintaa? Tätä mietin Westworldin ohella myös silloin, kun mietin omaa, joskus selittämätöntä toimintaani. Onko kaikki käsikirjoitettua ja ennaltamäärättyä? Tuntuu, kuin eläisin saman päivän yhä uudelleen ja uudelleen. Olen unohtanut eilisen, vain tämä hetki on todellinen.

Juju on kuitenkin siinä, ettei unohda tai kiellä eilistä ja tapahtunutta.

Westworldin mukaan tietoisuus syntyy vain ja ainoastaan kärsimyksen tuloksena. Kun muistaa kärsimänsä pahan, voi oppia uutta ja kehittyä ihmisenä ― tai robottina.

"The pain is all I have left", toteaa Westworldin humaani insinööri Bernard. Hän ei halua luopua kivustaan, sillä se on kaikki, mitä hänellä on jäljellä.

Muutun nyt ranskalaiseksi filosofiksi.

Ihminen ja robotti kohtaavat elon tiellään väistämättä edes jonkinasteisia kauheuksia, kipuja ja suruja, joiden tähden he kärsivät aikansa ― mutta päättävät tämän jälkeen myös toivottavasti jatkaa elämäänsä.

Oma sieluni alkoi muovautua lapsuuden loputtua, kun huomasin, että asiat ovat paljon huonommin kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Aikuiset eivät tienneetkään, mitä he tekevät. Tästä järkytyksestä en ole toipunut vieläkään täysin.

Jouduin hylkäämään lapsellisen mieleni viimeistään 17-vuotiaana, kun eturauhaseni tulehtui. En halua elää maailmassa, jossa eturauhaset tulehtuvat, totesin itselleni. Mutta kuten huomaatte, olen täällä edelleen. En enää pelkää, kun lääkäri työntää objekteja peppuuni. En pelkää häpeää tai nöyryytystä. Elämä karaisi minut ja takamukseni.

***

Jatketaan kärsimyksen tiellä.

Yhdysvaltojen 16. presidentti Abraham Lincoln kärsi pahasta masennuksesta. Tosin hänen eläessään 1800-luvulla masennuksen sijaan puhuttiin melankoliasta, jonka taas luultiin antiikin Kreikassa johtuvan mustan sapen ylituotannosta. Käsittääkseni nykyteoria aivojen välittäjäaine serotoniinin tuotannon laskusta masennuksen aiheuttajana on kuitenkin lähes yhtä epäilyttävä kuin antiikkinen sappiteoria.

32-vuotias Lincoln kirjoitti masennuksissaan armeijassa tapaamalleen asianajajalle ja poliitikolle John T. Stuartille seuraavasti: "To remain as I am is impossible. I must die or be better."

Tämä Lincolnin toteamus on jäänyt mieleeni, sillä se on harvinaisen kirkas realisaatio ihmiselon luonteesta. En voi enää jatkaa tällaisena. Minun on muututtava, jos haluan elää.

Luin äskettäin, että Lincolnin kokema masennus auttoi häntä mahdollisesti näkemään elämän kurjuuden selkeämmin, ja ehkä juuri tästä syystä hän halusi työskennellä niin sitkeästi orjuuden lopettamisen puolesta. Henkilökohtainen kärsimys avasi hänen silmänsä muiden kärsimykselle.

Vähän niin kuin Juha Sipilä näki telkkarissa yöhoitajien kärsimyksen ja ymmärsi, että niin joo, ei niiltä ehkä voikaan leikata ylityöetuuksia.

***

Alicia Keysin levyjen ja naistenlehtien vakioaihe on uusi alku. Fresh start, new me.

Ikään kuin eletyn elämän voisi deletoida pois kuin ne Instagram-kuvat, joissa olin vielä lihava. Elämä jatkuu aina tasan siitä, mihin se jäi. Ei ole olemassa uutta minää, jonka voi vetää päälleen kuin uuden kalliin polyesteritakin. Uskon kärsimysteoriaan ja kärsimyksen jalostavaan voimaan. Sillä muuta meillä ei ole.

Albert Camus hoitaa loput:

"It is not humiliating to be unhappy. Physical suffering is sometimes humiliating, but the suffering of being cannot be, it is life. What you must do now is nothing more than live like everybody else. You deserve, by what you are, a happiness, a fullness that few people know. Yet today this fullness is not dead, it is a part of life and, to its credit, it reigns over you whether you want it to or not. But in the coming days you must live alone, with this hole, this painful memory. This lifelessness that we all carry inside of us — by us, I mean to say those who are not taken to the height of happiness, and who painfully remember another kind of happiness that goes beyond the memory."