Lokakuun lopun uutiskatsaus

✏ Järkytys
Traagiset musiikkiuutiset jatkuvat: Lou Reed kuoli sunnuntaina, ja eilen saimme kuulla, että Jonas Brothers lopettaa.

✏ Paul
Kuten vaikkapa hyvä tuoli, myös hyvä musiikki kestää aikaa ja kulumista. Hyvät levyt on ilo löytää aina uudestaan ja uudestaan. Klassikoista löytää aina jotain uutta ja yllättävää. Ne eivät tyhjene. Palaan ajoittain esimerkiksi Joni Mitchellin, Randy Newmanin ja Ben Foldsin musiikin äärelle ja ihmettelen, kuinka se puhuttelee minua eri aikoina eri tavoin.

Olen elänyt jonkinlaista Beatles-vaihetta lähiviikkoina; kuunnellut Abbey Roadia ja soittanut pianolla The Long and Winding Roadia, Let it Betä ja Hey Judea. Ja kappas, Paul McCartneyltä ilmestyi juuri hieno uusi levy, New. Sinkkubiisi Queenie Eye on vetävää, nopeatempoista pianorockia. Musiikkivideolla Alice Eve makaa ja Kate Moss tanssii flyygelin päällä. Miksei?

✏ Laihtuminen
Koomikko Louis C.K. laihtui kolme kiloa. Hän kommentoi laihtumistaan seuraavasti: 
"I believe that I exist. And that I'm going to pretty much keep existing and being the pretty much same guy, with the same qualities and skills I've always had or lacked, especially when averaged over time, no matter what happens."

✏ Muoti
Angela Lindvall loistaa Paule Ka -muotimerkin uusissa mainoskuvissa. Venetia Scott kuvasi kampanjan.

✏ Obamacare
Amerikan terveydenhuoltouudistus saa kritiikkiä. Korservatiivi Ben Carson kommentoi seuraavasti: "Obamacare is really, I think, the worst thing to happen to the nation since slavery."

✏ Kanye
Kanye West puhuu... asiaa?
"I realized, the only real luxury is time, that's the only thing you can't get back - time with your family. And people need to understand that the true art is just like, life itself."

✏ Koirat
Minut tunnettiin ennen koirien vihaajana. No, en tietenkään vihannut koiria, mutta tein helposti pilaa ihmisistä, joille koirat olivat tärkeitä. Tämä kaikki muuttui, kun vanhempani hankkivat oman bichon frisen viitisen vuotta sitten. Sydämeni suli mössöksi. Ja joka ikinen kerta, kun näen paikallisen, puhtaanvalkoisen ja tuuhean japaninpystykorvan - jota muuten kutsumme "hymyileväksi" - elämäni tuntuu paremmalta. (Mielestäni koirat osaavat hymyillä.)

New Yorkissa järjestettiin viime viikonloppuna halloween-koiraparaati. Luit oikein. Vanity Fairilla on tapahtumasta kuvia. Suosikkini on ehdottomasti Marilyn Monroe -asu.

✏ Dinosaurukset
Tiesittekö, että on olemassa sellainen kirjallisuudenlaji kuin dinosaurus-erotiikka? Nyt tiedätte. Ette te turhaan vieraile Polyester Jacketin sivuilla.

Lou Reed kuoli

Lou Reed on kuollut. Hän teki hienoja levyjä (Transformer) ja vähemmän hienoja levyjä (Lulu).

Kun Arto Saari skeittasi Perfect Dayn tahdissa Flip Skateboardsin elokuvassa Sorry (2002), kokonainen sukupolvi innostui taas Lou Reedin musiikista.

Rest in peace, Lou.

***

Näyttelijä Nicolas Cagellakaan ei mene hyvin. Hän sentään elää, mutta on vaarassa menettää omistamansa Tyrannosaurus Rexin pääkallon.

Lou, on the wall.

Lapsi sisälläni

Velociraptor.

Rakas ystäväni pulpautti juuri ulos ensimmäisen lapsensa. An Expensive Polyester Jacket onnittelee koko ihanaa perhettä!

***

Synnytys on esitetty mediassa usein kaikkein kauneimpana ja erityislaatuisimpana kokemuksena, minkä naispuolinen ihminen vain voi kokea.

Mutta luonnollinen synnytys - ja kivunlievityksestä kieltäytyminen - on jotain, jolla voi todella leuhkia jälkikäteen: meidän Jorma-Petterimme saapui tähän maailmaan ilman mitään mömmöjä. Kokemus on autenttisempi. 

Endorfiini astui kuvioihin kuin viime vuoden maratonilla Tukholmassa.

Synnytyksestä on tehty elämys hieman samaan tapaan kuin menisi Justin Bieberin konserttiin tai ottaisi tatuoinnin.

Mutta ystäväni mukaansa synnytys on kuulemma - ja lainaan nyt hyvin tarkasti - "ihan sairasta hommaa".

Aivan, se on juuri niin kuin Justin Bieberin konsertti!

***

Syntymän voi liittää helposti taiteen tekemiseen. Molemmat ovat usein tuskaisia projekteja.

Miksi kukaan luo taidetta? Jackson Pollock maalasi, koska hänellä oli halu ilmaista itseään. Hänellä ei ollut maalaamiseen muita motiiveja kuin maalaaminen itse. Hän roiski maalia, koska koki sen olevan jollakin tapaa itsessään tärkeää.

Pidän lapsista, sillä heillä ei usein ole tekemisissään aikuisten tavoin piilossa olevia motiiveja. On inspiroivaa nähdä joku, joka tekee jotain sydämestään, eikä välitä, mitä mahdollisuuksia tai urapolkuja se hänelle saattaa tulevaisuudessa tuoda.

Arvo ei tällöin ole välineellinen.

***

Pablo Picasso sanoi kuuluisasti, että jokainen lapsi on taiteilija, ja että vaikeinta on pysyä tuona taiteilijana, kun ikää tulee lisää. Tämä ajatus on minulle tärkeä. Olen aina kokenut tarvetta olla lapsekas.

Vaalin ideoita ja tietynlaista hölmöyttä. Pidän leluista, sillä näen niissä loputtomia mahdollisuuksia. 

Ostin juuri uuden hyllyn, jonka keskimmäiselle tasolle pääsi asumaan 20 vuotta vanha Velociraptor-leluni Jurassic Park -elokuvasta. Kun katson raptoriani, ei ole mitään merkitystä, olenko kahdeksan- vai kaksikymmentäkahdeksanvuotias.

Tiesittekö muuten, että Jurassic World, Jurassic Park -elokuvasarjan neljäs osa, saapuu elokuvateattereihin 2015? Yhtä pääosista näyttelee 12-vuotias Ty Simpkins. Hän pääsee kokemaan dinosaurukset hieman suuremmassa mittakaavassa.

Super awesome.

***

Muusikko ja yleisesti luova ihminen Pharrell Williams kutsuu itseään kidultiksi (sanoista kid, lapsi, ja adult, aikuinen) - aikuinen lapsi. Hän pitää häpeämättömästi räikeistä vaatteista ja Paavo Pesusienestä.

Oliko Charles Schulz lapsellinen piirtäessään Tenavia 50 vuoden ajan? Totta kai oli, mutta  hän oli lapsellinen juuri erittäin hyvällä ja terveellä tavalla.

Muistan, kun astelin ala-asteen lopulla lelukauppaan katsomaan Legoja. Ilkeä luokkalaiseni oli nähnyt minut, ja hän kiusasi minua seuraavana päivänä koulussa. Olin hänen mukaansa lapsellinen ja nolo. 

Julistin hänelle: En välitä, sillä rakastan Legoja koko sydämestäni.

***

Ystäväni mukaan syy, miksi ihmiset tekevät taidetta - tai yhtään mitään - on se, että heidän ei tarvitsisi selittää itseään kenellekään. Miettikää nyt: Astut bileisiin, ja kaikki heti tietävät, kuinka viileä tyyppi oikein olet.

Lapset ja lapsenmieliset ihmettelevät asioita ja näkevät niissä kauneutta. Kyyninen aikuinen ei näe missään kauneutta. Katsoessaan Jackson Pollockin maalausta hän sanoo: Onko tuo muka taidetta? Minäkin olisin voinut maalata tuon.

Mutta etpä maalannut.

A painter paints.

Funny-Ass Friday

Pitkähköt paasaukset saavat nyt hetkeksi riittää. Tässäpä siis perjantain kunniaksi jotain kevyttä.

Ottakaa lasi Rieslingiä. Nauttikaa elämästä. Kosketelkaa toisianne.

"What, in life, does not deserve celebrating?" 

- Ozymandias (aka Adrian Veidt, Watchmen)

Korvaus: 64,67 dollaria

Modaali mikä?

Ei ole salaisuus, että pidän jazzista, etenkin pianojazzista.

Muistan, kun elämässäni tapahtui radikaali käänne, ja instrumentaalinen jazz alkoi vähitellen syrjäyttämään laulettua poppia. En jaksanut enää koko ajan kuunnella, mitä joku laulaa ja sanoo.

Halusin koulun ja töiden jälkeen kuunnella musiikkia - ja samalla tilaa. En halunnut miettiä alati, mikä Wonderwall on. (Tietääkö muuten joku?)

Kuuntelen toki popmusiikkia edelleen, melkein joka päivä, mutta jazz todella kiinnostaa.

***

Uusin löytöni jazzmusiikissa on amerikanintialainen pianisti Vijay Iyer, jonka uusin triolevy Accelerando (2012) on kerännyt kaikki mahdolliset palkinnot ja suitsutukset, ja ihan oikeutetustikin. Se on todella onnistunut, energinen ja innovatiivinen moderni jazzlevy aikalaistensa Brad Mehldaun ja Jason Moranin hengessä. Kuunnelkaa vaikka Iyerin versio Michael Jacksonin Human Naturesta. The Star of a Story -biisin rytmiikka taas lähtee lapasesta. Levy löytyy Spotifysta.

Vijay Iyer on myös läpeensä akateeminen: Hän opiskeli Yalen yliopistossa ja hankki tutkinnot matematiikasta ja fysiikasta. Tämän jälkeen hän väitteli tohtoriksi Berkeleyn yliopistosta, aiheena aivot ja musiikki.

Hänen oma musiikkinsa on täynnä tunnetta.

Iyer vieraili National Public Radion Piano Jazz -ohjelmassa vuonna 2009. Siinä kaksi miestä soittivat pianoa ja puhuivat elämästä. Yksinkertaista, kaunista, ja ehdottoman suositeltavaa.

"Improvisointia ei pidä kavahtaa kummajaisena. Me kaikki improvisoimme päivittäin puhuessamme: käytämme oppimaamme kieltä luovasti tilanteen mukaan", kertoi Iyer jazzista ja improvisaatiosta Helsingin Sanomissa viime vuonna.

Piano Jazz -ohjelmaa juonsi muuten 33 vuoden ajan pianisti Marian McParland. Hän kuoli viime elokuussa 95 vuoden ikäisenä. Polyester Jacket kiittää Mariania sekä pianonsoitosta että siitä kaikesta työstä, jonka hän teki jazzmusiikin eteen.

***

Maailman yksi myydyimmistä ja arvostetuimmista jazzlevyistä, Miles Davisin Kind of Blue, nauhoitettiin New Yorkissa vuonna 1959. Se sisältää viisi biisiä, ja sen tekemiseen kului kaksi päivää.

Vähän niin kuin viisi leipää ja kaksi kalaa. Ne riittivät.

Ensimmäisenä päivänä äänitettiin sävellykset So What, Blue in Green ja Freddie Freeloader. Seuraavana päivänä nauhalle saatiin Flamenco Sketches ja All Blues, jonka jälkeen saksofonistit John Coltrane ja Julian "Cannonball" Adderley sekä pianisti Bill Evans saivat korvauksen työstään: kullekin maksettiin palkkaa 64,67 dollaria.

Voisi siis ehkä todeta, että he eivät tehneet Kind of Blueta rahan takia. Mutta, totta kai, he tekivät sen myös rahan takia - olihan jazzin soittaminen heille työtä.

***

Levystä julkaistiin vuonna 2008 hieno Collector's Edition, jossa on mukana esimerkiksi pieleen menneitä ottoja. Ne lohduttavat syvästi tällaista jazzharrastelijaa: tämäkin levy vaati useita ottoja, yritystä ja erehdystä - toisin sanoen työtä.

On kuitenkin onni, että juuri ne tietyt versiot So Whatista tai Blue in Greenistä päätyivät lopulta Kind of Bluelle. En voisi kuvitella Blue in Greenistä mitään muuta ottoa kuin sen, mikä levyllä kuullaan. Kun Evans soitti sitä myöhemmin trionsa kanssa, lopputulos oli aina hieman laihan anorektinen.

Vaikka Blue in Green on sävellyksenä hyvin hienostunut ja kaunis, kyseessä oli todella myös performance piece, vangittu salama. Muusikko-tuottaja Jon Brion kertoo tästä aiheesta lisää.

Onko Kind Of Blue muuten jollakin tapaa ajankohtainen? Miksi kirjoitin siitä? 

Siksi, että se on yksi parhaita asioita tässä maailmassa!

***

Tällä viikolla on vietetty pianofestivaali PianoEspoota. 

Kävin tänään torstaina katsomassa ja kuuntelemassa Marzi Nymanin Lenni-Kalle Taipaleelle ja Espoo Big Bandille säveltämän teoksen Portraid of a Friend. Sävellys oli jazzia, kolmiosainen, ja kesti tasan tunnin. Se oli hauska ja svengaava. Big bandin soitossa kuului musiikin ja soittamisen ilo.

Lenni-Kalle on kotoisin Espoosta. Hänen pikkupoikamaisuutensa ja virtuositeettinsa ärsyttivät minua nuorempana aika paljon. Mielestäni hän oli vain tekniikkaa, pelkkä kone, eikä mitään sanottavaa.

Arvostan häntä nykyään hyvin paljon. Ei kaikkien pianistien tarvitse käyttää heroiinia ollakseen uskottavia.

John, Cannonball, Miles, Bill.

Autenttinen kokemus

Bill!

GQ-lehden 10 Essentials -osiossa ihmiset kertovat tärkeimmistä omistamistaan tavaroista.

Ranskalais-japanilaisen muotibrändi Kitsunen perustaja ja suunnittelija Masaya Kuroki esitteli rakkaimmat esineensä. Yksi niistä oli arvokas Montblanc-kuulakärkikynä. 

Se, että voi fiilistellä kuulakärkikynää näin täysillä, on luultavasti fiilistelyn maailmanennätys.

Yritän kuvitella sen maagisen hetken, kun Masaya hitaan juhlallisesti ottaa kynän taskustaan, napsauttaa terän esiin, ja ihan oikeasti kirjoittaa jotain mieletöntä ylös. Kokemus on hänelle varmasti uskomaton. Ainutkertainen. Autenttinen.

Minä kirjoitan... kynällä... paperille. Olen kuin ihmiset ennen vanhaan. Olen kuin Christian Dior Pariisissa 1942. This most definitely ain't no iPad shit.

“My girlfriend bought this pen for me six years ago, and I bring it with me everywhere. Of course I have my iPhone and laptop, but this is just more authentic—when you write something down, I think you process your thoughts more fully. MontBlanc is timeless and has never really changed their attitude. The weight of this pen is perfect for writing and I can also do sketches for my collection.” - Masaya Kuroki

Kynänkään ei tarvitse olla vain kynä.

***

Hyvää viikonloppua kaikille Polyester Jacketin seuraajille. Huomenna juhlimme kummityttöni syntymäpäiviä. You better get the party started!

Experience is authentic.

Lokakuisia huomioita

Rikollisjengi.

✏ Lost In Translationista kertova teksti nousi nopeasti Polyester Jacketin luetuimmaksi jutuksi. Myös New York Magazine juhli Translationin 10-vuotissynttäreitä hassulla artikkelillaan Theories on What Bill Murray Whispered at the End of Lost in Translation. 

Kuten ystäväni totesi: Se, mitä Bill Murray kuiskaa Scarlett Johanssonin korvaan, ei muuta elokuvan tulkintaa tai sanomaa mihinkään suuntaan. Sitä paitsi se oli juuri kuiskaus; ei se kuulu meille muille millään tapaa!

✏ Minulta kysyttiin viikonloppuna, miksi nimesin blogini An Expensive Polyester Jacketiksi. Vastasin jokseenkin seuraavasti: Kun viime keväänä väänsin blogilleni logoa, oli ensimmäinen testaamani sanarykelmä juuri an expensive polyester jacket. Nämä sanat näyttivät graafisesti hyviltä yhdessä, joten en miettinyt asiaa sen enempää. Ei nimellä ole niin kamalan suurta merkitystä. Kaiken voi brändätä mihin suuntaan tahansa. DSquared2 on kamala muotimerkin nimi, mutta siihen on jo totuttu. Se on hyväksytty. Apple Computer. The Beatles. Death Cab for Cutie. You get the idea.

Saint Laurent esitteli siis viime keväänä 68 000 dollarin kukkamekon ja 61 000 dollarin polyesteritakin. Jep, melko kalliita kledjuja. The Fashion Spot kirjoitti tästä juuri Milanon muotiviikkojen aikaan: Anna Dello Russo Walks Her Dog Wearing Saint Laurent’s $68,000 Babydoll Dress.

✏ Woody Allen sanoi muistaakseni joskus, että hän ei aina ehkä nauti lukemisesta, mutta tekee sitä silti, sillä se on hänen mielestään tärkeää. Olen hänen kanssaan täsmälleen samaa mieltä. Luen siis joskus aiheista, jotka eivät kiinnosta. Yksi tällainen aihealue on talous.

Tilaan jostain syystä Taloussanomien uutiskirjettä sähköpostiini. En yleensä vieraile TalSan sivuilla noin muuten, mutta uutiskirjeestä bongaa välillä edes jotain mielenkiintoista. Näitä artikkeleja sitten kertyy selaimen kirjanmerkki-kansioon valtavat määrät, joita yritän lukea pois aika ajoin.

Keskityin siis talouden maailmaan muutaman tunnin ajan. Ei iskenyt tälläkään kertaa.  Tämä  bisnes, se on jotenkin niin mielikuvituksetonta, tylsää. Kymmenistä artikkeleista parhaat olivat ehdottomasti Töissä moikkaaminen on sivistystä ja Näin moikkaat työpaikallasi. En ihmettele, miksi ihmisten usko talouteen horjuu.

✏ Nettisensaatio Musta Barbaari on loistava ja pumpattu! Tällaista on kaivattu. Humoristinen keskustelu maahanmuutosta ja nigga- ja neekeri -sanojen vapauttaminen tekee hyvää meille kaikille. Huumori parantaa. On tietenkin myös tärkeää olla revitty.

✏ Katsoin viikonloppuna Sofia Coppolan The Bling Ringin. Se oli täydellinen kuvaus tästä sekopäisestä feimi-sukupolvesta. Coppolahan tavallaan vain näyttää mitä tapahtuu eikä koristele sitä lainkaan. Bling Ringissä tämä estetiikka oli viety jo aika äärimmilleen. Kamera seisoi jämäkästi paikallaan, ja kuva näytti muutenkin aika kylmän digitaaliselta. Bling Ring ja Marie Antoinette perustuivat valmiiseen materiaaliin. Lost In translation ja Somewhere ovat täysin originelleja, ja täten myös mielestäni syvällisempiä ja parempia elokuvia.

Bling Ring oli myös hyvin castattu. Leslie Mann oli loistava Angelina Jolieta ihannoivana LA-äitinä. Katie Chang loi pelottavan kuvan luksuksenhimoisesta ja manipuloivasta jengipomosta. Emma Watson loisti tyhjäpäisen Nickin roolissa. Watson kertoi ennen elokuvan kuvauksia, ettei hän halua tehdä Nickistä karikatyyriä, vitsiä, vaan oikean hahmon.

Hän twiittasi näin: "Twitterers meet Nicki, Nicki meet twitterers." "Nicki likes Lip Gloss, Purses, Yoga, Pole Dancing, Uggs, Louboutins, Juice Cleanses, Iced coffee and Tattoos."

Emma & Sofia.

American Hustle

David O. Russelin uusin elokuva, American Hustle, saapuu elokuvateattereihin joulukuussa. Jo sen traileri sai ylistävän vastaanoton.

Leffasta julkaistiin tänään nämä character posterit. Katsokaa nyt näitä lookkeja! Jeremy Rennerin solmio!

Sämpläävä sukupolvi

Andy Warhol, Flowers, 1964.

Suomalaisten oma Marimekko on ollut viime aikoina uutisissa plagiaattikohujen takia.

Marimekon suunnittelija Kristina Isola kopioi ukrainalaistaiteilija Maria Primatšenkon Rotta matkalla -teoksen aika tarkasti.

Kristina ei siis sämplännyt tai remixannut, hän matki, baittasi.

***

Kristina Isola on Maija Isolan tytär. Maija suunnitteli Marimekolle sellaiset kansansuosikit kuin Unikko ja Kaivo. Aika vaikea tilanne tyttärelle: äiti on tunnustettu kansallissankari graafisessa suunnittelussa.

Olen aina säälinyt John Lennonin poikaa Sean Lennonia. Hänhän on suora kopio isästään - sekä musiikillisesti että sartoriaalisesti.

***

En ole impressionisti!

Kopiointi on taiteessa yleistä, kirjoitti Maria Petterson tänään torstaina 3.10.2013 Helsingin Sanomissa. Jutussa kerrottiin taideplagiaateista.

Ei kaikki matkiminen taiteessa ole kopiointia, vaan juuri sämpläämistä.

Jos Andy Warhol teki silkscreenin jo olemassa olevasta valokuvasta, ei hän tietenkään "kopioinut" alkuperäistä valokuvaa, vaan sämpläsi sitä; teki siitä oman tulkintansa ja versionsa.

Kohu syntyi myös Shepard Faireyn Hope-julisteesta, jossa poseeraa määrätietoisen näköinen Barack Obama. Fairey käytti teoksensa pohjana jo olemassa olevaa valokuvaa, jota hän ei itse ottanut. Valokuvaaja suuttui.

Hauskinta on tämä: Hope oli klassikko jo syntyessään, mutta kukaan ei välittänyt alkuperäisestä valokuvasta pätkääkään.

***

Ehkä tässä kohtaa tulee erotella taide ja kaupallinen taide. Marimekko kuitenkin yrittää myydä tuotteitaan mahdollisimman paljon, melko edullisesti ja kenelle tahansa. 

Tässä on iso ero taideteokseen. Warhol tosin teetätti Factoryssaan samoja teoksia lukemattomia määriä, mutta tämä olikin osa hänen nerouttaan. Teko oli myös kannanotto.

Andy Warholin tai Shepard Faireyn riffi jostain jo tunnetusta aiheesta tai aihiosta on pop-taidetta, ironiaa, parodiaa, eikä mielestäni itsessään tuomittavaa.

Jos taas Dolce & Gabbana kopioi Marimekon Unikko-kuosin suoraan bikineihinsä, on teko taas ehdottoman tuomittava, sillä D&G haluaa tehdä bikineillään vain rahaa.

***

Sampling, sämplääminen, on tutuinta ehkä hip hop -musiikin yhteydessä. Siinä käytetään usein jo olemassa olevaa biisin pätkää - esimerkiksi Jackson Fiven I Want You Back - jonka päälle lisätään rumpukoneella beat, biitti. Tämän jälkeen raidan päälle syljetään eli räpätään. Tästä syntyvä uusi biisi on oma teoksensa.

Tiesittekö, että Beyoncén Crazy In Love -kappaleessa on sample? Jär-kyt-tä-vää!

***

Ranskalainen säveltäjä Maurice Ravel sävelsi 1900-luvun alussa kauniin pianoteoksen Jeux d'eau, mikä muistutti melkoisesti Franz Lisztin aiemmin säveltämää kappaletta Les jeux d'eau à la Villa d'Este.

Kopioiko Ravel Lisztiä? Ottiko hän Lisztin teoksesta sen nimen, teeman (vesi) ja tyylin? 

Vai oliko teoksessa kenties kyse kunnianosoituksesta? Kaikki uusihan rakentuu vanhan päälle. Siksi tyhjä puhe ainaisesta innovaatiosta on aina niin kamalan kuuloista. Ihan kuin kukaan voisi innovoida tyhjästä, naps, noin vain.

***

Suosittelen Kirby Ferguson neliosaista Everything is a Remix -dokumenttisarjaa. Led Zeppelin -fanit: valmistautukaa järkyttymään.

Mitä siitä!

Lost In Impression

Bongaa dino!

Sofia Coppolan ohjaama ja kirjoittama elokuva Lost In Translation ilmestyi Suomessa dvd:llä 15. lokakuuta vuonna 2003. Muistan tämän päivämäärän ja päivän tarkasti. Muistan jopa sen, millaiset vaatteet minulla oli päälläni tuona päivänä (Dieselin farkut ja henkkamaukan vaaleanharmaa pusero).

Olin lukiolainen lokakuussa 2003. Hyviä asioita elämässä olivat elokuvaviikonloput ystävieni seurassa, jolloin katsoimme ja analysoimme elokuvia ja viinejä. Tämä traditio jatkuu edelleenkin, joskaan ei niin usein.

Hassua on se, että kymmenen vuotta sitten löytämäni parhaat elokuvat (Lost In Translation, Back To The Future, Hannah & Her Sisters) ja parhaat viinirypäleet (Riesling) ovat edelleenkin parhaita elokuvia ja viinirypäleitä. Totta kai jatkan etsimistä, mutta tällaisia parhaita asioita on näköjään melko rajattu määrä.

Makee seepratapetti.

Se, miksi muistan juuri tämän päivän niin hyvin, on minulle kuitenkin mysteeri. Ehkä se edusti elämääni lukioikäisenä espoolaisnuorena melko täydellisesti. Elokuvat olivat isoja juttuja. Niistä käydyt keskustelut loivat pohjaa sellaiselle fiksulle ajatustenvaihdolle, josta nautin edelleen valtavasti.

Myös viinin juonti loi pohjaa viinin juonnille.

***

Lost In Translation on sukupolveni isoja elokuvatapauksia, väitän. Hyvin moni ikäisistäni mainitsee sen kuuluvan heidän suosikkielokuviensa joukkoon. Translation on ehdottomasti sukupolvikokemus, joka iski ikäisiini nuoriin kovaa. Se kuvaa nuoren aikuisen tuntemuksia taitavasti. Elokuvan päähenkilö, Scartlett Johanssonin esittämä Charlotte, ei oikein tiedä, mitä elämältään haluaa.

Mutta kukapa tietää, sillä voimme olla ja tehdä mitä tahansa.

***

Lost In Translation on impressionistinen elokuva. Se ei suoraan näytä tai kerro, vaan vihjaa. Se antaa katsojalleen vaikutelmia ja tuntemuksia, hetkiä ja tunnetiloja. Voimme tulkita itse, löytää omat totuutemme.

Katsoin Lost In Translationin. Siinä ei tapahtunut mitään.

Kuinka monen suusta olet kuullut vastaavaa ja väittänyt heti perään, että väärin, siinä NIMENOMAAN tapahtuu KAIKKEA!

Se, mitä Bill Murrayn hahmo Bob kuiskaa elokuvan lopussa Charlotten korvaan, on merkityksetöntä. Tärkeintä on, että hän kuiskaa jotain, ja että Charlotte reagoi tähän kuiskaukseen.

Tyylisuuntana impressionismi vetoaa minuun kyllä yleisemminkin. Ranskalaisten säveltäjien Claude Debussyn ja Maurice Ravelin musiikki on enemmän värejä ja sävyjä kuin melodiaa ja draamaa. Jazz on ainaista etsimistä. Bill Evans ja Brad Mehldau muodostavat pianolla nimen omaan impressioita.

Muistan hyvin ajan, kun en vielä pitänyt jazzista, mutta halusin pitää siitä.

***

Lost In Translationilla oli Hollywood-tuotannoksi pieni budjetti. Se kuvattiin nopeasti. Siinä keskitytään kahteen päähahmoon. Siinä ei ole perinteistä scorea, vaan musiikki on indierockia.

Ostin vuonna 2003 muuten dvd:n lisäksi myös elokuvan soundtrackin.

Lost In Translation on parhaita esimerkkejä modernista amerikkalaisesta independent-elokuvasta. Tätä genreä edustaa myös esimerkiksi Sideways, josta pidän yhtä lailla.

***

Lost In Translationissa parasta on kuitenkin yhden teeman perinpohjainen ja taidokas käsittely.

Charlotte ja Bob ovat hukassa kumppaniensa ja elämiensä kanssa; molemmat ovat hukassa japanilaisen kulttuurin ja kielen kanssa, jne.

Tätä hukassa olemista todella tutkitaan eri kulmista.

Verrataan tätä vielä jazziin: Ensin soitetaan kappaleen melodia, teema, jota sitten lähdetään varioimaan rytmisesti, melodisesti ja harmonisesti. Lopputulos kertoo kappaleesta ehkä totuuden.

***

Hyvää 10-vuotispäivää, Lost In Translation!