Pikablogi: Väsynyt bloggaaja tässä hei

Ei Hopperkaan varmaan aina tiennyt, mitä maalata.

Pikablogikuukausi päättyy tänään. Välillä en tiennyt, mistä kirjoittaisin. Onneksi pakko on paras motivaattori.

Olen blogannut tänään 30 päivää yhteen menoon.

Okei, tarkalleen ottaen 29 päivää. Nukahdin viime viikon keskiviikkona jo kahdeksan aikaan illalla, joten kirjoittaminen jäi.

Aion silti valehdella kaikille, että bloggasin "kuukauden putkeen".

Blogipostausten sisältö vaihteli. Yritin kirjoittaa enemmän muista aiheista kuin vain itsestäni, mutta ymmärrän kyllä, että henkilökohtainen kiinnostaa.

Olin välillä iltaisin melko väsynyt. Koulu, työ, parisuhde, ystävät, nuha, kaupassakäynti, pyykinpesu, siivoaminen, ruoanlaitto, lukeminen, pianonsoitto, Netflix, HBO, Yle Areena ja muut päivittäiset askareet vievät aikaa.

Avasin Bloggerin usein vasta noin klo 23, joten ideoinnille ja kirjoittamiselle jäi aikaa vain tunti. Onneksi iPhonen idealistalleni kertyi materiaalia, josta saatoin ammentaa.

Joskus uusi postaus syntyi vaivattomasti, useimmiten ei. Suurin haaste oli ehdottomasti väsymys. Iltaisin aivot ovat muussia.

Kaksi kertaa postasin sitaatteja Quotes-tiedostostani, sillä olin liian tööt keksiäkseni mitään nokkelaa.

Sain kivaa palautetta kirjoituksistani. Oli mahdotonta arvata, mitkä jutut puhuttelevat lukijoitani.

Yleensä ne kirjoitukset, joista pidin erityisesti itse, eivät välttämättä saaneet haluamaani reaktiota. Lukija päättää.

Tärkeintä tämän kuukauden aikana oli jakaa muille asioita, joista innostun itse.

Joku ehkä löysi blogini kautta jonkin seuraavista: Max Richter, Joey Alexander, Brad Mehldau, Dries Van Noten, Pauline Kael, Marc Maron, Ronan Farrow, Ingmar Bergman, Paul Thomas Anderson, Alex Gibney, Alison Brie, Kelela, Mark Rothko, 032c, Self Service, The New Yorker, Architectural Digest, Back to the Future, Horse Girl, et cetera.

Aion jatkaa tämän blogin kirjoittamista, mutten päivittäin. Tosin viikoittainen postaus voi olla jopa hankalampi muistaa kirjoittaa kuin tämä päivittäinen.

Jonkinlainen perjantaikirje voisi olla kiva. Tai ehkä Weekend Edition, niin kuin Monoclella.

Kiitos kaikille lukijoilleni kuluneesta kuukaudesta!

Pikablogi: Noudata näitä sääntöjä

Anna Ewers soittaa nokkahuilua.

Lista on lyhyt, mutta sitä on vaikea noudattaa.

1. Älä ole niin jyrkkä
2. Vähennä kännykkäaikaa
3. Liiku
4. Herää aiemmin
5. Lue enemmän
6. Syö säännöllisesti

Pikablogi: Toppaliivi 1985 & Teos 2020

Tänään matkaamme vuoden 2020 Teos-taidemyyntitapahtumaan!

Kirjoitan tänään toppaliivistä ja Teos-taidemyyntitapahtumasta.

Kävin tänään illansuussa siskollani kylässä. Söimme vohveleita.

Tein kymmenen aikaan lähtöä eteisessä. Kun vedin toppaliivin ylleni, niin sisko kysyi, että mihin vuoteen olet menossa. Päivän paras vitsi, Linda McFly!

Paluu tulevaisuuteen -elokuvan Marty McFly on ensimmäinen muoti-idolini.

Halusin varmaan alle 10-vuotiaana toppaliivin, farkkutakin ja valkoiset lenkkarit hänen takiaan. Marty kannusti myös hankkimaan korvalappustereot, videokameran ja rullalaudan.

Haluaisin edelleen myös Niken Air MAG -lenkkarit.

Päivällä vierailin vuotuisessa Teos-taidemyyntitapahtumassa Helsingin Kaapelitehtaalla.

Teos on vuosittainen Suomen Kuvanveistäjäliiton ja Suomen Taidegraafikoiden järjestämä yhteistapahtuma. Sisäänpääsy on ilmainen, mutta teoksista pitää maksaa.

Erilaisia taidegrafiikka- ja veistostöitä oli myynnissä yhteensä noin 250 taiteilijalta. Taidegrafiikan hinnat alkoivat noin sadasta eurosta.

Tapahtuman ehkä arvokkain työ oli Eeva-Liisa Isomaan suurikokoinen ja abstrakti Meri, seitsemäs aalto -niminen triptyykki, jonka hinta oli tasan 10 000 euroa.

Tapahtuman muihin suosikkeihini kuului muun muassa Emma Peuran Horisontti: katkelma III -metalligrafiikkatyö, joka maksoi vertailun vuoksi 600 euroa.

Teos on hauska läpileikkaus siitä, minkälaista taidetta graafikot ja kuvanveistäjät tänä päivänä tekevät. Tunneskaala vaihteli suuresti. Osa teoksista oli hauskoja, osa kyynisiä, osa surullisia.

Teoksia on Kaapelitehtaalla myynnissä yli tuhat kappaletta. Tapahtuma kestää vielä huomisen sunnuntain.

Joillakin taiteilijoilla esikuvat paistoivat vahvasti läpi. Bongasin ainakin muutamia andywarholeita, markrothkoja ja agnesmartineita.

Ei haittaa. Parhailta kannattaakin ammentaa. Vai mitä, Marty?

Pikablogi: Uni

Alison Brie on Heppatyttö.

Uni on uusi urheilu. Lepo on uusi treeni. Unissakävely on uusi sauvakävely.

Harrastin ennen unissakävelyä.

Episodi eteni yleensä näin: Heräsin keskellä yötä voimaakkaasen tunteeseen, joka käski minua nousemaan sängystäni.

Nopeasti, nyt on aika lähteä kohti päämäärää!

En tiennyt, minne minun tuli kulkea, mutta koin vahvasti, että sinne pääseminen oli hyvin tärkeää.

Olen huono herääjä. Aikaiset aamut tuntuvat lähes väkivaltaisilta, mutta yölliset unissakävelyheräämiset eivät tuntuneet ikinä hankalilta.

Päin vastoin: pomppasin öisin sängystä ylös täynnä virtaa. Jokin jännittävä odottaa minua määränpäässäni, enkä malta odottaa, että pääsen sinne!

Tunne oli hieman samanlainen kuin silloin, kun lento lomakohteeseen lähtee aikaisin aamulla, ja heräämistä on odottanut koko yön.

Tältä innostuneisuus siis kai tuntuu.

Muistan kävelleeni yleensä sängystä eteiseen tai kylpyhuoneeseen. Matka tuntui pidemmältä kuin se todellisuudessa oli.

Aina perille päästyäni heräsin, minkä jälkeen painuin pettyneenä takaisin pehkuihin. Ei siellä ollutkaan mitään jännää.

Aloitin unissakävelyn varhaislapsuudessa, ja se jatkui noin 25-vuotiaaksi asti.

Kirjoitin tänään unissakävelystä, sillä katsoin eilen Netflixistä uuden Horse Girl -indie-elokuvan.

Elokuvan päähenkilö Sarah kokee selittämättömiä asioita. Hänen todellisuutensa on hyvin outo mutta sitäkin merkityksellisempi. Muut eivät ymmärrä Sarahin kokemuksia.

Horse Girlin pääosassa on mainio Alison Brie, joka on näytellyt muun muassa Mad Men-, Community- ja Glow-sarjoissa. Brie oli mukana käsikirjoittamassa Horse Girliä, ja hän ammensi sen teemoja omasta elämästään.

Olenko kokenut ikinä yhtä vahvaa merkityksen tunnetta kuin kävellessäni kohti kylpyhuonettani keskellä yötä? Ehkä en. Ymmärrän Sarahia ja ymmärrän selittämätöntä.

Ps. Unen ja levon merkityksestä kirjoitetaan nykyään valtavasti. Mediamoguli Arianna Huffingtonista on tullut unilähettiläs. Thom Yorke julkaisi viime kesänä Anima-levyn, jonka teemat viittaavat uneen ja tiedostamattomaan.

Pps. Tasapainoinen uni-valve-rytmi on hankala saavuttaa.

Pikablogi: Sitaatteja, osa II

Eilen väsytti.

Blogipostausputki katkesi eilen hetkellisesti, sillä kirjoittaja nukahti yöunille jo alkuillasta.

Petin Internetin luottamuksen eilen ja simahdin yöunille jo kahdeksan maissa. Täten uutta blogipostausta ei syntynyt. Olen pahoillani.

Olen ollut tänään melko kiireinen muiden kirjoitusjuttujen kanssa, joten saatte taas lukea hyviä sitaatteja.

“Nothing becomes funny by being labelled so.”
― William Strunk Jr., professori, kirjailija

”Politics is just show business for ugly people.”
― Jay Leno, koomikko

"There are things that people have glorified, that living the life of courage is about being fucked up."
― Mariel Hemingway, näyttelijä

”If a sentence, no matter how excellent, does not illuminate your subject in some new and useful way, scratch it out.”
― Kurt Vonnegut, kirjailija

”You should work your entire life to explain your own responses to things ― in life and in art ― to yourself. It's amazing how little people sometimes examine their responses to things. I'm fortunate that as a critic I am paid to do that and I am always learning interesting things about myself.”
― David Edelstein, elokuvakriitikko, New York Magazine

”It seems like ever since the first X-Men film came out in 2000, filmmakers have gotten gun-shy when it comes to dressing superheroes in their native garb. In that film, Wolverine blanches when he’s forced to put on the black leather costumes that the rest of his X-friends have donned (and that many future screen superheroes would wear, too). “What would you prefer, yellow spandex?” snarks Cyclops. Since Wolverine actually does wear yellow spandex in the comic books, the comment was both an in-joke that only superhero fans would understand and a repudiation of the colorful aesthetic they’d grown up loving. In a movie where one of the bad guys attacks the heroes with his elongated frog tongue, the notion that a man might wear an outfit with a color in it was deemed a bridge too far.”
― Kyle Buchanan, popkulttuurikriitikko, The New York Times

Pikablogi: Hyvinvointibingo

Huomenna kaikki muuttuu.

Elämänmuutokset ovat pitkiä ja vaivalloisia. Jos pakuritee parantaisi kaikki vaivat, niin suuri osa ihmisistä joisi sitä päivittäin.

Yhdistä kirjain (a―t) ja numero (1―20) mielesi mukaan. Vaikutukset näkyvät jo muutaman minuutin kuluttua.

a) vihersmoothie
b) ketoosi
c) rakkaus
d) seksi
e) itsensä hyväksyminen
f) omaan intuitioonsa luottaminen
g) jooga
h) sauvakävelyt
i) mehudieetti
j) pähkinöiden syöminen
k) avokado ja hyvät rasvat
l) superfood eli marjat eli mustikat
m) lasi punaviiniä eli antioksidantit
n) aikuisten värityskirjat
o) mindfulness
p) hetkessä eläminen
q) eteeriset öljyt
r) aromadiffuuseri
s) antioksidantit
t) kristallit

1) vähentää turvotusta
2) vähentää ahdistusta
3) lisää työmotivaatiota
4) virkistää
5) lisää ihon kimmoisuutta
6) suolen toiminta paranee
7) lisää luovuutta
8) vahvistaa kynsiä
9) vahvistaa hiuksia
10) vahvistaa parisuhdetta
11) parantaa unen laatua
12) lisää kokonaisvaltaista hyvinvointia
13) kasvattaa intohimoa parisuhteessa
14) tasapainottaa mieltä
15) vähentää väsymystä
16) hyväksi nivelille
17) suojaa soluja
18) motivoi
19) lisää vastustuskykyä
20) parantaa hajuaistia

Pikablogi: Ronan Farrow vs. Harvey Weinstein

Neuroottinen Marc Maron.

Ronan Farrow tekee rohkeaa tutkivaa journalismia, ja siksi Harvey Weinstein joutuu vankilaan.

Olen koomikko-näyttelijä Marc Maronin WTF-podcastin pitkäaikainen kuuntelija.

Maron julkaisee uuden podcast-jakson aina maanantaisin ja torstaisin. Vieraina hänellä on luovan alan ihmisiä: näyttelijöitä, koomikoita, muusikoita, taiteilijoita ja kirjoittajia. 

Podcastit Maron äänittää kotonaan Los Angelesissa. Barack Obamakin saapui Maronin autotalliin haastateltavaksi.

Maron on oppikirjaesimerkki juutalaisesta koomikosta, joka vaahtoaa viehättävästi neurooseistaan (muita esimerkkejä: Lenny Bruce, Woody Allen, Larry David). 

Podcastin ensimmäiset 20 minuuttia Maron käyttää yleensä asioista raivoamiseen. Tiedän, että moni kelaa Maronin saarnan yli ja hyppää suoraan haastatteluun.

Kuuntelen itse aina nämä purkaukset, sillä koen, että minussa ja Maronissa on hyvin paljon samaa.

Maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuuksia, ihmiset ovat urpoja, Amerikka suistuu Trumpin aikakaudella diktatorismiin ja täydelliseen kaaokseen. Maron on minulle vahvistava peili.

Maronin podcast-jaksoilla on keskimäärin noin 300 000 kuuntelijaa. Hän oli ensimmäisiä, joka keksi hyödyntää podcast-formaattia: haastattelut ja keskustelut ovat pitkiä eikä niitä katkota mainostauoilla.

Maronin haastattelut ovat enemmän juttutuokioita, ja ehkä juuri tästä syystä vieraat avautuvat hänelle harvinaisen hyvin.

Viikko sitten maanantaina Maronin podcastin 1098. jakson vieraana oli tutkiva toimittaja Ronan Farrow (s. 1987). Farrow on näyttelijä Mia Farrow'n ja ohjaaja Woody Allenin ainoa biologinen lapsi.

Tämä menee nyt hieman juoruamisen puolelle, mutta Farrow meni 21-vuotiaana laulaja Frank Sinatran kanssa naimisiin, ja Farrow on ainakin jollain todennäköisyydellä Sinatran poika. Hän myös näyttää enemmän Sinatralta kuin Allenilta. Oh, Hollywood.

Farrow on joutunut käymään nuorena läpi Farrow'n ja Allenin eron, skandaalin ja lakitaistelut. Allenhan meni myöhemmin naimisiin Farrow'n ottolapsen Soon-Yi Previnin kanssa.

Farrow julkaisi elokuvatuottaja Harvey Weinsteinia koskevan paljastusjutun The New Yorkerissa lokakuussa 2017. Weinstein todettiin tänään syylliseksi seksuaalirikoksiin, ja häntä voi odottaa jopa 25 vuoden vankilatuomio.

Farrow palkittiin The New Yorkeriin tekemästään #MeToo-raportoinnista Pulitzer-palkinnolla vuonna 2018. Palkinto jaettiin The New York Times -lehden kanssa.

Farrow on kirjoittanut Weinsteinin tapauksesta myös kirjan nimeltään Catch and Kill. 

Kirjan nimi viittaa käytäntöön, jota Weinstein ja esimerkiksi Donald Trump ovat käyttäneet vuosia: paljastusjutut bongataan jo ennen niiden julkaisemista ja tapetaan non disclosure agreement- eli salassapitosopimuksilla, syyteuhkauksilla tai ihan tavallisilla uhkauksilla.

Farrow on jonkin sortin ihmelapsi. Hän valmistui yliopistosta 15-vuotiaana, työskenteli Obaman hallinnossa humanitaarisissa tehtävissä ja tuntuu uivan Manhattanin seurapiireissä kuin kala.

Kuunnelkaa Ronan Farrow'n haastattelu! Keskustelu on paljastava.

Suuret amerikkalaiset mediayhtiöt eivät halua tehdä kovaa journalismia ja paljastusjuttuja, sillä niissä on aina vaarana saada köniin. Mediayhtiöiden pomot eivät ole itse journalisteja, eivätkä he täten ymmärrä journalismin pyhiä tarkoitusperiä. Tärkeintä on kasvattaa yhtiön arvoa.

Pikablogi: Lehdessä oli kuva uima-altaasta

Tässä on uima allas, johon tekisi mieli pulahtaa.

Sisustuslehden nettiversion kuvakaruselli auttaa harmaan talven keskellä.

Helsingin Sanomat kirjoitti perjantaina, että marraskuu on kestänyt jo 113 päivää.

Hieman on harmaata.

Ei hätää! Arkkitehtuuriin, sisustussuunnitteluun ja muotoiluun keskittyvät lehdet tulevat avuksi.

Lukemalla ja kuvia katsomalla voi tunnetusti päästä eri maisemiin ja ulottuvuuksiin.

Sisustuslehtien nettiversioiden kuvakarusellit ovat hyviä ystäviäni. Yleensä myös tallennan parhaat talokuvat tietokoneelleni.

Nyt koneeni työpöydän taustakuvana on kuva eteläisessä Italiassa sijaitsevasta valkoisesta kubistisesta talosta, jonka vieressä kasvaa isoja opuntiapensaita.

Juttelin juuri ystäväni kanssa aikauslehdistä. Ostamme niitä yleensä itsellemme ikään kuin palkinnoksi. Joskus lehti kruunaa kuluneen viikon tai antaa lohtua surkean päivän päätteeksi.

Olen selaillut lähiaikoina Architectural Digestia ja Wallpaperia. Näiden muotoilulehtien välittämä kuva porvarillisen täydellisistä taloista ja elämistä on yhtä lailla fantasiaa ja todellisuuspakoa kuin HBO:n Succession-sarja.

Helsingin mielenkiintoisimmat talobongailukohteet sijaitsevat mielestäni Töölössä, Kruununhaassa, Eirassa, Ullanlinnassa ja Munkkiniemessä. Odotan jo innolla kevättä ja Munkkiniemessä oleskelua. Tammitien reunalla sijaitseva Härkähaka on oivallinen piknikpaikka.

Munkkiniemen Hollantilaisentiellä sijaitsevat Suomen ensimmäiset townhouse-tyyliset talot, jotka valmistuivat vuonna 1920. Ne suunnitteli Eliel Saarinen. Nämä townhouse-talot ovat nähtävyys, sillä harva ehkä edes tietää, että Suomessa on näin kauniita asuintaloja.

Hollantilaisentien lähettyvillä sijaitsee myös Saarisen suunnittelema upea jugendrakennus, joka aiotaan nyt muuttaa asuinkäyttöön. Tämä oranssi rakennus on toiminut muun muassa kadettikouluna. Urheilukentän toisella puolella on Alvar Aallon kotitalo.

Lähellä on myös muun muassa Kalastajatorppa, jonka ravintolan parvekkeella voi taas kesällä katsella auringonlaskua ja juoda vichyä.

Pikablogi: Breaking News

Rach, Phoebs, Monics.

Frendit palaa ruutuun (tavallaan)!

Eilen uutisoitiin, että Frendit-sarjan näyttelijät tekevät jonkinlaisen "spesiaalin" tulevaan HBO Max -suoratoistopalveluun.

Kyse ei ole siis uudesta Frendit-sarjan jaksosta tai tuotantokaudesta, vaan kyseessä on käsikirjoittamaton ("unscripted") jälleennäkemisspesiaali.

Luulen, että Rachel, Phoebe, Monica, Ross, Chandler ja Joey rupattelevat hyvin stailattuina mahonkisen ruokapöydän ääressä, muistelevat menneitä ja kehuvat toisiaan.

Brittiläinen The Independent -sanomalehti uutisoi aiheesta eilen näin: "JUST IN: Breaking News: Friends Reunion Special Officially Confirmed."

Kun näin tämän breaking news -bannerin, ajattelin ensin, että nyt on tapahtunut uusi 9/11. Tai että Kauppatorilla tulvii presidentinlinnaan saakka, ja että Lennu on joutunut veden varaan eikä osaa uida.

"Breaking news" tarkoitti ennen merkittävää uutistapahtumaa.

Frendit on elänyt muutaman viime vuoden ajan renessanssikautta. Nuoret — en suostu kirjoittamaan "milleniaalit" — ovat löytäneet sarjan Netflixin kautta.

Ysäriestetiikka on vintagea ja sarjan huumori on kilttiä ja hyvänsuopaa. Frendit on muodikas obsessio, pakkomielle.

Mutta mikäs siinä. Se on hauska sarja.

Pikablogi: The New Yorker 95 vuotta

Eustace Tilley on jo 95-vuotias.

Aikakauslehtiä on julkaistu jo noin 330 vuoden ajan.

The New Yorker täyttää tänään 95 vuotta! Onnea kulttuuri-instituutiolle!

Lehden perustaja Harold Ross määritteli lehden linjaa vuonna 1924:

"The New Yorker will be a reflection in word and pictures of metropolitan life. It will be human. Its general tenor will be one of gaiety, wit and satire, but it will be more than a jester --.”

Vapaasti käännettynä:

"The New Yorker heijastelee suurkaupunkielämää sanoin ja kuvin. Se on humaani. Sen yleinen äänensävy on iloinen, nokkela ja ironinen, mutta se ei ole pelkkä hovinarri."

Hieman aikakauslehtihistoriaa:

• Aikakauslehtiä on ollut olemassa jo 1690-luvun lopulta lähtien. Ensimmäiset lehdet sisältävät muun muassa esseitä ja fiktiota.

• Printtausprosessit ovat käytännöllisesti katsoen samat 1700-luvulla kuin ne olivat olleet jo vuonna 1448, kun Johannes Gutenberg painoi Raamatun. Työ on hidasta ja se tehdään käsin.

• Ensimmäinen aikakauslehti, joka käyttää itsestään nimitystä ”magazine”, ilmestyy Englannissa vuonna 1731. Sen nimi on The Gentlemen’s Magazine.

• Benjamin Franklinin perustama The General Magazine ilmestyy vuonna 1741. Sitä pidetään ensimmäisenä amerikkalaisena aikakauslehtenä. Lehti tosin lopetetaan jo puolen vuoden kuluttua ilmestymisestään.

• Ensimmäinen naisille suunnattu lehti The Gentleman and Lady’s Town and Country Magazine ilmestyy vuonna 1748.

• Scientific American syntyy vuonna 1845. Se on vanhin edelleen elossa oleva aikakauslehti.

• Värit alkavat ilmestyä lehtien sivuille 1860-luvulla.

• Yhdysvaltojen vanhin muotilehti Harper’s Bazaar ilmestyy ensimmäisen kerran vuonna 1867. Sen kustantajana toimii edelleen Hearst.

• Cosmopolitan syntyy vuonna 1886.

• Valokuvat yleistyvät lehdissä 1890-luvulla.

• National Geographic julkaisee laajan ja vallankumouksellisen Tiibet-kuvaeditoriaalin vuonna 1905.

• Profile- eli profiili-juttutyyppi ilmestyy ensimmäisen kerran The New Yorkerissa. Sen keksii lehden toimittaja James Kevin McGuiness.

• Ensimmäinen The New Yorker ilmestyy vuonna 1925. Kannessa poseeraa Eustace Tilley -niminen dandy.

• Henry Luce perustaa Life-lehden vuonna 1936, ja kuvajournalismi syntyy. Jo muutaman viikon kuluttua lehden perustamisesta Life myy miljoonia numeroita.

• Ensimmäinen Playboy ilmestyy vuonna 1953. Kannessa keimailee Marilyn Monroe, "sweetheart of the month".

• Rachel Carson kirjoittaa vuonna 1960 The New Yorkeriin Silent Spring -juttusarjan, joka kertoo ihmisille ja luonnolle haitallisista hyönteismyrkyistä. Ympäristöliike syntyy. Silent Spring julkaistaan myös kirjana.

Pikablogi: Hillosipulien arvoitus

Me tultiin tutkimaan sun jääkaapin salaisuus.

Tunnettu arkeologi Indiana Jones tutkii viidennessä elokuvassaan eläkeläisten unohduksiin painuneita jääkaappeja. Huhujen mukaan Jones löytää jotain liiton arkkiakin vanhempaa.

Tyttöystäväni kävi tänään kylässä isoisänsä luona.

Sain tekstiviestin: ”Vapen [vaarin] jääkaapissa oli hillosipuleita, jotka oli menny vanhaks vuonna 1998.”

Että sillä tavalla. Vape ei liene kamalan suuri hillosipulifani.

Tein lisätiedustelua. Sipulit näyttivät kuulemma ”ihan normaaleilta”.

Ja päivän muihin aiheisiin.

Käytätkö ikinä Omakanta-palvelua? Se on kätevä, ja sieltä voi tehdä muutamalla klikkauksella elinluovutuspäätöksen.

Kukapa ei haluaisi elimiään käytettävän hyvään tarkoitukseen. Do it!

Onkohan lukijoissani Googlen Chromecast-käyttäjiä? (Kirjoitan aivan kuin Hesarin Sisko & Torsti!)

Chromecast on fiksu keksintö, mutta se toimii ainakin omassa taloudessani luokattoman huonosti. Spotifyn musiikkistreami katkeilee useita kertoja päivässä.

Pahinta on se, kun Luther Vandrossin biisi etenee mehukkaasti pre-chorukseen, kertosäe on juuri alkamassa ja… täysi hiljaisuus.

Ps. Ostin tänään twelve-packin Pepsi Maxia. Pimeässä ihminen kaipaa lohtua, ja sokeriton virvoitusjuoma tuo sitä hetkellisesti.

Pikablogi: Ytimessä luovuus

Supreme San Francisco.

Kansainväliset tautiepidemiat kestävät yleensä noin vuoden, mutta Marimekon Unikko on piinannut meitä jo 56 vuoden ajan.

Marimekon tunnetuin printtikuvio Unikko syntyi vuonna 1964. Tämän vitsauksen meille suunnitteli Maija Isola, joka toimi pitkään Marimekon pääsuunnittelijana.

Tiedän, tiedän. Unikolle vinoilu on vanha vitsi. Suomalaiset ostavat Unikkoa vuodesta toiseen. Se on printattu housuihin, verhoihin ja kahvikuppeihin. Unikko myy, joten se näkyy merkittävällä tavalla Marimekon joka ikisessä mallistossa.

Nyt Unikolle naureskelu on taas erityisen sallittua ja ajankohtaista, sillä Marimekko toi viime syksynä markkinoille kuratoidun Kioski-unisex-vaatemallistonsa.

Streetwear-tyylisen Kioskin tuotteisiin kuuluu huppareita ja t-paitoja, joissa on ― wait for it! ― Unikon kuvia. 

"Marimekko Kioski ― ytimessä luovuus", kampanja julistaa. Unikko on nyt ”luovan rohkeuden symboli” ja ”symboli kukkivalle luovuudelle”.

En voi olla ainoa, joka pohtii, että millaista luovuutta Marimekolla on oikein käytetty, kun se on päättänyt lätkiä kaikkien aikojen tunnetuinta kuvaa huppareihinsa. Miten tämä on millään mittapuulla luovaa? Tämähän on vastakohta luovuudelle.

Googlasin, mikä on luovuuden vastakohta. Ensimmäinen Googlen antama artikkeli oli Tupu Creative -firman kirjoittama artikkeli. Tupu oli kysynyt LinkedIn-seuraajiltaan, mikä on luovuuden vastakohta.

"Vastauksissa toistui useimmiten, että asioiden tekeminen samalla tavalla kuin on aina tehty on luovuuden vastakohta. Sama ajatus toistui myös toisilla sanoilla ilmaistuna: rutiini, kaavoihin kangistuminen ja ohjeiden tai prosessin seuraaminen."

”Kioski tuo kuvioon uuden, modernin ulottuvuuden”. Eikä tuo!

Marimekko viittaa omaan kuvioonsa "ikonisena": ”Unikko-kuvio syntyi 60-luvulla, ja siitä saakka tämä ikoninen kukka on edustanut luovuutta ja rohkeutta.” Antakaa meidän kuluttajien päättää, mikä on ikonista.

Marimekko mainostaa Kioski-mallistoaan limited edition -meiningillä: ”Tuotteita on rajallinen määrä, toimi heti.” Tavoitteena on selkeästi luoda himoittu streetwear-brändi, jota nuoret finninaamat jonottavat "droppipäivänä".

Chanel, Supreme tai Visvim ei kehottaisi koskaan asiakkaitaan "toimimaan heti". Entä voitko kuvitella, että Supreme kuvailisi punaista box logoaan "ikonisena"?

Pikablogi: Sänkypeitto

Sänkypeitto on oleellinen.

Tänään tapahtui jotain tosi outoa.

Mietin tänään, että minun pitäisi ostaa sänkypeitto. Pidän perjantaina istujaiset, enkä halua, että kukaan vieraistani näkee sänkyäni luonnontilassa.

Illansuussa sain siskoltani pyytämättä sänkypeiton. En ollut puhunut asiasta kenellekään. Selittäkää tämä ilmiö minulle.

Okei, olin puhunut siskolleni sänkypeitosta ehkä vuosi sitten. Silti aika outo sattuma.

Ostin tänään pussillisen Panttereita. Niitä on jäljellä enää... kahdeksan. Himot top-3: Pepsi Max, suklaa, Pantterit.

Työstän juuri narratiivista juttua, johon tein tänään pitkän haastattelun. Se meni tosi hyvin. Keskustelussa vaihdetaan informaatiota. Haastattelussa hankitaan informaatiota.

Thundercat julkaisi tänään Dragonball Durag -nimisen biisin. Ai että, miten hyvä. Thundercatin bassonsoitto ja animehahmoihin viittaavat lyriikat tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Nuha vaivaa minua edelleen, joten taidan mennä kohta jo nukkumaan. Huomenna yritän olla taas analyyttisempi.

Pikablogi: Tiukka täti

Harrylla on paljon mielipiteitä naisista.

Elokuvakriitikko Pauline Kaelilla oli vahvoja mielipiteitä.

Katsoin eilen illalla Yle Areenasta dokumentin edesmenneestä elokuvakriitikosta Pauline Kaelista.

Kael kirjoitti arvioitaan maineikkaaseen The New Yorker -aikakauslehteen vuodesta 1968 alkaen. Voi pojat, että hänellä oli paljon mielipiteitä.

Kael teurasti elokuvia ja ohjaajia harva se päivä. Hän luotti sekä omaan intuitioonsa että itseensä kirjoittajana kadehdittavan vahvasti.

Toimittaja Kati Sinisalon hyvin kirjoitetun jutun Kael-dokumentista voit lukea täältä.

Mietin dokkaria katsoessani, miten eri aloilla, piireissä ja ammateissa suhtaudutaan mielipiteellisyyteen.

Lähdetään tästä: Mitä kultimpi porukka, sitä vähemmän se sallii soraääniä. Terve yhteisö kestää sekä sisäisen että ulkoisen kritiikin.

Olen melko kovaääninen asioiden puolustaja tai lyttääjä. Teini-iässä opin, että mielipiteet pitää perustella. Äh, tylsää! Kivempaa olisi ollut vain laukoa.

Nyt tiedän, että perusteeton laukominen on taukkia. (Kirjoitin keskustelun jalosta taidosta muutama viikko sitten. Lue kirjoitus täältä.)

Vahvan mielipiteen omaava henkilö koetaan Suomessa varmasti eri tavoin kuin vaikka Yhdysvalloissa. Suomessa on onneksi hieman pehmeämpi keskustelukulttuuri. Täällä ollaan niin järkeviä ja hillittyjä – joskus ahdistavuuteen asti.

Keillä on Suomessa mielipiteitä?

Aloitetaan kriitikoista, kolumnisteista ja pakinoitsijoista. He kirjoittavat hyvin subjektiivisia ja mielipideperustaisia juttuja. Pakina on jo lajityyppinä sellainen, että se vaatii kärjistämistä.

Liikemies-toimittaja Jari Sarasvuolla on mielipiteitä. Olen kuunnellut hänen podcastejaan, ja niissä on käytetty aika hyvää tiedonhankintaa. Sarasvuo lukee paljon, mikä lisää hänen vakuuttavuuttaan. 

Tuomas Enbuske on brändännyt itsensä toimittajaksi, jolla on aina ja ikuisesti vahvoja mielipiteitä. Hänen tyylinsä on uuvuttava. Ainainen ylästatuksesta käsin kirjoittaminen kertoo Freudin mukaan varmasti jostakin.

Toimittajan tulee olla lähtökohtaisesti mahdollisimman objektiivinen, mutta ymmärrän kyllä, että henkilökohtaiset mielipiteet kiinnostavat lukijaa. Tämä blogi on juuri yleisen ja henkilökohtaisen välillä tasapainottelua.

Sellainen toimittaja tai media, joka menee mielipide edellä, on tuhoon tuomittu. Ja jos joku julistaa "kertovansa totuuden", niin juokse äkkiä karkuun.

Mielipidepalstat ovat hyviä, sillä niissä ilmi tulevat mielipiteet ottaat kantaa yleensä vaiettuihin asioihin. Internetin keskustelupalstat tarjoavat parhaassa tapauksessa vertaistukea.

Poliitikoilta voi odottaa mielipiteitä. Ongelmana on vain se, että kiivaasti ja tunteella esitetty hölynpölymielipide voi olla vakuuttavampi kuin tutkittua tietoa hyödyntävä ja merkityksellinen mielipide.

Entäs elinkeinoelämä? Nalle Wahlroosilla ja Hjalliksella on mielipiteitä.

Taiteilijoilla tulisi olla mielipiteitä. Heille on annettu erityinen lupa kritisoida vallitsevaa tilaa.

Palataan lopuksi vielä elokuviin. Ääneen pääsevät kriitikko Kael ja ohjaaja-käsikirjoittaja Aaron Sorkin.

"The movies are so rarely great art, that if we cannot appreciate great trash, we should not go at all", totesi Pauline Kael.

”I always enjoy the sound of smart people arguing”, sanoi Aaron Sorkin.

Pikablogi: Joey Alexander, jazzpianisti

Joey Alexander soitti jo 12-vuotiaana John Coltranen Giant Steps -biisiä kuin vanha tekijä. Nyt 17-vuotiaana hän omaa jo selkeän musiikillisen identiteetin.

Jazzpianisti rakentaa musiikillista sanastoaan vuosia. Skaalojen, sointujen ja standardien haltuun ottaminen on hidasta hommaa.

Kun sanasto alkaa olla tarpeeksi laaja, pitäisi vielä miettiä, mitä haluaa sanoa.

Jazz-pianisti Joey Alexander syntyi Indonesiassa vuonna 2003. Hän julkaisi ensimmäisen levynsä My Favorite Things 12-vuotiaana.

Levyllä Alexander soittaa tunnettuja jazzbiisejä suvereenisti: Giants Steps (J. Coltrane), ‘Round Midnight (T. Monk), It Might As Well Be Spring (R. Rodgers & O. Hammerstein II).

Lukijalle tullee tässä kohtaa luultavasti mieleen stereotyyppinen kuva nuoresta aasialaisesta pianonerosta, joka soittaa Frédéric Chopinin etydit kauniisti ja vaivatta. Kädet eivät tärise ja ohimot ovat vailla yhtäkään hikipisaraa.

Nämä nuoret nerot ovat hämmästyttäviä, mutta mikä tekee Alexanderista vieläkin vaikuttavamman tapauksen on se, että jazzia ei lueta nuoteista.

Chopinin sävellyksen mahdollinen pianojuoksutus on kirjoitettu ohjeineen nuottipaperille, ja se myös soitetaan juuri niin kuin se on kirjoitettu. Jazzissa sooloja ei löydy nuottipaperilta. Ne tulee keksiä ja rakentaa itse.

Haastattelin pianisti Olli Ahvenlahtea We Jazz Magazineen viime kesänä. Hän liitti jazzin hienouden ja erityislaatuisuuden juuri sooloamiseen. Vaikka alkuperäisen biisin olisi säveltänyt joku muu, niin jazzmuusikko voi omien soolojensa avulla kertoa, miten juuri hän on kokenut biisin.

Alexander on jollain ilveellä – tai pitäisikö sanoa ihmeellä – kyennyt omaksumaan jazzpianismin nyanssit jo lapsena. Hänen soittonsa on kaunista, iloista ja tyylikästä, eikä siitä paista läpi minkäänlainen suorituskeskeisyys.

Alexanderin ihme ei ole se, kuinka hyvin hän soittaa ikäisekseen, vaan se, kuinka hyvin hän soittaa.

Alexander julkaisi viidennen levynsä WARNA (Verve) tammikuussa. Levyllä soittaa Brad Mehldau Triosta tuttu kontrabasisti Larry Grenadier, jonka The Gleaners -soololevyä olen hehkuttanut blogissani aiemminkin. Brad Mehldau taas on Alexanderin ohella nykyajan suosikkipianistejani. Olen kirjoittanut hänestäkin aiemmin.

Kuunnelkaa WARNA-levyltä groovaava Downtime-biisi.

Tein teistä juuri Joey Alexander -käännynnäisiä!

Pikablogi: Max Richter, post-minimalisti

Max Richterin On the Nature of Daylight soi Arrival-elokuvassa.

Max Richter säveltää kaunista nykymusiikkia, jota kuuntelen yleensä öisin.

Etsin aina uutta musiikkia, joka voi olla joko tuoretta tai vanhaa (muttei eltaantunutta).

Viime kuukausina olen kuunnellut saksalais-brittiläistä säveltäjä-pianisti Max Richteriä (s. 1966).

Richter on klassinen nykysäveltäjä, jonka musiikki edustaa neoklassista- tai post-minimalistista lajityyppiä. Hän on tehnyt kahdeksan soololevyä sekä säveltänyt musiikkia myös elokuviin, tv-sarjoihin, näytelmiin, balettiin ja taideinstallaatioihin.

Richter on säveltänyt myös puhelimen soittoääniä sekä kahdeksan ja puolen tunnin Sleep-teoksen, jonka äärelle saattoi nukahtaa Helsingin Juhlaviikoilla viime elokuussa.

Yksi Richterin tunnetuimmista sävellyksistä on nimeltään On The Nature of Daylight. Se on kauniin melankolinen mutta toiveikas kamarimusiikillinen teos, joka soi muun muassa Martin Scorsesen Shutter Island- ja Denis Villeneuven Arrival -elokuvissa.

Arrivalin scoresta eli elokuvamusiikista vastasi edesmennyt islantilainen säveltäjä Jóhann Jóhannsson. Hän oli Richterin aikalainen, joka sävelsi yhtä lailla minimalistista nykymusiikkia. Molempien levyjä on julkaissut saksalainen Deutsche Grammophon -levymerkki.

Millaista musiikkia tällainen minimalismi sitten oikein on? Se muun muassa hyödyntää jatkuvaa toistoa, siinä on tasainen pulssi, sen teemoja ei juuri kehitellä ja se hyödyntää elektronisia ja ambient-elementtejä, sampleja ja looppeja.

Richterin musiikissa on poliittisia teemoja ja hänen levyillään on usein myös puhuttuja sampleja. The Blue Notebooks (2004) -levyllä näyttelijä Tilda Swinton lukee Kafkaa ja Songs from Before (2006) -levyllä kuullaan otteita Haruki Murakamin kirjoista.

Nämä ovat toki mielenkiintoisia keinoja ja elementtejä, mutta tärkeintä Richterin musiikissa on hänen melodinen, harmoninen ja sovituksellinen kekseliäisyytensä. Toisin sanoen: Richterin musiikki toimii niin hyvin, että sallin hänelle myös tällaiset outoudet.

Yritin tutkia minimalismin ja post-minimalismin eroja. Tämä osoittautui melko haastavaksi tehtäväksi. Miksi post-minimalismi -lajityyppi syntyi? Ehkä post-minimalistit halusivat erottaa itsensä minimalismin perinteistä, traditioista ja muotoihanteista, jotka he kokivat sitoviksi tai jopa ahdistaviksi. Ehkä minimalismi yksinkertaisesti tuli tiensä päähän.

Tosin on yleistä, että säveltäjä tai vaikkapa kuvataiteilija ei halua itseensä liitettävän yhtäkään etuliitettä. Genrejä on usein hankala määritellä. Koen tällaisen pyrkimyksen määrittelyyn myös melko akateemiseksi. Richterin musiikki on paikoitellen hyvinkin yksinkertaista, mutta ideat sen takana eivät. Ehkä siksi myös lajityypin määrittely on tässä tapauksessa mielenkiintoista.

Kuvataiteilijat Mark Rothko, Adolph Gottlieb ja Barnett Newman julkaisivat vuonna 1943 kuuluisan manifestin, jossa he julistivat suosivansa monimutkaisten ajatusten yksinkertaista ilmaisua ("We favor the simple expression of the complex thought").

Rothko maalasi suurikokoisia värikenttä-maalauksia, jotka näyttävät yksinkertaisilta, mutta jotka kiehtovat minua aina vain vuodesta toiseen. Yksinkertaisuudessa ja toistossa on jotain lohdullista ja rauhoittavaa. Samoin ajattelen Richterin musiikista.

En kuuntele Richteriä minkään lajityypin tai siihen liitettyjen ideoiden tai ihanteiden takia. Kuuntelen sitä siksi, että se on kaunista, antaa tilaa ajatella ja tuntuu hyvältä. Richterin musiikki maalaa impressionistiseen tapaan enemmän tunnelmakuvaa kuin draamaa.

Luin Pitchforkista Richterin levyjen arvioita. Infra (2010) -levyn arviossa Joe Tangari kirjoitti, että hän kuuntelee Richterin musiikkia työskennellessään öisin. Teen juuri samoin. Voiko tämä olla vain sattumaa? Ei voi. Richterin musiikki kuulostaa parhaalta juuri yöaikaan.

Jälkikirjoitus: Suosikkini Richterin sävellyksistä on tällä hetkellä Sunlight. YouTube-linkki alla.