Viehättävä analoginen

Orla Kiely Spring-Summer 2011. Kuva: Venetia Scott.

Interview Magazine heräsi kuolleista, Monocle tekee hyviä podcasteja, Venetia Scottin valokuvissa on maaginen tunnelma ja printtimedia tuntuu hyvältä kädessä.

Koti-ilta. Minulla ei ole jaloissani housuja, vaan pitkät kalsarit. Tunnen syvää tyytyväisyyttä kotini siisteystason, järjestyksen ja tunnelman suhteen. Hesarin kulttuuriosioita on kertynyt lattialle pieni pino. Luen ne pois huomenna.

Kohta 50 vuotta täyttävä Interview Magazine lopetettiin viime vuoden keväänä, mutta se palasi kuolleista jo syksyn tullen. Uusimman lehden kannessa on näyttelijä Cate Blanchett. Valokuvaaja ja stylisti Venetia Scott otti kuvat.

Edward Enningful nimitettiin British Voguen päätoimittajaksi huhtikuussa 2017. Hän teki fiksusti palkatessaan Scottin lehden fashion directorin rooliin.

British Vogue on kukoistanut näiden kahden luovan ihmisen alaisuudessa. Pidän erityisesti Scottin stailaamista retrotyylisistä valokuvaeditoriaaleista, joita on jo vuosien ajan voinut nähdä muun muassa mainioissa Muse- ja Self Service -kulttimuotilehdissä. 

Scottin kuvat näyttävät siltä, kuin ne olisi otettu filmille 1970-luvulla. Hän ei kuvaa lähes koskaan studiossa. Mallien ja näyttelijöiden taustalla on usein kasvillisuutta, tiikkihuonekaluja ja kaunista arkkitehtuuria.

Jos pidät valokuvauksesta ja kauniista kuvista, suosittelen selaamaan brittivogueta seuraavan Prismavierailun ohessa. Väitän samalla, että Prisman lehtiosasto on laajempi ja parempi kuin Akateemisen kirjakaupan vastaava. How are the mighty fallen! Onneksi meillä on Nide.

Kuuntelin äsken Monoclen The Stack -podcastia, joka keskittyy printtimediaan. Aiheina olivat edellämainittu Interview, British Voguen kirjajulkaisut sekä vuonna 2017 perustettu Homesick Magazine.

Homesick on ”an archival magazine”, kulttuurilehti, jonka arkistotyyppistä sisältöä ei löydy Internetistä. Tästä pääsemmekin analogiseen maailmaan, jota Homesick ylpeänä edustaa.

“Despite we’re sitting here on an internet radio station, we’re fascinated with the analogue”, totesi Monoclen The Stack -podcastin toimittaja Tom Edwards.

Monocle alkoi kehittää verrattain myöhään nettipuoltaan. Kuukausittainen printtijulkaisu on heidän lippulaivansa, ja netti tulee kakkosena. Tosin nykyään Monocle tekee valtavasti laadukasta podcast- ja videosisältöä sivuilleen.

Pidän Monoclen analogisesta lehtiversiosta. Se on kaunis ja kompakti ja sen haluaa arkistoida kirjahyllyyn muiden Monoclen numeroiden jatkeeksi.

Isäni sanoi, että lehdet menevät kyllä sähköisenä, mutta kirjat hän kuluttaa edelleen paperiversioina. Minulle tulee edelleen paperinen Helsingin Sanomat, ja ostan varsinkin ulkomailta mielenkiintoisia taidelehtiä.

Kirjat ovat sitten ihan toinen juttu. Niiden täytyy olla paperia, eikä niiden paperista kauneutta voi liialti ylistää.

Suosimieni kahvipöytäkirjojen kustantajien aatelistoon kuuluvat ainakin seuraavat: Abrams Books, Chronicle Books, Gestalten, Phaidon, Rizzoli, Taschen ja Thames & Hudson.

Vaalin siis kauniita kirjoja ja lehtiä. Olen ehdottomasti “fascinated with the analogue”, kuten Edwards totesi loistavassa podcastissaan. Analoginen kirja on... todellinen. Se tuntuu hyvältä kädessä ja sen ääreen on helppo palata vuosienkin jälkeen.

Post scriptum: Monocle julkaisi Travel Guide-kirjasarjassaan joulun alla Helsinki-oppaan, jossa kerrotaan kaikki stadin parhaat paikat, museot, hotellit, kaupat ja ravintolat.

Post post scriptum: Monoclen perustaja ja päätoimittaja Tyler Brûlé on Suomi-fani. Myös hän on parjannut Akateemista kirjakauppaa.

Post post post scriptum: Tiesitkö, että Helsingin Yrjönkadulla sijaitsevassa St. George -hotellissa on pieni Monocle-kauppa?

Lopuksi lisää Venetia Scottin upeita kuvia!

Merkkipäiviään viettävät

Marc Maron autotallistudiossaan.

The New Yorker -aikakauslehti täytti 94 vuotta ja saksalainen taide- ja arkkitehtuurikoulu Bauhaus 100 vuotta. Marc Maronin WTF-podcast juhlii tuhannetta jaksoaan. Ja ai niin, täytin itse lauantaina 34 vuotta. Juhlikaamme! Annan lopuksi myös levyvinkkejä.

Kulutan päivittäin teen, suolakurkkujen ja vessapaperin lisäksi kasapäin mediaa. Yleensä paikasta toiseen liikkuessani kuuntelen koomikko-näyttelijä Marc Maronin WTF-podcastia tai luen vaihtoehtoisesti The New Yorker-aikakauslehden artikkeleita.

Kulutan totta kai muitakin podcasteja ja lehtiartikkeleita, mutta nämä kaksi kulttuuri-instituutiota ovat vakioineet paikkansa elämässäni jo vuosia sitten. Minulle on muodostunut molempiin tällaisena median intohimoisena plärääjänä läheinen suhde. Ja tätä kai jokainen media intohimoisesti tavoittelee.

Vaikka ”kulutan” näitä kahta mediaa, en silti pidä niitä vessapaperina. Ilman vessapaperia voi nimittäin elää. Sen kuin suihkuttaa menemään ja kuivaa pyyhkeeseen. Ruuhkabussissa ei voi istua ilman Maronia. Tällaisten upeiden (”laatu”)medioiden ”kuluttaminen” kuulostaa muutenkin väheksyvältä. Arvostan, vaalin ja iloitsen jokaisesta uudesta The New Yorkerin numerosta ja WTF:n jaksosta!

Olen nähnyt vuosien varrella mitä upeampia Sempén piirtämiä The New Yorker -kansia. Lehden artikkelit itkettävät ja sarjakuvat naurattavat. Maron on taas kasvanut ihmisenä ja podcastaajana ja ihmettelee usein ääneen omaa lisääntynyttä tunteellisuuttaan ja empaattisuuttaan. Tuhat jaksoa henkeviä keskusteluja on tehnyt miehelle ihmeitä.

Maron on kertonut, että hänen on suorastaan pakko muodostaa jonkinlainen yhteys haastateltavaansa. Voin samastua tähän. Haluan ymmärtää ihmisiä mahdollisimman hyvin. Joskus tämä voi johtaa tivaavaan kanssakäymiseen, mistä olen pahoillani.

Maron haastatteli muuten muutama vuosi sitten The New Yorkerin päätoimittaja David Remnickiä. Maron tunnusti Remnickille tuntevansa syyllisyyttä joka viikko siitä, ettei hän ehdi lukea kaikkia postiluukustaan tippuvia New Yorkereita. Remnick lohdutti Maronia ja totesi, että ainoa tyyppi, joka lukee koko lehden viikoittain, on hän – päätoimittaja.

Eteisen lehtipino ei ole siis maailman kauhein asia. Ellei pino osu kattoon asti. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Sunnuntai- ja Kulttuurisivuja voi lukea vielä kauan lehden ilmestymisen jälkeenkin. Ne eivät pilaannu yhtä nopeasti kuin uutissivut.

Marc Maron aloitti WTF-podcastinsa vuonna 2009. Hän asuu Los Angelesissa ja haastattelee autotallissaan lähinnä luovan alan ihmisiä: koomikoita, näyttelijöitä, ohjaajia, muusikoita ja kirjoittajia. Myös Barack Obama on vieraillut Maronin autotallissa. Obama ihmetteli, miksi Maronilla on niin paljon omia kuviaan autotallinsa seinillä.

Maron ei valmistaudu haastatteluihinsa suuremmin. Hän keskustelee vieraan kanssa rennosti ja jakaa samalla itsestään melko henkilökohtaisiakin asioita. Tämä taas kannustaa vierasta paljastamaan jotain myös itsestään.

Jos keskustelussa vaihdetaan informaatiota ja haastattelussa hankitaan informaatiota, niin Maronin podcastit ovat näiden kahden menetelmän synteesi. Hän on itse olennainen osa haastattelujaan, ei vain objektiivinen, kysymyksiä esittävä toimittaja.

Olen kirjoittanut podcasteista aiemminkin. Jäin niihin koukkuun lähes heti kun ne ilmestyivät Applen iTunesiin vuonna 2005, melkein 15 vuotta sitten.

Ensimmäinen intohimoisesti kuuntelemani podcast oli Radio Helsingin filosofinen keskusteluohjelma Tukevasti ilmassa, jota vetivät Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander. Miehet olivat aina ylpeitä siitä, etteivät he jakson aikana ehtineet keskustella lainkaan kyseessä olevan jakson aiheesta. Sivutuote oli aina olennaisempi kuin itse aihe. Mutta toki itse aihe tuotti sivutuotteen, joten myös aihe oli olennainen. Saivartelu on filosofian alalaji.

***

Olen tutustunut Walter Gropiuksen perustamaan taide- ja arkkitehtuurikoulu Bauhausiin tyttöystäväni kautta. Hän on pohtinut nyt satavuotiaan Bauhausin ihanteita ja vaikutusta esimerkiksi funktionalismiin.

Bauhaus ehti toimia vain 14 vuoden ajan, kunnes natsit lopettivat sen toiminnan. Ja yhä edelleenkin Bauhausin muotoiluideat ovat elossa. Tosin myös kansallissosialistiset ideat ikävä kyllä elävät. Ideaa ei voi näköjään tappaa, on se sitten erittäin hyvä tai erittäin huono.

Voisinpa tilata Leonardo DiCaprion Inception-tiimin poistamaan natsien päästä tyhmät ajatukset. Ehkä tulevaisuudessa se on mahdollista.

Täytin lauantaina 34 vuotta. Juhlat olivat menestys. Pidin puheen ja pidin tietovisan. Aiheena oli minä itse. Yksi ystävistäni lauloi minulle Beach Boysin God Only Knows- ja toinen ystäväni Joni Mitchellin A Case of You -biisin. Sain lahjaksi muun muassa Verve ― The Sound of America-jazzkirjan, Scrabble-lautapelin sekä hienot COSin raitasukat. Humoristisin lahja oli kuitenkin vaaleanpunapulloinen alkoholiton kuohuviini Cosmopolitan Diva.

Olen marcmaronisoitunut. 34-vuotiaan elämä tuntuu kivalta. Osaan jokseenkin erottaa hyvän laadun huonosta. Minun ei tarvitse enää koko ajan etsiä jotain uudempaa, mielenkiintoisempaa ja parempaa. Ystävät, The New Yorker ja Marc Maron pysyvät rinnallani vuodesta toiseen.

***

Lopuksi hieman levysuosituksia. Juuri nyt kuuntelen Chet Bakerin Chet-levyä, joka ei ole ns. ”urheilujazzia”, eli liian nopeaa jazzia.

Larry Grenadier ― The Gleaners

Tämä on soolokontrabassolevy! Älä kuitenkaan säikähdä. Grenadier on soittanut kauniin lyyrisesti muun muassa Brad Mehldaun triossa yli 20 vuoden ajan. ”Gleaning” tarkoittaa tiedon tai objektien hidasta ja usein vaivalloista keräämistä eri lähteistä.

Art Farmer ― Crawl Space

Dave Grusin soittaa koskettimia tällä erittäin sykkivällä ja eroottisella levyllä. Hyvää bilemusaa. Testasin viime lauantaina.

Julien Baker ― Turn Out the Lights

Kuuntele ainakin Shadowboxing. Tell me you love meee!

Phoebe Bridgers ― Stranger in the Alps

Bridgers laulaa Motion Sickness -biisissä ikävistä kokemuksistaan rokkitähti Ryan Adamsin kanssa. Tiedättekö yhtään, kuinka vaikeaa meillä Adams-faneilla on ollut lähiaikoina? Voiko taiteen erottaa sen tekijästä? Tämä on vaikea ikikysymys. Michael Jacksonille ei voi antaa anteeksi, ainakin jos on nähnyt Leaving Neverland-dokumentin. John Lennon hakkasi nuorena Cynthia-vaimoaan, mutta onnistui onneksi muuttumaan paremmaksi kommunikoijaksi ja ihmiseksi. Lennon laulaa Getting Better-biisissä seuraavasti: ”I used to be cruel to my woman, I beat her and kept her and kept her apart from the things that she loved.” Lennon luonnehti nuorempaa itseään Playboyn haastattelussa näin: ”I was a hitter. I couldn't express myself and I hit. I fought men and I hit women.”

Jessica Pratt ― Quiet Signs

Pratt kuulostaa japanilaiselta animehahmolta ― mutta sillä tavalla hyvällä tavalla. Prattin muutamat kitarasointukulut muistutavat Joni Mitchellin ensimmäisistä levyistä.

Jon Brion ― Le Grand Bain (OST)

Suosikkituottajani sävelsi herkullisen scoren ranskalaiseen komediaan. Jouset yhdistyvät napakkaan rumpukomppiin.

Maggie Rogers ― Heard it in a Past Life

Hyvää, kevyttä poppia. Kuuntele ainakin Overnight.

Gavin Turek ― Good Look for You EP

Turekin EP:llä on Whitney Houston-tyyppinen retrosoundi ja hyviä syntetisaattoribassolinjoja. Turek julkaisi myös sinkkuna Whitney-nimisen biisin, jota suosittelen yhtä lailla.

The Beatles ― The Beatles(“White Album”)

Glass Onionon ihan mieletön biisi.

OK:KO ― Syrtti

OK:KO (lausutaan ”okko”) on kotimainen kvartetti, joka soittaa hypnoottista jazzia.

Marcin Wasilewski Trio ― Spark of Life

Marcin Wasilewskin johtama puolalainen pianotrio soittaa erityisen tarkasti ja kauniisti. Olen kuunnellut tätä ja Faithful-levyä koko talven.