Autumn Questionnaire ― Part Two

Opuntia.

Autumn Questionnaire -sarja jatkuu osalla Part Two: Agave, Cereus, Opuntia.

Video on kuvattu lokakuun loppupuolella Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa.

Taustalla soi Alex Northin säveltämä Spartacus Love Theme.

Why I Quit Drinking

Charlotte & Bob Tokion Park Hyatt -hotellin baarissa. 

”A list of things I’d like to do: One: Climb mount Kilimanjaro. Go anywhere in Africa, actually. Two: Gain a modicum of control over the way I feel. I want to wake up.” Mad Men, kausi 4, jakso 8: The Summer Man.

Lopetin alkoholin käytön päivälleen vuosi sitten.

Juomisesta oli tullut tapa. Viikonloppuisin oli juotava edes jotain, sillä pullon korkkaaminen merkitsi poispääsyä arjen ahdistavuudesta. Lomalla sai ostaa viinitonkan ja juoda joka päivä.

Mutta ei se korkkaaminen tai tonkan suuttimen puristelu mitään ahdistusta paranna. Elämä on paikoitellen ja melko usein ahdistavaa. Tämän itselleen ääneen myöntäminen auttaa enemmän kuin yksikään pullo Romanee-Contia.

Englannin kielessä on hyvä termi ahdistuksen lievittämiseen päihteiden avulla: self medication. Se tarkoittaa itsehoitoa. Kun mikään muu ei auta, niin viina auttaa hetken. Ja joskus sekin ohikiitävä hetki huolettomuutta on äärimmäisen arvokas. Sitä tietää, että tämä ei ole kamalan fiksua, mutta menköön nyt silti.

Mutta kertakaikkiaan. Elämäni on muuttunut juomisen lopettamisen jälkeen paremmaksi.

Juokaa silti rauhassa. En halua moralisoida. Tein sitä jostain syystä kamalan paljon nuorempana. Sitä oli niin varma kaikesta. Julistin varmuudella ja kovaan ääneen.

***

Muutaman kerran juhlissa tai mökillä olen maistanut tyttöystäväni viinilasista hieman viiniä, mutta en ole humaltunut. 

Viimeisen 12 kuukauden aikana olen juonut mittavia määriä Sinebrychoffin alkoholitonta Crisp-olutta. Crispin vehnäversio on tosi hyvää. Vaalea lager haisee ystäväni mukaan "budilta", ja tumma lager maistuu toisen kaverini mukaan mämmiltä.

Juo siis ihmeessä. Tiedän, että se avaa kielenkannat, lompakot ja haarovälit.

Johtuuko parempi elämä sitten ainoastaan juomisen lopettamisesta? Ei varmaankaan. Elämä koostuu pienistä palasista, eikä alkoholi ole ollut elämässäni koskaan kamalan iso pala. Mutta ehkä se oli sitäkin kulmikkaampi.

Perjantaisin ja lauantaisin nautitut Heinekenit ja Moselin laakson Rieslingit väsyttivät töissä koko alkuviikon, ainakin tiistaihin saakka. Ja ehkä vielä keskiviikkoonkin. Sitten olikin kohta taas perjantai, ja pohjat kohti kattoa.

Eagles-bändin kitaristi Joe Walsh oli melko äskettäin Marc Maronin WTF-podcastin vieraana. Joe ja Marc ovat olleet molemmat kuivilla jo vuosikymmeniä. Joe kertoi, että kun hän lopetti aikoinaan päihteiden käytön, hänen elämänsä ei parantunut äkkiseltään, mutta se lakkasi menemästä koko ajan päin helvettiä. Arvostan suuresti tällaista rehellisyyttä.

Paljastan nyt, millaista elämäni on ollut siitä asti, kun lopetin dokailun.

Perjantai- ja lauantai-illat eivät kulu enää pöhnässä. Nukkuminen on syvempää ja herääminen kevyempää. Olen saanut projekteja valmiiksi. Saan nyt helpommin kiksejä pienemmistä asioista, esimerkiksi teenjuonnista.

Pakko tosin myöntää, että värit eivät näy entistä kirkkaampina. Mitään ihmeparantumista ei tapahtunut. Laihduin vähemmän kuin odotin. Tosin olen perustellut kaikkea syömääni roskaa sillä, että hei, tämä on ihan okei, sillä en juo lainkaan alkoholia.

Mutta kaikki on silti parempaa.

Autumn Questionnaire ― Part One

Suomen ainoa vesiputous.

An Expensive Polyester Jacket räjäyttää lukijoidensa tajunnan uudella videosarjalla Autumn Questionnaire. Ensimmäinen video on juuri julkaistu YouTubessa.

Autumn Questionnaire ― Part One: An Anecdote about Billie Holiday on uusi, narratiivinen blogivideo eli vlideo (blogeo?), eli videoblogi tai vlogi.

Kuvasin sen tiistaina Arabiassa ja editoin sen äsken.

Part Two ilmestyy melko pian.

Edit: Siirryin Vimeosta YouTubeen, sillä havittelen mainstream-yleisöä.

Reikä nivusissa ja muita tarinoita

Ryan Adams pukeutuu farkkuun.

Mitä yhteistä on farkkufetissillä, teen aiheuttamalla vesipäällä ja juurettomilla soinuilla? Ei mitään. Kirjoitin silti kaikista kolmesta.

Reikä nivusissa

”Minulla on sitten farkkufetissi”, pamautin tyttöystävälleni seurustelusuhteemme alkupuolella.

Hän ihan oikeasti luuli, että farkut tuovat minulle seksuaalista mielihyvää. Yritin vain kuvailla farkkufaniuttani kekseliäällä tavalla.

Raukka yritti peittää kasvoja halvaannuttavaa järkyttyneisyyttään väkisin hymyilemällä.

Arvasin, että hän on joku friikki, hän varmaan pohti.

”Siis mä vaan tykkään farkuista tosi paljon”, selvensin. ”Ei mulla ole mitään oikeeta fetissiä.”

Aistin hänestä välittömästi tiettyä helpottuneisuutta. Kasvojen lihakset rentoutuivat ja hymy oli selkeästi vähemmän chandler.

Miksi farkut? Ne tuntuvat miellyttäviltä. Ne suojaavat pahalta maailmalta. Ne miellyttävät silmää.

Hassua muuten, miten suomen kieli taipuu. Sanotaan, että ne miellyttävät silmää tai että farkut vedetään jalkaan. Farkut ovat monikossa, mutta ihan kuin meillä kaikilla olisi vain yksi silmä tai jalka.

Mitä jos jokin asia miellyttäisi molempia silmiä? Olisiko se jopa liian miellyttävää?

Farkut kuluvat kauniisti. Kulumat, reiät ja haalistumat ovat farkuille kuin leimat passissa: katso, missä kaikkialla olen ollut. Kuten näet, osaan elää, ja voit todeta tämän myös farkuistani.

Nuorempana ihmettelin, miksi jotkut farkkuparit tuntuvat paremmilta kuin toiset. Sitten ymmärsin, että olen ostanut välillä hölmöjä bootcut-mallisia farkkuja, jotka levenevät lahkeen loppua kohden. Ai niissä lahkeissakin on eroja?

Parhaan farkkumallin löytää näin: farkuissa lukee englanniksi sekä ”slim” että ”tapered”. Eli kapeat ja kapenevat. Varokaa silti liian tiukkoja farkkuja ja housuja noin yleisesti. Siittiötuotanto laskee dramaattisesti ja hedelmättömyys odottelee oven takana. Ellei se, hyvät miehet, ole sitten tavoitteenanne.

Farkkuni räjähtävät aina samasta kohdasta. Suurin paine kohdistuu jostain tuntemattomasta syystä nivusalueelle. Nivusreikäisten farkkujen ennätyslukumäärä nojatuolillani: kuusi paria nivusreikäisiä. Ei niistä voi silti luopua. Kauniit indigolapseni.

Nykyään farkkukankaaseen — eli indigoon dipattuun puuvillaan — lisätään elastaania tai stretchiä. Tästä syystä suurin osa nykyään myytävistä farkuista ei ole tavallaan aitoja farkkuja, vaan esimerkiksi löysiä jegginsejä. Tämä käsite on syntynyt sanoista jeans ja leggins, farkut ja legginsit.

Tuntuu muuten tosi pahalta edes kirjoittaa jeggins, niin paljon nämä kauhistuttavat housubastardit kuvottavat minua.

Muistan hyvin, kun professori Matti Klinge kauhisteli sitä, että ihmiset kulkevat kaupungilla urheiluvaatteissa.

Onneksi alan liikkeissä myydään myös paksusta farkkukankaasta kudottuja raakafarkkuja, joista jäykimmät jöpöttäjät seisovat pystyssä ilman, että ne ovat edes kenenkään jalassa. Tällaisia housuja saatetaan myös kutsua nimellä peltifarkut.

Tunnetuimpia raakafarkkuvalmistajia ovat muun muassa ranskalainen A.P.C. ja japanilainen Edwin. Uudet peltifarkut jalassa ei voi esimerkiksi kumartua solmimaan kengännauhojaan. Jos pudotat kännykän kaupungilla maahan, niin se pitää sitten jättää sinne. Kyykistyä ei voi. Niin jäykkikset ne ovat. Farkkukankaan paksuus merkitään unsseissa.

Olen farkkufetisisti, -snobi ja -konossööri ja totean, että esimerkiksi Leviksen farkut ovat hyvä porttihuume farkkuelämään. Levi’s on mielestäni hyvä farkkubrändi, mutta kaikenlaisia logobrändättyjä farkkendaaleja kannattaa välttää hamaan tappiin asti. Lisäksi, hyvä lukija, muista myös, että on olemassa muitakin malleja kuin ne ”klassiset” viisnollaykköset.

Farkkukankaasta voi tehdä myös esimerkiksi paitoja, takkeja ja solmioita. Minulta löytyy toki kaikkia edellämainittuja — ja olen myös rakentanut näistä kaikista selkeän farkkuasukokonaisuuden.

Farkut ja farkkutakki -yhdistelmä on nimeltään canadian tuxedo. Farkut, farkkupaita, irtotakki ja bootsit -yhdistelmä on taas nimeltään texas tuxedo.

Laulaja-lauluntekijä Ryan Adams kantaa farkkunsa ja farkkutakkinsa aina ylväästi. Hän valaiskoon meille farkkutien.


Joskus istun ulos teelle

Teekokoelmani on vaikuttava.

Minulta löytyy muun muassa Clipperiä, Forsmania, Nordqvistia ja Teekontoria.

Jep, pudottelen nimiä näin vaivattomasti.

Olin haalinut teetä niin paljon, ettei se enää mahtunut keittiön hyllylle.

Mittailin silmämääräisesti, että teekokoelmani mahtuisi kenkälaatikon kokoiseen boksiin. Samalla sain nerokkaan ajatuksen: voisin käyttää teen säilömiseen kenkälaatikkoa.

Täydellinen istuvuus. Kaikki tee mahtui Clarksin Desert Boots -laatikkoon.

Ostan yleensä irtoteetä, vaikka minulla ei ole mitään pussiteetä vastaan. 

Hesarissa luki, että britit juovat aina pussiteetä. Se ei ole kuulemma irtoteetä yhtään hienompaa, kirjoitti Annamari Sipilä. 

Mutta ehkä irtoteen annostelemisessa on jotain rituaalinomaista, josta pidän. Muistakaa, että rituaalit ja perinteet tuovat elämälle sisältöä ja merkitystä.

Kaikki omistamani tee on vihreää teetä. Okei, on siellä kai yksi valkoinenkin. Vihreässä teessä on kofeiinia, tanniineja ja antioksidantteja. Osasta näistä on ihmiselle kai jotain hyötyä.

Maustamaton vihreä tee voi maistua villasukkaiselta. Maustettu vihreä tee on hyvää.

On olemassa myös vihreää gunpowder-teetä, mutta en pasifistina ole kiinnostunut siitä sen kummemmin.

Valkoinen tee on kuulemma hienoin teelaatu. Ainakin siinä on kaikkein vähiten makua. Sitä on täten myös kaikkein helpointa juoda. Joillakin on viinanjuonnissa sama kriteeri. Kunhan menee helposti alas.

Musta tee ei ole pahaa, mutta ei hyvääkään. Mustalla teellä on legendaarisia brändinimiä: Sadepäivän ilo, Suomi tee, Kyllä minä tiedän! ja Kultaiset vuoret.

Yritän sanoa tämän mahdollisimman kauniisti: yrttitee on hippien juoma.

Tiedättekö, mikä on teejuojan painajainen? Menet kylään ja muut juovat kahvia. Oi, on minulla toki teetäkin, sanoo emäntä. Hän kaivaa kaapin perukoilta esiin vuonna 1985 hankitut Liptonin Earl Greyt.

Earl Grey on ehkä pahinta teetä. Myös Lipton Yellow Label on kamalaa.

”Rooibos ei ole teetä”, osaa jokainen aina huomauttaa. Mutta ei matekaan ole teetä. Onko mate sitten kahvia? On on. Mate on kahvia. Tarkemmin ottaen mate on tummaa paahtoa.

Teehen ei laiteta mitään sekaan. Ei sokeria, hunajaa tai maitoa. Tee juodaan raakana.

Tee on romanttinen juoma. Sitä juodaan kynttilänvalossa, ja kuppia pidellään kaksin käsin. Ulkona sataa, mutta tee lohduttaa. Kahvia juodaan konttorilla kiireessä, koska väsyttää.

Vihreässä teessä on noin kolmannes kahvin kofeiinimäärästä. Teen kofeiini aiheuttaa pitkäkestoisempaa mielihyvää. Kahvin kofeiini aiheuttaa energiapiikin, mutta laskee yhtä nopeasti.

Matkustin joitakin vuosia sitten Lontooseen. Aina, kun siellä tilasi teetä, sitä sai kannullisen. Kun sitten palasin Suomeen, ostin heti teekannun. Valitsin Iittalan keraamisen Teema-kannun, jonka on suunnitellut suomalaisen muotoilun omatunto Kaj Frank.

Sain myös tädiltäni lahjaksi modernin, lasisen teekannun. Tee annostellaan kannussa olevaan säiliöön. Teelehdet näyttävät kauniilta uidessaan kuumassa vedessä. Ihailen teelehtiä. Olisinpa teelehti.

Moni osaa myös hienosti huomauttaa, että vihreää teetä ei missään nimessä saa hauduttaa liian kuumassa vedessä. Itse laitan kannun pohjalle aina kylmää vettä ja kaadan juuri kiehunutta vettä sen päälle.

Join viimeisen kahvikuppini yli neljä vuotta sitten. Join liikaa kahvia, eikä se tehnyt minulle hyvää.

Teetä ei voi juoda liikaa. Tee on maailman ainoa nautintoaine, jolla on mahdotonta yliannostaa.

Ennen join teetä vain talvisin. Nykyään voin juoda teetä melkein kaksi litraa päivässä. En huijaa.

Kannattaa tosin aina syödä alle ennen teedokaamista. Muuten tulee sellainen humalainen olo ja pää tuntuu kevyeltä. Tätä kutsutaan teepiireissä ”vesipääksi”. Mitä teit sunnuntaina? Kärsin kaameasta vesipäästä.

Minulla oli muuten yläasteella kotitalouden opettaja, jonka virallinen lempinimi oli vesipää.

Takapihallani on iso, sininen kartano. Istun usein sen juurella olevalla punaisella penkillä ja juon teetä. Maisema on pittoreski ja naapurit hymyilevät.

Menen siis ulos teelle, sillä se on nautinto.

Tyrkytän teetä kaikille. Ostan läheisilleni lahjaksi teetä, ja jos kyseessä ovat esimerkiksi syntymäpäivät, häät tai valmistuminen, ostan heille teen lisäksi teekannun.

Liity sinäkin meihin. Haluan, että muut pitävät täsmälleen samoista asioista kuin minä.

Aikuisilla veden määrä kehosta on noin 50-70 %, mutta kunnon teenjuojalla kehosta vähintään 90 % on teetä.

Kunnon teefanilta löytyy myös tietenkin isokokoinen termospullo. On juhlavaa juoda teetä raitiovaunussa tai kaupungilla tai lapsen nimeämistilaisuudessa. Kannattaa ostaa sellainen termos, jossa on hyvä nokka ja josta on miellyttävä juoda. Joissakin termoksissa on ärsyttävä ja valuttava korkki-kuppi-yhdistelmä, ja teenautinto on pilalla.

Haluan lopuksi poistaa teenjuontiin liittyviä snobistisia mielikuvia ja yksinkertaisesti todeta, että tee kuuluu kaikille.

Paitsi jos olet allerginen teelle.


Juureton sointu

”Soinnun tärkeimmät äänet ovat kolmas ja seitsemäs ääni. Nämä kaksi ääntä määräävät soinnun luonteen ja tehtävän”, opasti loistava piano-opettajani minulle aikoinaan.

Kolmas ääni kertoo, onko sointu duuri vai molli. Seitsemäs ääni kertoo, onko sointu suurseptimi- eli maj- vai pienseptimi- eli dominanttiseiska.

En ymmärtänyt täysin, mitä ope tarkotti. Kaikki ne äänet ovat tärkeitä, ajattelin. Kaikista niistähän kuuluu ääni. Kaunis ääni.

Tosin muistin myös lukeneeni jazzpianisti Bill Evansin toteavan haastattelussa ohimennen ja viileästi, että en todellakaan sitten soita mitään juuria tai femmoja.

Toonisten pohjaäänten tai vahvojen kvinttivälien soittaminen ei yksinkertaisesti tullut kysymykseenkään. Ne ovat olleet pianojazzissa passé 1950-luvulta lähtien. Niitä voi verrata neliökärkisiin kenkiin. Tavallaan ihan kivat, mutta ei kuitenkaan.

Musiikissa on kolme osa-aluetta: rytmi, melodia ja harmonia. Näistä harmonia on kiinnostanut minua aina kaikkein eniten, on kyseessä sitten gospel-kuoro tai paksulti kerrostetut syntetisaattoriharmoniat. Kun kuulen hyviä sointuja, näen värejä.

Suhteeni sointuihin on intohimoinen. Ei ole mitään kauniimpaa kuin hyvin ja isosti pianon koskettimille levitetty molliysisointu.

Soittoharrastukseni alussa pidin eniten keskirekisterin alapuolella soivista soinnuista. Sointujen bassoäänet olivat tärkeitä. Tällaisissa soinnuissa oli jotain perustavanlaatuisen syvää ja toteavaa. Mörähtävän maskuliinista.

Välillä sointuluonnehdintani ovat niin jormauotismaisia!

Pianojazzia soittaessa on tärkeää jättää tilaa muille soittimille. Pianisti ei astu basistin tontille, sillä basisti soittaa pohjat.

Kolmannesta tai seitsemännestä äänestä muodostetut, keskirekisterin yläpuolella soivat soinnut soivat sitä kirkkaampina, mitä vähemmän niissä on ykköstä ja vitosta. Tällaisen juurettoman soinnun voi muodostaa myös hätätapauksessa soinnun yhdeksännestä, yhdennestätoista tai kolmannestatoista äänestä.

Tämä tarkoittaa käytännössä siis sitä, että esimerkiksi Cm7-soinnussa ei soiteta yhtäkään ceetä. Ainakaan soinnun pohjaäänenä. Pohjaäänenä toimii Bb (seiska) tai Eb (terssi).

Soita pianosta siis C-sointu, mutta älä soita kuitenkaan yhtään ceetä.

En ymmärtänyt, mitä ope tarkoitti.

Kauneudesta ja koristeellisuudesta

Hockneyn luontomaalaus.

”Sinulla on uskallusta maalata kauniita maalauksia”, totesin kuvataiteilija Tamara Piilolalle.

Piilolan Daytime Astronomy -näyttely aukesi Galerie Forsblomissa viime perjantaina, 17. elokuuta.

Piilola maalaa suurikokoisia luontokuvia: kasveja, kantoja, lampia ja lumpeita. Maalauksissa on kaunis valo ja kirkkaita värejä.

Yhdessä teoksessa peurapariskunta tuijottaa katsojaa. Kantomaalaus kieroine juurineen taas pääsee lähelle abstraktia. Kanto on sijoitettu kuvan keskelle. Katsokaa, tässä on kanto. Puolikuolleenakin se on majesteettinen.

Piilolan näyttelyn oma suosikkimaalaukseni oli nimeltään For the Love of Science, 170 x 240 senttimetrin kokoinen vehreä, energinen kukka-asetelma. Forsblom jakoi maalauksesta isokokoista postikorttia. Ehkäpä kehystän sen seinälleni.

***

”I’m a sucker for beauty”, totesi amerikkalainen kuvataiteilija Alez Katz (s. 1927). Tämä on yksi suosikkisitaattejani.

Joillakin ihmisillä on selkeitä vaikeuksia fanittaa kauneutta. Jos teos on puhtaan kaunis, niin se saattaa olla liian vailla piilomerkityksiä, liian läsnä — liian paljas kohdattavaksi päivänvalossa.

Sekä Katzin että Piilolan taide on silmälle lempeää ja melko dekoratiivista eli koristeellista. Kumpikin käyttää väriä, eikä kumpikaan heistä maalaa täysin abstrakteja maalauksia.

Uusimmassa The New Yorker -lehdessä on pitkä juttu Katzista, jossa hän toteaa oman taiteensa olevan hieman liian aggressiivista ollakseen koristeellista. En kutsuisi Katzin taidetta aggressiiviseksi, mutta ei se nyt liian lällyäkään ole.

Katzia ei ole ikinä tunnustettu maalarina samalla tavoin kuin hänen aikalaisensa abstraktit ekspressionistit (Rothko, Pollock, De Kooning) tai sitä seuranneet poptaiteilijat (Rauschenberg, Warhol, Lichtenstein). Katz on tästä ylpeä. Hän maalaa edelleen oman visionsa mukaisesti joka päivä. Aika hyvin 90-vuotiaalta.

Katz tekee New Yorkerin jutussa eroa teknisesti taitavan sekä koristeellisesti maalaavan kuvantekijän välillä. Warhol on Katzin mielestä fantastinen kuvantekijä, mutta hänen teoksensa eivät pärjää maalauksina. Cy Twombly on samaten koristeellisten teosten luoja. Jackson Pollock on Katzin mukaan paras esimerkki hyvästä koristeellisesta maalarista. Franz Kline on taas Katzin mukaan liian energinen toimiakseen kodin seinällä pelkkänä koristeena.

Seuraavaksi Katz totesi David Hockneyn (s. 1937) olevan kuvittaja, joka oppi lopuksi maalaamaan.

Tästä pääsemmekin David Hockneyyn.

Viime lauantaina, 18. elokuuta, Taidehallissa avautui Helsingin juhlaviikkojen kunniaksi suurehko David Hockney -näyttely.

Seinillä on Hockneyn taidetta koko hänen uransa varrelta: piirroksia, figuratiivisia ja nonfiguratiivisia maalauksia, muotokuvia, uima-altaita, outoja perspektiivejä sekä iPad-maalauksia, jotka on tulostettu ja kehystetty ja naulattu seinälle.

Tuli sellainen olo, että Hockney osaa tehdä kaikkea.

***

Tamara Piilola: Daytime Astronomy
17.8.–16.9.2018
Galerie Forsblom Helsinki
Lönnrotinkatu 5 / Yrjönkatu 22

David Hockney
18.8.–18.11.2018
Helsingin Taidehalli
Nervanderinkatu 3

Kauneimmat joululaulut

Massimo Vitali kuvaa uimarantoja.

Vuosi sitten tähän aikaan istuin tapani mukaan vehreän kesäisellä takapihallani punaisella linnunkakkaisella puupenkillä ja join vihreää teetä.

En selaillut kännykälläni Instagramia, vaan googlailin parhaiden joululaulujen listauksia. 

Heinäkuussa.

”Greatest Christmas Songs of All Time.”

Avasin iPhonen YouTube-appin. Sinatra lauloi ”I’m dreaming of a white Christmas”. 

Frank piti pienen mutta merkittävän tauon lähes jokaisen sanan välissä. Tästä johtuen hänen fraseerauksensa on jazzkuninkaalliselle juuri sopivan arvovaltaista. Frank ottaa aikansa.

Naapuri käveli ohitseni. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen katseensa sanoi ”okeiiii”. 

Tyyppi kuuntelee joululauluja heinäkuussa.

Vaikka juuri oli ollut juhannus, oli sydämessäni jo joulu.

Huhut pitivät paikkansa. Aloin harjoittelemaan joululauluja pianolla heinäkuussa. Ajattelin, että jos nyt aloitan, niin osaan jouluun mennessä ainakin pari hyvää biisiä.

Mutta mitä harjoitella? Ei ainakaan kulkusia.

An Expensive Polyester Jacket -blogin virallinen top 5 -joululaulurankkaus:

1. Have Yourself a Merry Little Christmas
Voiton vei Hugh Martinin ja Ralph Blanen Meet Me in St. Louis -musikaaliin vuonna 1944 säveltämä Have Yourself a Merry Little Christmas, jonka kauneutta ei voi kieltää edes pahin joulunvihaaja. ”Make the yuletide gay”, lauloin heinäkuussa kotonani ikkunat auki, ja naapurit ihmettelivät, onko hänellä tosiaan joulu ikuinen.

2. Christmas Time is Here
Hopeasijalle pääsi jazzpianisti Vince Guaraldin A Charlie Brown Christmas -jouluspesiaaliin sävelletty Christmas Time is Here. Levyllä on siitä kaksi versiota. Ensimmäisessä Vince svengaa trionsa kanssa, ja toisessa laulaa lapsikuoro. Huhujen mukaan pianoa soitti itse Schroeder (suomeksi Amadeus). Christmas time is heereeee, happiness and cheeeeeeer.

3. This is Christmas (War is Over)
Kolmantena on John Lennonin ja Yoko Onon laululaulu vuodelta 1971. This is Christmas (War is Over) perustuu vanhaan englantilaiseen lauluun Skewball, joka kertoo kilpahevosesta. John ja Yoko kirjoittivat sävelmään uudet sanat. Laulun tuotti Lennonin tuon ajan vakiotuottaja ja tämän ajan elinkautisvanki Phil Spector. En tajunnut pitkään aikaan, että tämä on Lennonin biisi. Tuntuu edelleen oudolta, että Lennon halusi kirjoittaa ja äänittää joululaulun. Mutta juuri siksi Lennon oli niin mahtava hahmo. Häneltä saattoi odottaa mitä tahansa. Totta kai Lennon teki joululaulun!

4. Some Children See Him
Paras versio tästä riipaisevan kauniista joululaulusta on jazzpianisti Dave Grusinin soolopianoveto. Pianistikaverini jäi tähän jopa koukkuun muutama joulu sitten.

5. Auld Lang Syne
Auld Lang Syne soi jokaisessa englanninkielisessä elokuvassa joulun tai uuden vuoden aaton aikaan. Yleensä tiivistunnelmainen, joviaali juhlakansa laulaa sitä takan ympärillä samalla kun tyylikkääseen shaalikaulusneuleeseen pukeutunut herrasmies säestää heitä pianolla. Päätin haluta tällaisen uuden vuoden ja elämän nuorena. Auld Lang Syne on vanha kansanlaulu, mutta Robert Burns kirjoitti siihen tiettävästi sanat vuonna 1788. Nuorena kesällä oli tärkeää kalastaa haukia virvelillä ja uida. Jouluna oli tärkeää saada lahjaksi ainakin sellainen Wolverine, jonka kynnet ulkonevat ja vetäytyvät nappia painamalla.

***

Mikä on sitten hyvää kesämusaa?

Aina kun kuuntelen J. Karjalaista, Ultra Brata tai Pepe Willbergin Pepe & Saimaa -levyä, pidän jotenkin enemmän siitä, että olen suomalainen ja elän tämän oudon suomalaisen kansan keskellä. 

Kun ajan moottoritiellä liian kovaa ja J. Karjalainen laulaa ”sinivalkoisiaaa sirpaleitaaa”, niin kaikki ne oudot ja naurettavat tapamme, eukonkanto sekä esimerkiksi ämpäreiden jonottaminen eivät tunnu ihan niin noloilta ja pahoilta aktiviteeteilta. Saammeko todella kaiken voimamme ruisleivästä?

Hei kaikki uusnatsit, tätä on terveellinen kansallismielisyys.

***

Kesämusasuosituksia:

• Antonio Carlôs Jobim
Kuvittelen, että Haaga on Rio de Janeiro ja itse Jobim soittaa pianoa olohuoneessani.

• Astrud Gilberto
Ja Astrud laulaa mukana.

• Billie Holiday
Ja Billie laulaa Astrudin kanssa harmonioita.

• Blossom Dearie
Ja Blossom siirtyy pianon ääreen ja laulaa ”I have eyes for you to give you dirty looks / I have words that do not come from children’s books / There's a trick with a knife, I'm learning to do / But everything I've got belongs to you”

• Brad Mehldau Trio
Brad soittaa tämän jälkeen Waltz for J.B.:n, joka on omistettu Johannes Brahmsille, Jon Brionille ja John Boylle.

• Cannonball Adderley
Cannonball tuuttaa altosaksofonillaan soolon veljensä Nat Adderleyn soittaessa trumpettia.

• Chet Baker
Jolloin myös Chet kaivaa trumpettinsa esiin.

• Claus Ogermann
Ja Claus on juuri saanut Summer Evening in Haaga -sovituksensa valmiiksi.

• Vince Guaraldi
Lopuksi Vince tarkistaa, että hänen viiksensä ovat hyvin, ja täräyttää samalla niin ison loppusoinnun, että kaikki ymmärtävät napsauttaa auki kylmät, alkoholittomat Crisp™-oluet.

***

Loppukevennykseksi nimiehdotuksia Ultra Bran tulevaa tuotantoa ajatellen:

• Tytöt, jotka harjoittelevat käsilläseisontaa
• Nyt teeni on kylmää ja kasvini kuollut
• Uni menetetystä ystävästä
• Kriittinen reikä raitapaidassa
• Museoon pääsee ilmaiseksi kuun viimeinen perjantai
• Tove Janssonin mielipidekirjoitus
• Pehmeä minttukaramelli kurkussa
• Yrittäisin soittaa juurettomia sointuja
• Metusalemin syntymäpäivä
• Paavo Lipponen toi uusliberalismin Suomeen
• Pyyhkeeni ovat niin kovia, että niistä voi taitella kirahveja
• Miksen voi olla tehokas korealainen
• Vaskitsakuoro takapihalla
• Takapihalle johtava Munkkiniemen Tammitie
• Joudunko vakuuttelemaan liberaaliuttani
• Tyttöystäväni oli sekoitus Isabelle Huppertia ja Heikki Hiilamoa
• Jatkuva kännyköinti nähdään nykyään junttina
• Ensimmäinen menestynyt naispääosainen toimintaelokuva
• Masennuspäiväkirjassa annetaan päivälle arvosana
• Lapset huutavat Kuopiosta Pasilaan asti
• Bussin punanahkainen penkki hiertää allani
• Vihreä olut pyyhkeen päällä
• Pelästyin matoa sienessä
• Paksu juomalasi tuo juhlavan arjen
• Suhteemme alku oli lupaava
• En tunne sinua kohtaan romanttisia tuntemuksia
• Johanna kuvaa minua kylpyammeessani
• Nainen, joka ei pelkää irvistellä
• Harja, joka on tarkoitettu raapsaukseen
• Lelu, joka ei ole tehty leikittäväksi
• Aja meidät torpalle
• Vauvan paksut posket tarvitsisivat rintaliivit
• Äitini salmiakkiriippuvuus periytyi
• Olin Saksassa iloinen ilman datayhteyttä
• Tyhjiin valuvat kaikki minun aikeeni
• Raivon vallassa sinä raatelet itseäsi
• Pimeyteen minä sijaan vuoteeni

Heillä on harvoin jano

Kaktusmania on ihan ihan ok mania.

Edellisestä blogimerkinnästä on melkein vuosi! Mitä tapahtui? Elämä tapahtui. 

Deal with it.

Tänään: kaktukset, jazz, Radiopäät.

***

Yht’äkkiä nämä piikikkäät vähäjanoiset olivat kaikkialla: muotieditorialien taustalla, blogien täydellisten kotien sisustuselementteinä, printteinä kesämekoissa, keraamisina koristeina, Helsinki Contemporary -gallerian taidenäyttelyssä, Instagramissa ja tatuointeina.

Puhun kaktuksista.

Omistin pienenä muutaman kukkivan pikkukaktuksen. Miten jokin niin kuiva ja pisteliäs voi tuottaa niin kauniita ja kirkkaan värisiä kukkia?

Olen yrittänyt selvittää kaktusmanian alkulähdettä, ja se on ollut vaivalloista ja vaikeaa. En tiedä, mistä, miten ja miksi kaktukset ilmestyivät niin laajalti elämiimme juuri nyt.

Vuonna 1999 ei ollut vaikea päätellä, minkä tähden pitkät, nahkaiset trenssitakit sekä ne pienet ja futuristiset aurinkolasit dominoivat muotia. Syypäänä oli Matrix-niminen scifi-elokuva. Mutta Cacti-nimistä elokuvaa ei ole olemassa.

Minäkin menin halpaan. Kokoelmiini kuuluu nyt kaksi isompaa sekä kaksi pienempää kaktusta. Ikkunalautaani koristaa keraaminen kaktus ja farkkutakin taskussani jöpöttää vihreä kaktuspinssi. Kaktukset hallitsevat tätä maailmaa, ja me vain elämme siinä.

Kuka oli se mielipidevaikuttaja, stailaaja, stylisti tai elokuvan production designer, joka päätti, että juuri nyt on kuulkaa kaktusten aika? Vai ovatko kaktukset hengailleet keskuudessamme kaiken tämän ajan, mutta olemme alkaneet kiinnittää vasta nyt niihin huomiota? Te terävät komistukset.

Viherkasvi-intoilusta saan kiittää naisystävääni, joka on opettanut minulle muun muassa kluusian ja palmuvehkan eron.

Oletteko muuten huomanneet, että ne pienet Matrix-aurinkolasit ovat taas muodissa? Muoti osaa olla traagista. Kiitos, Neo ja Bella Hadid.

***

New Yorkissa sijaitsevan legendaarisen Village Vanguard -jazzklubin pyörittäjä Lorraine Gordon on kuollut. Hän oli klubin perustaneen Max Gordonin leski. Tapasin Lorrainen noin yhdeksän vuotta sitten, kun poistuin Vanguardilta toukokuiseen yöhön Brad Mehldau Trion keikan jälkeen. Lorraine oli pirteä ja tervehti meitä kaikkia jazzin ystäviä yksitellen ja hymyssä suin. Ilta sai ikimuistoisen lopetuksen. Kiitos kaikesta jazzin eteen tekemästäsi työstä, Lorraine!

Village Vanguard on klubina pieni ja koruton. Se sijaitsee maan alla, ja välillä metron ääni kuuluu rumpujen alta hyvin yleisöön asti. Mutta jazz ei tarvitse kauniin kultaisia puitteita sytyttääkseen kuulijan. Tosin Helsingin Yrjönkadun G Livelab on hyvinkin kaunis keikkapaikka, jossa esimerkiksi Olli Ahvenlahden pianonsoitto kuulosti toukokuussa erittäin hyvältä. Livelabissa on upea Faziolin flyygeli ja (myös) vessassa Genelecin kaiuttimia. Musiikkihan kuulostaa tunnetusti parhaalta vessassa.

Tunnustan nyt kuitenkin jotain pyhäinhäväistykseen verrattavaa: pidän musiikin kuuntelemisesta enemmän kotona levyltä kuin kaupungilla livenä. Huomaan keikoilla aina oloni hieman epämukavaksi, enkä ikinä tiedä, ketä bändin jäsentä tuijottaisin. Musiikki menee jotenkin ohi, kun ihastelen Livelabin messinkisiä hanoja. Kotona voi vain maata matolla ja vääntää musaa kovemmalle.

Aikoinaan Vanguardilla esiintynyt ja siellä levyjäkin äänittänyt saksofonisti John Coltrane julkaisee muuten uuden levyn, mikä on mahtavaa, sillä hän kuoli jo vuonna 1967.

Myös mainitsemani Olli Ahvenlahden levy Thinking, Whistling on hyvin suositeltavaa, kotimaista, melodista jazzia, ja se on soinut tauotta stereoissani jo puolisen vuotta. Ahvenlahden soitto on erityisen tyylikästä, ja huomaan palaavani sen pariin alati.

***

Lisää musiikkia. Kesäkuussa 2003 George W. Bush oli juuri hyökännyt Irakiin, ja Radiohead julkaisu kuudennen levynsä Hail to the Thief.

Muistan sen lämpimän kesäaamun, kun matkustin into pinkeänä Helsingin Forumin Free Record Shoppiin ostamaan levyn special editionin. Meillä ei ollut sosiaalista mediaa ja luulimme, ettei Bushia huonompaa pressaa voi ollakaan. Elimme viattomuuden aikakautta.

Olin nähnyt MTV:llä There There -biisin musiikkivideon muutamaan kertaan, ja muistan kuinka yhtyeen solisti Thom Yorke seikkaili siinä metsässä söpöjen hiirten kanssa. There There leimaa juuri tuota vuoden 2003 kesää, joka jäi mieleeni yhtenä ”sangen hyvänä nuoruuden kesänä”.

Hail to the Thief ei ole Radioheadin arvostetuimpien levyjen joukossa, mutta minulle se on aina ollut tärkeä teos. Kuten jo levyn värikäs ja sanatäyteinen kansi esittää, on HTTT tilkkutäkkimäinen kokoelma lauluja. Muistan Thom Yorken poimineen yksittäisiä sanoja ja fraaseja uutisista ja tienvarsimainoksista ja käyttäneen niitä lyriikoissaan. Levyn kappaleet edustavat lukuisia eri genrejä, joten jokaiselle on jotain. Pidän Hail to the Thiefin tapauksessa tästä all over the place  -lähestymistavasta.

HTTT osui juuri oikeaan koloon Radiohead-faniuteni aikajanalla. Olin 18-vuotias ja Radiohead-huuma oli kuumimillaan. Ostin levyn useassa eri muodossa, esimerkiksi c-kasettina. Minulla on myös HTTT-t-paita sekä taiteilija Stanley Donwoodin taideprintit. Levyn kansigrafiikka on kehyksissä työpöytäni vieressä.

Onnea, 15-vee HTTT!

Cacti.