Sielu syntyy kärsimyksestä

Elämä hämmentää Emmaa.

HBO-kanavan syksyn suursatsaus, scifi-sarja Westworld kertoo androideista, joille on kehittynyt käyttöjärjestelmän tilalle ehkä sielu.

Miten robotti saadaan eloon? Valloittava hymy, vahva kädenpuristus ja valmiit vuorosanat eivät riitä. Tekevätkö muisti, improvisaatio ja itseensä kohdistuva kiinnostuminen peltipurkista ihmisen?

Mikä on valmiiksi ohjelmoitua, ja mikä todellista tietoista toimintaa? Tätä mietin Westworldin ohella myös silloin, kun mietin omaa, joskus selittämätöntä toimintaani. Onko kaikki käsikirjoitettua ja ennaltamäärättyä? Tuntuu, kuin eläisin saman päivän yhä uudelleen ja uudelleen. Olen unohtanut eilisen, vain tämä hetki on todellinen.

Juju on kuitenkin siinä, ettei unohda tai kiellä eilistä ja tapahtunutta.

Westworldin mukaan tietoisuus syntyy vain ja ainoastaan kärsimyksen tuloksena. Kun muistaa kärsimänsä pahan, voi oppia uutta ja kehittyä ihmisenä ― tai robottina.

"The pain is all I have left", toteaa Westworldin humaani insinööri Bernard. Hän ei halua luopua kivustaan, sillä se on kaikki, mitä hänellä on jäljellä.

Muutun nyt ranskalaiseksi filosofiksi.

Ihminen ja robotti kohtaavat elon tiellään väistämättä edes jonkinasteisia kauheuksia, kipuja ja suruja, joiden tähden he kärsivät aikansa ― mutta päättävät tämän jälkeen myös toivottavasti jatkaa elämäänsä.

Oma sieluni alkoi muovautua lapsuuden loputtua, kun huomasin, että asiat ovat paljon huonommin kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Aikuiset eivät tienneetkään, mitä he tekevät. Tästä järkytyksestä en ole toipunut vieläkään täysin.

Jouduin hylkäämään lapsellisen mieleni viimeistään 17-vuotiaana, kun eturauhaseni tulehtui. En halua elää maailmassa, jossa eturauhaset tulehtuvat, totesin itselleni. Mutta kuten huomaatte, olen täällä edelleen. En enää pelkää, kun lääkäri työntää objekteja peppuuni. En pelkää häpeää tai nöyryytystä. Elämä karaisi minut ja takamukseni.

***

Jatketaan kärsimyksen tiellä.

Yhdysvaltojen 16. presidentti Abraham Lincoln kärsi pahasta masennuksesta. Tosin hänen eläessään 1800-luvulla masennuksen sijaan puhuttiin melankoliasta, jonka taas luultiin antiikin Kreikassa johtuvan mustan sapen ylituotannosta. Käsittääkseni nykyteoria aivojen välittäjäaine serotoniinin tuotannon laskusta masennuksen aiheuttajana on kuitenkin lähes yhtä epäilyttävä kuin antiikkinen sappiteoria.

32-vuotias Lincoln kirjoitti masennuksissaan armeijassa tapaamalleen asianajajalle ja poliitikolle John T. Stuartille seuraavasti: "To remain as I am is impossible. I must die or be better."

Tämä Lincolnin toteamus on jäänyt mieleeni, sillä se on harvinaisen kirkas realisaatio ihmiselon luonteesta. En voi enää jatkaa tällaisena. Minun on muututtava, jos haluan elää.

Luin äskettäin, että Lincolnin kokema masennus auttoi häntä mahdollisesti näkemään elämän kurjuuden selkeämmin, ja ehkä juuri tästä syystä hän halusi työskennellä niin sitkeästi orjuuden lopettamisen puolesta. Henkilökohtainen kärsimys avasi hänen silmänsä muiden kärsimykselle.

Vähän niin kuin Juha Sipilä näki telkkarissa yöhoitajien kärsimyksen ja ymmärsi, että niin joo, ei niiltä ehkä voikaan leikata ylityöetuuksia.

***

Alicia Keysin levyjen ja naistenlehtien vakioaihe on uusi alku. Fresh start, new me.

Ikään kuin eletyn elämän voisi deletoida pois kuin ne Instagram-kuvat, joissa olin vielä lihava. Elämä jatkuu aina tasan siitä, mihin se jäi. Ei ole olemassa uutta minää, jonka voi vetää päälleen kuin uuden kalliin polyesteritakin. Uskon kärsimysteoriaan ja kärsimyksen jalostavaan voimaan. Sillä muuta meillä ei ole.

Albert Camus hoitaa loput:

"It is not humiliating to be unhappy. Physical suffering is sometimes humiliating, but the suffering of being cannot be, it is life. What you must do now is nothing more than live like everybody else. You deserve, by what you are, a happiness, a fullness that few people know. Yet today this fullness is not dead, it is a part of life and, to its credit, it reigns over you whether you want it to or not. But in the coming days you must live alone, with this hole, this painful memory. This lifelessness that we all carry inside of us — by us, I mean to say those who are not taken to the height of happiness, and who painfully remember another kind of happiness that goes beyond the memory."

The Randy Newman Songbook

The Randy Newman Songbook. Nonesuch, 2016.

Laulaja-lauluntekijä Randy Newmanin uusi single alkaa seuraavasti:

Putin puttin' his pants on
One leg at a time
You mean he's just like a regular fella, huh?
He ain't nothing like a regular fella

Putin puttin' his hat on
Hat size number nine
“You sayin' Putin's gettin' big headed?”
Putin's head's just fine

Laulun nimi on Putin, ja se kertoo Venäjän hallitsijan suuruudesta. Putin johdattaa Newmanin mukaan kansansa jopa luvattuun maahan.

Nyt ollaan aika kaukana poplaulujen perussanastosta!

***

72-vuotias Randy Newman on kirjoittanut satiirisia laulujaan jo 1960-luvun alusta lähtien. Hän kuuluu kutakuinkin samaan laulunkirjoittajien aikalaissarjaan kuin esimerkiksi Carole King, Jackson Browne, Paul Williams ja Jimmy Webb.

He ovat kaikki 1970-luvun laulunkirjoittajabuumin edustajia, joiden lauluja lauloivat aluksi moni muu kuin he itse. Newmanin sävellyksiä ovat tulkinneet muun muassa Nina Simone, Barbra Streisand, Tom Jones, Art Garfunkel ja Harry Nilsson.

Jotkut heistä ymmärsivät Newmanin humoristisen otteen paremmin kuin toiset, sillä Newmanin lauluissa on lähes aina jokin kulma ― on aiheena sitten politiikka, rotu tai uskonto.

Newman kirjoittaa laulunsa nimittäin hyvin usein hahmon näkökulmasta. Hänen levyillään ääneen pääsevät esimerkiksi rasistit, orjakauppiaat, korealaiset vanhemmat, Karl Marx ja Albert Einstein.

God's Song -nimisessä kappalessa ääneen pääsee itse Jumala, joka kyseenalaistaa koko ihmiskunnan uskollisuuden häntä kohtaan. Miten te ihmiset voitte uskoa minuun kaiken tämän kärsimyksen keskellä?

Juutalaissyntyinen Newman on väittänyt itseään ateistiksi, paitsi aina silloin, kun hän on sairaana.

***

Kun Barack Obama valittiin toiselle kaudelleen vuonna 2012, Newman julkaisi I'm Dreaming of a White President -nimisen kappaleen, joka edustaa ehkä valkoisen, vihaisen ja rasistisen Trump-kannattajakunnan tuntemuksia ja toiveita.

Good Old Boys -konseptialbumin Marie-kappaleen kertoja ei kykene tunnustamaan rakkauttaan selvin päin. Humalatila auttaa häntä puhumaan tunteistaan.

Newmanin suurin hitti on vuoden 1977 Short People, joka satirisoi kekseliäästi ennakkoluuloja. Miten kukaan voisi oikeasti vihata lyhyitä ihmisiä? Eihän siinä ole mitään järkeä! Mutta kyllä ihmiset kykenevät vihaamaan vaikka mitä.

Todistin tätä viime torstaina baarissa. Panin merkille, että aikuiset ihmiset puhuvat toisistaan aika rumasti. Joka paikassa on "homoja", "huoria", "läskejä" ja "vammaisia". Pitäisikö tähän listaan lisätä vielä lyhyet ihmiset?

***

Vaikka Randy Newmanin laulut voivat olla hyvinkin hauskoja ja humoristisia, ovat ne myös kriittisiä, koskettavia ja emotionaalisesti rehellisiä. En missään nimessä laittaisi Newmania huumorimuusikkojen kategoriaan, sillä Randy Newman on nero ja huumorimusiikki on kamalaa.

Newmanin nerokkuus piilee juuri siinä, että hän voi satirisoida mitä tahansa, mutta seuraavassa käänteessä hän laulaakin täysin puhtain sydämin esimerkiksi menettämisen tuskasta tai siitä, kuinka hän kaipaakaan ex-vaimoaan.

Koomikko Jon Stewart on todennut useaan otteeseen, että ajankohtaissatiirilla ei voi muuttaa maailmaa. Satiiri on hauska mutta melko tehoton työkalu. Randy Newman on samoilla linjoilla. Hänen mukaansa Madonna voi vaikuttaa vaatevalinnoillaan nuorten pukeutumiseen, mutta satiiri ei yksinkertaisesti kykene muuttamaan äänestäjien mielipiteitä.

Vaikka Newman kritisoi uudella laulullaan Putinia, on hänen tähtäimessään yleensä kotimaa Yhdysvallat. Vai mitä mieltä olette Political Science -nimisestä laulusta? (Katso myös video jutun lopussa.)

No one likes us
I don't know why
We may not be perfect
But heaven knows we try
And all around
Even our old friends put us down
Let's drop the big one
See what happens

We give them money, but are they grateful?
No, they're spiteful and they're hateful
They don't respect us, so let's surprise them

We'll drop the big one, pulverize them

***

Vuonna 1995 Newmanista tuli animaatiostudio Pixarin hovisäveltäjä. Hänen käsialaansa ovat muun muassa Toy Story- ja Monsterit Oy -elokuvien scoret. On huvittavaa ja hieman ironista, että suuri satiirikko Newman päätyi säveltämään lauluja lastenelokuviin. 

Kun nämä Pixar-lapset kasvavat isoksi, he tulevat ehkä yllättymään, mistä aiheista Randy haluaakaan itse laulaa. Myös minulle kävi näin. Olin Toy Storyn ilmestymisen aikaan 10-vuotias Buzz Lightyear -fani, kun elokuvan alkutekstien aikana soi hyväntuulinen You've Got A Friend In Me.

Newmanin ääni on käheä ja sammakkoinen, hieman kuin esimerkiksi Bob Dylanilla, mutta vieläkin pahempi. Tämä ei haittaa yhtään pätkää. Laulunkirjoittaja ilmaisee itseään laulun lisäksi kirjoittamiensa sanojen ja sävelien kautta, ja hänelle voi antaa anteeksi laulun karheuden.

Newmanin sävellyksissä ja pianonsoitossa voi kuulla bluesia, ragtimea, New Orleansia, Cole Porteria, jazzia, minimalismia, ekonomisuutta sekä klassisen musiikin vaikutteita. Newmanin levyt ovat pianovetoisia, mutta täynnä rikkaita sovituksia jousineen ja puhaltimineen. Newman kirjoittaa kaikki sovituksensa itse sekä johtaa myös orkesteria.

***

Newman on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Sen lisäksi, että hän laulaa Vladimir Putinista, on levy-yhtiö Nonesuch julkaissut juuri neljän vinyylilevyn ja yli 40 biisin mittaisen The Randy Newman Songbookin, jossa Newman laulaa pianon ääressä hittejään noin neljän vuosikymmenen ajalta. (Songbookin kaikki kolme osaa löytyvät myös Spotifysta.)

Ymmärrän varsin hyvin, että Randy Newmanin musiikkia ei ole ehkä tarkoitettu kaikille. Moni  ei ehkä jaksa kuunnella popmusiikkia, jossa lauletaan Karl Marxista. Newmanin lauluääni on myös monelle musiikinrakastajalle hieman liikaa.

Randy Newmanin laulujen satiirinen maailmankatsomus kuvaa elämää rehellisesti. Elämä on usein kamalaa ja traagista, mutta ei aina.

Alan Mooren Watchmen-sarjakuvan hahmo The Comedian tiivistää tämän maailmankatsomuksen hyvin:

"Once you realize what a joke everything is, being the Comedian is the only thing that makes sense."

Kesä on ohi, pimeys valtaa elämän

Alex Katz maalaa ihmisiä.

Kuten huomaatte, olen pitänyt taukoa bloggaamisesta ja tietokoneella istumisesta. Breikki on minulle ensimmäinen moneen vuoteen ― tai ehkä ensimmäinen sitten internetin keksimisen ― ja se on tehnyt minulle luultavasti hyvää. Olen myös päivittänyt suhdettani liikuntaan ja luonnossa olemiseen. Muutos on yllättävä ja tervehdyttävä, sillä pidän nykyään molemmista. Muistakaa siis, että ihminen todella voi muuttua. Mutta kunpa voisin muuttua enemmän.

Mitä kesällä on sitten tapahtunut? Lopetin työt televisiossa. Tein toukokuussa pienen Helsinki-Saksa-Alankomaat-Saksa-Helsinki -reissun. Pitkäaikainen haaveeni toteutui, kun pääsin suosikkiyhtyeeni Radioheadin keikalle. He soittivat Amsterdamin Heineken Music Hallissa melkein 2,5 tuntia, ja materiaalia kuultiin melkein jokaiselta levyltä. Mukana oli yksi legendaarinen B-puolikin. Olin unohtanut, kuinka upea OK Computer -levyn Lucky oikein on. Rumpuloopeista koostuvan The King of Limbs -levyn kappaleet soivat livenä mielettömän vahvasti ja groovaavasti. Karma Policen lauluosuudet hoidin yhdessä 5500 amsterdamilaisen hujopin kanssa. Hetkinen, miten he voivat olla niin pitkiä?

Kun keikka alkoi, hikoilin jännityksestä. There There -biisin aikana koin seksuaalisia väristyksiä. Keikan jälkeen ostin bändipaidan ja söin hampurilaisen ja olin onnellinen. Radiohead on minun bändini, olen valinnut sen osaksi elämääni. Aivan kuten Stephen Colbert on minun koomikkoni. Ja Mark Rothko on minun taidemaalarini. Ja farkkutakki on toinen ihoni. Ja vanha gouda on juustoni. Ilman Thomppaa ja Radioheadia minulla ei olisi ymmärrystä.

Radioheadin toukokuussa ilmestynyt levy A Moon Shaped Pool on vaikuttanut minuun yhtä vahvasti kuin bändin kaikki kahdeksan edellistäkin levyä. Se on kaunis, lohdullinen ja täynnä Jonny Greenwoodin herkullisia jousisovituksia. Muistan, kun saavuin toukokuisena iltana kotiin varsin loistavilta treffeiltä ja laitoin juuri muutama tunti sitten ilmestyneen levyn soimaan. Elämällä on tänään omituisen paljon annettavaa, mietin. Ja kun kuulin Thomin äänen, tuntui todella, kuin olisin palannut kotiin. 

Sekä Radioheadin uusin levy että käynnissä oleva maailmankiertue ovat saanut kauttaaltaan ylistäviä arvioita. Kuinka moni bändi on vielä yhdeksännen levyn kohdalla yhtä luova ja elinvoimainen? Salaisuus tähän menestykseen piilee haastattelujen mukaan bändin vaalimisessa. Myös hengähdystauot tekevät hyvää.

Kävin myös Fleet Foxes -yhtyeen entisen rumpalin, indierokkari Father John Mistyn keikalla. Mies on luontainen esiintyjä, rocktähti, ironikko, koomikko, käsittämätön laulaja ja tulkitsija sekä kadehdittavan kekseliäs ja tarkka lyyrikko. Uhtrechtissa sijaitsevassa TivoliVredenburgissa näkemäni keikka oli yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista. Isä Joni Sumuinen antoi kaikkensa. Hän lauloi polvillaan, tuskainen ilme kasvoillaan, ja intensiteetti pysyi koko keikan ajan huipussaan. Siskoni huomautti, että Mistyllä eli Josh Tillmanilla on ajaton lauluääni. Jos Radiohead oli biisien välissä hiljaa, nauratti Misty yleisöä filosofisilla huomioillaan. "You should all buy t-shirts", hän kehotti.

Now, I've got all morning to obsessively accrue / A small nation of meaningful objects / And they've got to represent me too, laulaa Father John Misty Bored in the USA -nimisessä kappaleessaan lähivuosien parhaalla levyllä I Love You, Honeybear.

Mistyä lämppäsi teksasilainen trio nimeltään Khruangbin, joka soittaa tiivistunnelmaista ja lähinnä intrumentaalista musiikkia, ja jonka nimi on jostain syystä thain kieltä ja tarkoittaa lentokonetta. Heidän syksyllä ilmestynyt levynsä The Universe Smiles Upon You on soinut kotonani jatkuvasti, ja yleensä kaikki vieraani pitävät siitä myös.

Vierailin Amsterdamissa muutamassa galleriassa sekä viime syksynä uuden lasisisäänkäynnin saaneessa Van Gogh -museossa. Herkkä Vincent oli ensimmäinen kuvataiteilija, jota fanitin. Van Gogh otti asiat tosissaan ja vakavasti, sillä kauneuden löytäminen oli hänelle hyvin tärkeää, intohimo. Vincentin veljelleen Theolle kirjoittamat kirjeet ovat lämpimiä, suoria ja täynnä ideoita, ja suosittelen niitä kaikille. Kerran Vincentillä ei ollut rahaa ostaa postimerkkiä.

Amsterdam on mahtava ja kaunis kaupunki, mutta niin on myös Düsseldorf. Modernin taiteen museo Kunstsammlung Nordrhein-Westfalen on vakiokohteeni. Heillä on vakiokokoelmassaan muun muassa Jackson Pollockin teos Number 32, jota tutkailin pitkän aikaa, ja jota Saksan ärsyttävin museovahti kielsi minua koskemasta noin 32 000 kertaa. 

"I UNDERSTAND THAT I'M NOT SUPPOSED TO TOUCH THE PAINTING", vakuutin. Ärsytti niin paljon, että meinasin nuolaista maalausta.

***

Entäpä mitä Suomessa on tapahtunut kesän aikana? Olen viettänyt museopäiviä kohta 90 vuotta täyttävän taiteilija-isoisäni kanssa. Pappa on rehellisen kiinnostunut kaikenlaisista asioista ja varsinkin taiteen suhteen hän on intohimoinen. Hänessä on ehdottomasti iso ripaus Van Gogh'ta.

Ja tässä loput:

Lenkkeilin ympäri Helsinkiä, eritoten Seurasaaressa, Munkkiniemessä ja Töölössä.

Veneilin Didrichsenin taidemuseolle.

Uin joessa.

Osallistuin polttareihin ja vierailin kotikonnuillani Espoossa.

Autoin tätiäni hänen ensimmäisen taidenäyttelynsä kanssa. Yhdeksän lammasta ja muita teoksia koostui leikkisistä akryylimaalauksista.

Kuuntelin jazzia Esplanadilla. Laulaja Aili Ikosen versio ranskalaisen säveltäjä Michel Legrandin kappaleesta What Are You Doing for the Rest of Your Life? oli mieleenpainuva.

Surin sitä, että Helsingin mukavin ja asiantuntevin myyjä Harri lopetti My o My -liikkeen palveluksessa.

Näin ihanaa kummityttöäni sekä hänen juoksemista rakastavaa veljeään.

Nautin useita litroja jäälattea, proseccoa, parsaa ja kesäsipulia.

Löysin useita uusia ihmisiä, paikkoja, bändejä, artisteja ja kuvataiteilijoita, esimerkiksi Alex Katzin ja Chance The Rapperin.

Löysin myös ihanan tytön, jota ikävöin alati.

P.S. Paikoittain typerää elämääni voi seurata myös Instagramin puolella.
P.P.S. Father John Mistyn, Khruanbingin ja Radioheadin levyt löytyvät Spotifysta.
P.P.P.S. Didrichsenin taidemuseo löytyy Kuusisaaresta.

Länsimetro-trilogia

Käsikirjoitus syntyi Pinot Noirin avulla.

An Expensive Polyester Jacket tiedottaa yksinoikeudella: Marcus Selin-Päin ja Schmolar Films tuottavat elokuvan Länsimetro Oy:n vaiheista 

Vapaa julkaistavaksi 5.7.2016 klo 15.15

Marcus Selin-Päin tuottaa elokuvan Länsimetro Oy:n tapahtumarikkaista vaiheista. Elokuvan ohjaa Some Naruposki ja sen käsikirjoittaa Filmiturkka-televisio-ohjelmassa sekoillut René J. Villa-Kesäkoti. Länsimetro Oy:n toimitusjohtaja Tatti Cockisen roolissa nähdään Loiva Ohtander. HSL:n (Hesan Suoli Lääke) toimitusjohtaja Suvi-Virsi Rihtniemen roolin näyttelee Krista K.K. Kosonen-Kekkonen. 

Tatti Cockinen kommentoi käsikirjoitusta seuraavasti: ”Mummisetä-tasoa! Moninainen! Tuli savut luukusta!” Elokuvan tuottamiseen osallistuva projektinjohtoyritys Semi-Seco PM Oy Ry Ky taas kommentoi elokuvaa seuraavasti: ”Emme kommentoi mitään! Älkää soittako meille enää koskaan!”

Päivitetty 5.7.2016 klo 15.20:

Marcus Selin-Päin suunnittelee Länsimetro-trilogiaa: ”Talvivaaran kaivososakeyhtiöstä tehtiin vuoden 2015 aikana kolme elokuvateatterilevitykseen päätynyttä elokuvaa, mutta mielestäni tilausta olisi ollut vielä ainakin kahdelle kokoillan Pekka-Paavo Perä-Pää -filmatisoinnille. Tästä syystä kuvaamme koko Länsimetro-trilogian kerralla”, Selin-Päin kertoo ja jatkaa: ”Koska tämä on sen suuruusluokan haaste niin kerronnallisesti kuin taloudellisestikin, on Some Naruposken avuksi palkattu apulaisohjaaja Antti J.J. Abrams-Koskinen.”

”Suomen kansa ansaitsee vain parasta viihdettä. Kotimainen katastrofielokuva ei ole koskaan voinut näin hyvin”, Selin-Päin toteaa ja "näyttää peppua" Independence Day -ohjaaja Roland Emmerichille.

Little person

Bill, joku toinen kerta. Kadonnut sessio mustasta metsästä.

Olen 31-vuotias. Välillä tuntuu, että elämällä ei ole enää mitään uutta annettavaa.

Mutta sitten paljastuu, että Saksasta on löytynyt kesäkuussa 1968 nauhoitettu ennenjulkaisematon Bill Evans Trio -studioäänitys. Ja sitten paljastuu, että Brad Mehldau Trio julkaisee uuden balladilevyn.

Nämä kaksi amerikkalaista pianoromantikkoa ja hengenheimolaista ovat suosikkipianistejani ― vaikka heidän soittotyyliensä vertaaminen keskenään onkin ehdotonta pyhäinhäpäisyä.

Bill Evans kuoli New Yorkissa syyskuussa 1980 51 vuoden ikäisenä, mutta Brad Mehldau konsertoi viime helmikuussa sekä Turun Sigynissä että Espoon Leppävaaran Sellosalissa. Olin katsomassa Mehldaun molempia keikkoja, ja ne olivat keskenään ehkä yllättävänkin samanlaisia. Kirjoitin Bradista blogiini viimeksi marraskuussa.

Näin Brad Melhdaun trioineen New Yorkin Village Vanguard -klubilla viimeksi toukokuussa 2011, mutta Suomen keikat hän soitti soolona. Vanguardissa Brad soitti Sufjan Stevensin Hollandin sekä Ode-levyltä löytyvän, brittiläisen supermallin mukaan nimetyn Twiggyn. 

Suomen soolokeikat olivat melko erilaista pianismia, eräänlaista pianovyörytystä. Jos New Yorkissa kuultu triosoitto oli kauniin lyyristä ja herkullisen svengaavaa, oli soolomateriaali taas voimakkaan repetitiivistä. Brad keskittyi molemmilla keikoilla lähes kahden tunnin ajan lähinnä pianon keskirekisteriin ja bassoääniin ― mutta kuten paikalla ollut pianistikaverini totesi, jollakin se kahden tunnin konsertti on täytettävä. Molemmilla keikoilla kuultiin myös kokonaan improvisoituja kappaleita, josta saattoi bongata hyviä pätkiä ja ideoita ehkä tuleviin sävellyksiin tai sooloihin. 

Turun keikan encoressa kuultiin George Gershwinin How Long Has This Been Going On? jonka Brad soitti hyvin, hyvin rauhallisesti, pehmeästi ja kauniisti. "I could cry salty tears..."

Juttelin Mehldaun kanssa pari sanaa molempien keikkojen jälkeen. Hän oli rennon ja hyväntuulisen oloinen ja ihmetteli samalla, miksei ollut käynyt Suomessa niin pitkään aikaan. Kiitin Bradia keikasta ja kysyin samalla, onko hänen uudelta 10 Years Solo Live -levyltään löytyvä Waltz for J.B. omistettu kenties muusikko-säveltäjä-tuottaja Jon Brionille, johon Brad vastasi: "Yeah, his songwriting is so great! But it is also dedicated for Johannes Brahms."

Mehldaun uuden kesäkuussa julkaistavan Blues and Ballads -levyn sinkkubiisi on kaunis balladi nimeltään Little Person. Arvatkaapa kuka sävelsi sen? Eräs Jon Brion.

***

Aiheesta lisää:

✏︎ Resonance Records Press Release
✏︎ Bill Evans - Some Other Time (Mini-Documentary)
✏︎ Bill Evans - Some Other Time "You Go To My Head"
✏︎ Some Other Time: The Lost Session From The Black Forest
✏︎ Nonesuch To Release Mehldau Trio’s Blues And Ballads June 3
✏︎ Brad Mehldau Trio Blues And Ballads [Lp]

Bluesia ja balladeja.

Mehldau & Brion.

Olen tuijottanut televisiotani

Love, Netflix.

Ohjaaja ja Singani 63 -fani Steven Soderbergh on koonnut muutaman vuoden ajan listan kaikesta näkemästään ja lukemastaan.

Matkin Steveniä ja listasin luultavasti kaikki katsomani leffat, dokumentit, tv-sarjat ja stand-up -spesiaalit viimeisen kolmen kuukauden (tammi-helmi-maaliskuu) ajalta. Kyseessä oli pahin talvikausi, joten en poistunut viikonloppuisin asunnostani. Viihteenkulutus oli maksimaalista.

Lots of. Massive amounts. Shitloads.

Haluan myös tunnustaa lukijoilleni, että toimin toimittajana Filminurkka-nimisessä tv-ohjelmassa, jossa arvostelen ja esittelen elokuvia ja raportoin elokuva-alan uutisia. Olen tehnyt ohjelmaa nyt hieman yli kaksi vuotta. Filminurkan jaksoja pääset katsomaan tästä.

***

Katsottu 1.1.―31.3.2016:

Dokumentit

✏︎ Lenny Bruce - Swear to Tell the Truth
Sananvapaus oli 1960-luvun Amerikassa melko herkkä aihe, ja Lenny Bruce joutuikin usein putkaan, sillä hän sattui kiroilemaan kekseliäästi. Hän puhui silti totuuksia. Koomikoissa viehättääkin juuri eniten heidän pakottava tarpeensa puhua totta. "There are no dirty words, only dirty minds", totesi Bruce.

✏︎ Showrunners - The Art of Running a TV Show
Telkkarisarjan tekeminen on kovaa työtä, sillä joka viikko pitäisi keksiä jotain uutta ja jännää. Mutta eihän se ole mahdollista, ja tästä johtuen telkkarista tulee välillä hieman heikomman laatuista tavaraa eli kakkaa. "Kaikenlaista kakkaa kirjoitin, mutta osan olen onneksi polttanut", kertoi yli 60 teosta kirjoittanut Jörn Donner Ilta-Sanomille.

✏︎ Steve Jobs - The Man in the Machine
Alex Gibney tekee selkeitä ja kattavia dokumentteja. The Man in the Machine valaisee myös Jobsin ja Apple-kultin pimeämpiä puolia. Suosittelen myös lämmöllä Gibneyn Scientology - The Prison of Belief -dokkaria, joka ilmestyi viime vuonna. L. Ron Hubbarin perustama skientologia on yksi kaikkien aikojen oudoimmista ja kiehtovimmista keksinnöistä. Tästä tulikin mieleen: pitääpä kiiruhtaa auditointisessioihin! Xenu ei tykkää odottaa!

✏︎ All Things Must Pass - The Rise and Fall of Tower Records
Tarina coolista levykaupasta, josta tuli globaali levykauppaketju. Mutta sitten kukaan ei enää ostanutkaan levyjä, joten tämä dokumentti on myös tragedia. Kävin muuten muutama viikko sitten Levykauppa Äxän uudessa putiikissa Hakaniementorin laidalla. Heillä on hyvä valikoima kaikkea, esimerkiksi Father John Mistyn I Love You, Honeybear -vinyyliä! All Things Must Pass on alun perin George Harrisonin ensimmäisen soololevyn nimi.

✏︎ Seymour: An Introduction
Näyttelijä Ethan Hawke teki dokumentin esiintymiset lopettaneesta 89-vuotiaasta konserttipianistista Seymour Bernsteinista, joka on asunut samassa Manhattanilla sijaitsevassa pienessä asunnossaan 57 vuotta. Mutta kyllä sinne flyygeli mahtuu. Seymourilla on hyviä näkemyksiä musiikista ja elämästä, ja hänen ajatuksissaan on niin kutsuttua ajatonta viisautta. Suosittelen lämpimästi.

✏︎ Searching for Sugar Man
Koin pientä häpeää, etten ollut katsonut tätä aiemmin. Kiitos siis basistikaverilleni, joka kertoi minulle Sixto Rodriguezista ja soitti minulle hänen levyjään. Searching for Sugar Man on hyvä, lämmin ja hellyyttävä dokumentti musiikin ja laulunkirjoituksen voimasta. Elokuvan ruotsalainen ohjaaja Malik Bendjelloul voitti Sugar Manilla Oscarin, mutta kärsi masennuksesta ja tappoi itsensä. Elämä on herkkä rakennelma.

✏︎ 20 Feet from Stardom
Mitä jos kaikki eivät haluakaan olla staroja? Mitä jos pelkkä musiikki riittää?

✏︎ Amy
Laulaja Amy Winehouse piti päihteistä. Ei, yritetään uudestaan: päihtyminen oli Amy Winehousen elämän tärkein asia. Paras kohtaus tässä dokumentissa on se, kun Amy joutuu heroiinin takia sairaalaan, ja hänen kaverinsa tuovat hänelle lisää heroiinia sinne sairaalaan.

✏︎ A Year in Burgundy
Löysin tämän Netflixistä. Ai näin tehdään viiniä. Pidän viinistä.

✏︎ A Year in Champagne
Samat tekijät kuin Burgundy-dokkarissa. He ovat kehittyneet elokuvanteossa, sillä tämä on selkeästi parempi dokumentti. Sampanja on jatkuvasti yksi elämäni suurista pettymyksistä. Prosecco on ihan yhtä hyvää.

✏︎ Back in Time
Huvittava ja hieman hellyyttävä fanien tekemä dokkari yhdestä kaikkien aikojen parhaasta elokuvasta. Epäoleellista: Back to the Future -golf -turnaus, Dan Harmonin mielipiteet.

✏︎ Smiling Through the Apocalypse: Esquire in the 60s
Miestenlehti Esquire kukoisti päätoimittaja Harold Hayesin aikakaudella 1960-luvulla, mutta toisin on nykyään. (Myös GQ uppoaa vuosi vuodelta enemmän pönttöön.) Esquireen kirjoittivat 60-luvulla mm. Tom Wolfe ja Nora Ephron. Ikoniset kansikuvat keksi mainosmies George Lois. Dokumentin ohjasi Harold Hayesin poika Tom Hayes, joka pitää isäänsä Teräsmiehen ja Don Draperin kaltaisena myyttisenä jumalhahmona.

Stand-up

✏︎ Marc Maron - More Later
Kuuntelen Marc Maronin WTF-podcastia melkein joka päivä. Se on tunnustuksellisen (psykoanalyyttisen!) rehellinen annos mielipiteitä ja totuuksia. Tuntuu, kuin tuntisin Maronin. Ja tavallaan tunnenkin. Hän viallinen mutta sympaattinen Ihminen. Haluan nähdä enemmän ihmisyyttä ja inhimillisyyttä!

Elokuvat

✏︎ Digging for Fire
Ohjaaja Joe Swanbergin elokuvat ovat usein vahvasti improvisoituja, ja niissä on aina aimo annos lämmintä arkipäiväisyyttä. Digging for Firessä nähdään hyviä nuoremman polven näyttelijöitä, mm. Anna Kendrick, Brie Larson sekä New Girlin Jake Johnson. Suosittelen myös Swanbergin Drinking Buddies -nimistä leffaa, jossa juodaan kaljaa ja tutustutaan vastakkaiseen sukupuoleen. Swanberg on amerikkalaisen elokuvan nuorta kärkeä.

✏︎ Adore 
Naomi Watts ja Robin Wright duunailevat toistensa poikia ja käyvät välillä myös uimassa.

✏︎ Body Heat
Star Wars- ja Indiana Jones -käsikirjoittaja Lawrence "Larry" Kasdan ohjasi seksikkään ja tiivistunnelmaisen trillerin, jonka pääosissa nähdään viiksekäs William Hurt sekä ensimmäisen leffaroolinsa tekevä Kathleen Turner. Tällaisia aikuisille suunnattuja elokuvia ja draamoja tehdään enää hyvin harvoin.

✏︎ The World's End
Brittiläisen Edgar Wrightin Cornetto-trilogia huipentuu Simon Peggin ja kavereiden baarikierrokseen. Nopeaa ja toimivaa kerrontaa sekä aivan loistava cast. Exhilarating!

✏︎ Into the Woods
Tämä on pisin ja tylsin musikaali, jonka olen ikinä nähnyt. Se kestää noin kaksi tuntia, mutta tuntuu noin 7,5 tunnilta.

✏︎ Sicario
Emily Bluntin esittämä FBI-agentti on tottunut olemaan kentällä ja tottunut tätä kautta myös tiukkoihin tilanteisiin, mutta Meksikon huumesodassa on täysin eri säännöt. Tällainen ajatus heräsi: voi olla vaikka kuinka kova, mutta jos ei lopulta luovu moraaleistaan, ei voi voittaa. "This is a land of wolves, and you are not a wolf."

✏︎ Hello Ladies: The Movie
Kuten Ricky Gervais, myös hänen kirjoittajakumppaninsa Stephen Merchant on vetänyt lähivuodet soolona. Hello Ladies oli vain kahdeksan jakson mittainen HBO-sarja, mutta Merchant teki kaupan päälle vielä tv-elokuvan. Kyseessä on tältä parivaljakolta tuttua myötähäpeähuumoria ja statuksen ja naisten pakonomaista tavoittelua. Kalpea brittimies Kaliforniassa.

✏︎ Who’s Afraid of Virginia Woolf?
Vedin Mike Nichols -maratonin. Elizabeth Taylor on tässä ihan mielettömän hyvä kyynisenä, humalaisena, kitkeränä vaimokkeena. Hän voitti roolistaan myös Oscarin. Tämä on rautaisannos Draamaa with a capital D. Suosittelen.

✏︎ Carnal Knowledge
Mike Nichols -putki jatkuu. Jack Nicholson ja Art Garfunkel etsivät ― ei, metsästävät ― täydellistä naista. Jackin hahmo Jonathan keskittyy lähinnä naisten fyysisiin ominaisuuksiin. Tai siis pelkkiin fyysisiin ominaisuuksiin.

✏︎ Heartburn
Listan kolmas Mike Nichols -elokuva. Perustuu Nora Ephronin elämänkertaan. Pääosissa Meryl Streep ja Jack Nicholson. Carly Simonin biisi Coming Around Again soi leffassa aika monta kertaa. 1980-luvulla draama näytti tältä.

✏︎ Harold and Maude
Hal Ashbyn ohjaama Harold ja Maude on loistavan ainutlaatuinen musta draamakomedia, jolle ei löydy vertailukohdetta. Se kertoo nuoresta miehestä, joka potee eksistentiaalista kriisiä, mutta tutustuu onnekseen 79-vuotiaaseen Maudeen, ja elämä löytää taas merkityksen. Tämä on muuten komediaohjaaja ja -tuottaja Judd Apatow'n suosikkileffa.

✏︎ Love
Gaspar Noén ohjaama Love kertoo itsekkäästä amerikkalaisesta Murphy-nimisestä nuoresta miehestä, joka elää Pariisissa ja tapailee ja duunailee samalla ranskalaisia naisia. Love näyttää seksikohtaukset häpeilemättä ja 3D:nä, mutta elokuva on pitkä, tylsä ja kalsea.

✏︎ Inside Out
Onko Inside Out Pixarin paras elokuva? Ainakin yksi parhaista, sillä se on sangen kekseliäs, tarkkanäköinen, hauska ja tunteisiin vetoava. Äitini piti silti enemmän Up - kohti korkeuksia -leffasta. "All these facts and opinions look the same. I can't tell them apart", toteaa päähahmo Joy.

✏︎ The Imitation Game
Britti Alan Turing oli aikansa Mark Zuckerbergb! Benedict Cumberbatch on herrasmies!

✏︎ Ex Machina
Hyvää, pohdiskelevaa scifiä ei tehdä usein, mutta onneksi Ex Machina pohtii mm. tekoälyä, Platonin luolavertausta ja Jackson Pollockin maalausprosessia. Mitä jos Pollock olisi kyseenalaistanut jokaikisen maaliroiskeensa? Vastaus: hän ei olisi maalannut ikinä yhtäkään vetoa. Leffassa nähtävä Pollock on kopio maalauksesta No. 5, 1948.

✏︎ Total Recall
Muistan Paul Verhoevenin ohjaaman Total Recallin lapsuudestani. Leffa alkaa sillä, kun Arskan silmät pulpahtavat ulos hänen päästään! Tämä on hauskaa, huumoripitoista action-scifiä. Do it!

✏︎ Zodiac
Katsoin David Fincherin Zodiacin nyt toisen kerran. Se on Fincherin ensimmäinen digitaalisesti kuvattu leffa, ja se myös editoitiin Applen Final Cutilla. Mutta esimerkiksi Gone Girliin verrattuna Zodiac kalpenee kuin murhan uhri.

✏︎ Hail Caesar!
Vaikka Hail Caesar! ei olekaan ehkä Coenin veljesten paras elokuva, on siinä coenmaiseen tyyliin viittauksia uskontoon, puhetta ideologioista sekä tietenkin fiksua, hienovaraista huumoria. Josh Brolin on huippu ja Channing Tatum on luotu tanssimaan.

✏︎ Anomalisa
Charlie Kaufman teki sen taas. En ole aikoihin kokenut elokuvateatterissa mitään niin vaikuttavaa, vaivaannuttavaa ja aitoa kuin mitä Anomalisa tarjosi. Viisi tähteä.

✏︎ Batman v Superman: Dawn of Justice
"Himmeetä mättöä", hän luonnehti Lepakkomiehen ja Peräsmiehen kohtaamista.

✏︎ Spotlight
Spotlight on rauhallinen ja tyylikäs ”aikuisten elokuva”, jonka sanoma kriittisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta on ajattoman tärkeä. Aina ilo nähdä Mad Menin Roger Sterlingiä eli näyttelijä John Slatteryä.

✏︎ Deadpool
Ymmärrän, mitä tällä haettiin, mutta ei. Itsetarkoituksellisen likaista ja raakaa. Herkkä sieluni vahingoittui entisestään.

✏︎ The Big Short
Ymmärrän tavallaan, mitä vuoden 2008 talousromahduksessa tapahtui, mutta en ymmärrä, miten se oli mahdollista. Tämä heijastuu myös The Big Shortin hahmoihin. Vaikka he ovat fiksuja kavereita ja perillä talousasioista, ovat he silti kuitenkin ihan pihalla koko asian suuruudesta ja vakavuudesta.

✏︎ Jagten - Jahti - The Hunt
Mads Mikkelsen on hyvä ja hiljainen, nyansseja ymmärtävä näyttelijä. Tanskalaista laatua. Voisin ehkä asua Tanskassa, se on kiva maa.

✏︎ Kingsman: The Secret Service
Tarkoituksetonta väkivaltaa ja sähläämistä. Colin Firth on toki tässäkin kohtelias ja tyylikäs, mutta joudun silti kieltäytymään.

✏︎ Nebraska
Coenin veljesten ohella Alexander Payne on amerikkalaisen elokuvan kovimpia nimiä. Loistava, inhimillinen ja ymmärtävä elokuva isistä, äideistä, pojista ja haaveista. Mustavalkoinen. Kuvattu digitaalisesti.

✏︎ While We’re Young
Noah Baumbach tekee elokuvia neuroottisista manhattanilaisista. Kuinkahan väsynyt hän on jatkuviin Woody Allen -vertauksiin? Hänen paras elokuvansa on ehkä The Squid and the Whale.

✏︎ Bridge of Spies
Tämä yllätti positiivisesti. Loistava leffa ajankohtaisilla teemoilla. Jokainen ansaitsee reilun, objektiivisen oikeudenkäynnin. James B. Donovan on ihailtava hahmo, aivan kuin Gregory Peckin näyttelemä To Kill A Mockinbirdin Atticus Finch.

✏︎ Galaxy Quest
NPR kertoi äskettäin menehtyneestä näyttelijästä Alan Rickmanista. Samainen radio-ohjelma suositteli myös Galaxy Quest-elokuvaa, joka parodioi Star Trek -tyylisiä scifi-sarjoja ja on samalla hellyyttävä elokuva faniuden tärkeydestä ja vakavuudesta. R.I.P. Rickman.

TV-sarjat

✏︎ Girls - Season 5
Girlsin vitoskautta on tullut telkkarista vasta kuusi jaksoa, mutta laatu on ennallaan. Yksi parhaita kuvauksia milleniaaleista.

✏︎ Baskets - Season 1
Zach Galifianiksen ja Louis C.K.:n eksentrinen komediasarja miehestä, joka haluaa olla vakavasti otettava hauskuuttaja. Järjettömiä skenaarioita, mutta emotionaalisesti täyttä totta. Miksei ranskalainen vaimo voi vain rakastaa minua?

✏︎ Maron - Season 3
Marc Maron on loistava koomikko ja haastattelija, mutta löysästi leikattu Maron-sarja toistaa itseään jatkuvasti.

✏︎ Documentary Now! - Season 1
Saturday Night Livestä tutut neropatit Fred Armisen ja Bill Hader väänsivät seitsemän jaksoa feikkidokumentteja. Paras niistä on ehkä Grey Gardens -parodia Sandy Passage. Suosittelen myös Fred Armisen ja Carrie Brownsteinin Portlandia-sarjaa, joka on yksi suosikeistani.

✏︎ Master of None - Season 1
Koomikko Aziz Ansarin sarja kertoo nuorten urbaanien ihmisten deittielämästä. Master of None on täynnä hyviä huomioita modernista elämästä. Se on myös kauniisti kuvattu. Pohdintoja rodusta, perheestä, toimeentulosta ja ruuasta. Ehkä enemmän fiksu kuin hauska.

✏︎ Love - Season 1
Judd Apatow'n tuottama Love on Girls light. Communityn Gillian Jacobs esittää sekopäisen neuroottista ja päihdeongelmaista Mickeytä, joka on loppujen lopuksi kuitenkin hellyyttävän rakastettava hahmo. Filtteröimätöntä puhetta ihmissuhteista. Loven suurin ansio on kuitenkin se, kuinka hyvin se kuvaa ihmissuhteen aloittamisen mahdollista hankaluutta. Meillä kolmekymppisillä on kuitenkin jo painolastia.

✏︎ Making a Murderer - Season 1
Muistan lukeneeni Da Vinci -koodin, jotta tietäisin, mistä kaikki puhuvat. Tämän kanssa kävi samoin. Tällaisissa Anneli Auer -tapauksissa oudointa on se, kuinka varma mielipide kansalla on syyllisestä. Anneli ja Steven Avery voivat näyttää syyllisiltä, mutta ovatko he syyllisiä? Emme voi tietää!

✏︎ The Late Show with Stephen Colbert
Stephen Colbert on elämäni tärkeitä hahmoja. Hän on hauska ja elämänmyönteinen koomikko. Tulen iloiseksi kun katson Late Show'ta. Kiitos, Stephen Tyrone Colbert.

Seymour: an introduction.