 |
| Kaktusmania on ihan ihan ok mania. |
Deal with it.
Tänään: kaktukset, jazz, Radiopäät.
***
Yht’äkkiä nämä piikikkäät vähäjanoiset olivat kaikkialla: muotieditorialien taustalla, blogien täydellisten kotien sisustuselementteinä, printteinä kesämekoissa, keraamisina koristeina, Helsinki Contemporary -gallerian taidenäyttelyssä, Instagramissa ja tatuointeina.
Puhun kaktuksista.
Omistin pienenä muutaman kukkivan pikkukaktuksen. Miten jokin niin kuiva ja pisteliäs voi tuottaa niin kauniita ja kirkkaan värisiä kukkia?
Olen yrittänyt selvittää kaktusmanian alkulähdettä, ja se on ollut vaivalloista ja vaikeaa. En tiedä, mistä, miten ja miksi kaktukset ilmestyivät niin laajalti elämiimme juuri nyt.
Vuonna 1999 ei ollut vaikea päätellä, minkä tähden pitkät, nahkaiset trenssitakit sekä ne pienet ja futuristiset aurinkolasit dominoivat muotia. Syypäänä oli Matrix-niminen scifi-elokuva. Mutta Cacti-nimistä elokuvaa ei ole olemassa.
Minäkin menin halpaan. Kokoelmiini kuuluu nyt kaksi isompaa sekä kaksi pienempää kaktusta. Ikkunalautaani koristaa keraaminen kaktus ja farkkutakin taskussani jöpöttää vihreä kaktuspinssi. Kaktukset hallitsevat tätä maailmaa, ja me vain elämme siinä.
Kuka oli se mielipidevaikuttaja, stailaaja, stylisti tai elokuvan production designer, joka päätti, että juuri nyt on kuulkaa kaktusten aika? Vai ovatko kaktukset hengailleet keskuudessamme kaiken tämän ajan, mutta olemme alkaneet kiinnittää vasta nyt niihin huomiota? Te terävät komistukset.
Viherkasvi-intoilusta saan kiittää naisystävääni, joka on opettanut minulle muun muassa kluusian ja palmuvehkan eron.
Oletteko muuten huomanneet, että ne pienet Matrix-aurinkolasit ovat taas muodissa? Muoti osaa olla traagista. Kiitos, Neo ja Bella Hadid.
***
New Yorkissa sijaitsevan legendaarisen Village Vanguard -jazzklubin pyörittäjä Lorraine Gordon on kuollut. Hän oli klubin perustaneen Max Gordonin leski. Tapasin Lorrainen noin yhdeksän vuotta sitten, kun poistuin Vanguardilta toukokuiseen yöhön Brad Mehldau Trion keikan jälkeen. Lorraine oli pirteä ja tervehti meitä kaikkia jazzin ystäviä yksitellen ja hymyssä suin. Ilta sai ikimuistoisen lopetuksen. Kiitos kaikesta jazzin eteen tekemästäsi työstä, Lorraine!
Village Vanguard on klubina pieni ja koruton. Se sijaitsee maan alla, ja välillä metron ääni kuuluu rumpujen alta hyvin yleisöön asti. Mutta jazz ei tarvitse kauniin kultaisia puitteita sytyttääkseen kuulijan. Tosin Helsingin Yrjönkadun G Livelab on hyvinkin kaunis keikkapaikka, jossa esimerkiksi Olli Ahvenlahden pianonsoitto kuulosti toukokuussa erittäin hyvältä. Livelabissa on upea Faziolin flyygeli ja (myös) vessassa Genelecin kaiuttimia. Musiikkihan kuulostaa tunnetusti parhaalta vessassa.
Tunnustan nyt kuitenkin jotain pyhäinhäväistykseen verrattavaa: pidän musiikin kuuntelemisesta enemmän kotona levyltä kuin kaupungilla livenä. Huomaan keikoilla aina oloni hieman epämukavaksi, enkä ikinä tiedä, ketä bändin jäsentä tuijottaisin. Musiikki menee jotenkin ohi, kun ihastelen Livelabin messinkisiä hanoja. Kotona voi vain maata matolla ja vääntää musaa kovemmalle.
Aikoinaan Vanguardilla esiintynyt ja siellä levyjäkin äänittänyt saksofonisti John Coltrane julkaisee muuten uuden levyn, mikä on mahtavaa, sillä hän kuoli jo vuonna 1967.
Myös mainitsemani Olli Ahvenlahden levy Thinking, Whistling on hyvin suositeltavaa, kotimaista, melodista jazzia, ja se on soinut tauotta stereoissani jo puolisen vuotta. Ahvenlahden soitto on erityisen tyylikästä, ja huomaan palaavani sen pariin alati.
***
Lisää musiikkia. Kesäkuussa 2003 George W. Bush oli juuri hyökännyt Irakiin, ja Radiohead julkaisu kuudennen levynsä Hail to the Thief.
Muistan sen lämpimän kesäaamun, kun matkustin into pinkeänä Helsingin Forumin Free Record Shoppiin ostamaan levyn special editionin. Meillä ei ollut sosiaalista mediaa ja luulimme, ettei Bushia huonompaa pressaa voi ollakaan. Elimme viattomuuden aikakautta.
Olin nähnyt MTV:llä There There -biisin musiikkivideon muutamaan kertaan, ja muistan kuinka yhtyeen solisti Thom Yorke seikkaili siinä metsässä söpöjen hiirten kanssa. There There leimaa juuri tuota vuoden 2003 kesää, joka jäi mieleeni yhtenä ”sangen hyvänä nuoruuden kesänä”.
Hail to the Thief ei ole Radioheadin arvostetuimpien levyjen joukossa, mutta minulle se on aina ollut tärkeä teos. Kuten jo levyn värikäs ja sanatäyteinen kansi esittää, on HTTT tilkkutäkkimäinen kokoelma lauluja. Muistan Thom Yorken poimineen yksittäisiä sanoja ja fraaseja uutisista ja tienvarsimainoksista ja käyttäneen niitä lyriikoissaan. Levyn kappaleet edustavat lukuisia eri genrejä, joten jokaiselle on jotain. Pidän Hail to the Thiefin tapauksessa tästä all over the place -lähestymistavasta.
HTTT osui juuri oikeaan koloon Radiohead-faniuteni aikajanalla. Olin 18-vuotias ja Radiohead-huuma oli kuumimillaan. Ostin levyn useassa eri muodossa, esimerkiksi c-kasettina. Minulla on myös HTTT-t-paita sekä taiteilija Stanley Donwoodin taideprintit. Levyn kansigrafiikka on kehyksissä työpöytäni vieressä.
Onnea, 15-vee HTTT!
 |
| Cacti. |
