 |
| Hattupäinen Billie kukkien keskellä. |
Vuonna 2016 ilmestyi monta erinomaista pop-levyä. Keskityn nyt kuitenkin tarkemmin yhteen albumiin, joka ei saanut mielestäni ansaitsemaansa palstatilaa. Lisää viime vuoden levysuosituksia löydät jutun lopusta.
***
Samaan aikaan, kun miljoonat* nuoret harjoittelevat melismoitaan ja haaveilevat X-Factorin voitosta, laulaa brittiläinen Billie Marten kuiskaten akustisen kitaransa kanssa.
Toukokuussa 18 vuotta täyttävä Marten on toki laulukilpailusukupolvea, onhan hän elänyt aina maailmassa, jossa katsotaan telkkarista edellämainittua Factoria, Idolsia tai The Voicea. Vertailun vuoksi: minä katsoin nuorena lauantaisin telkkarista aina BumtsiBumia, Uutisvuotoa ja Kahden keikkaa eli "Matulaa".
Jos tietää kaiken musiikista ja laulajana olemisesta ainoastaan kykykilpailujen kautta, voi erehtyä luulemaan, että jokainen biisi pitää laulaa mahdollisimman kovaa ― tai että korkeinta nuottia ei muka tarvitse säästää viimeiseen kertosäkeeseen asti. Tai että on olemassa sellainen laki, että kaikilla laulajilla tulee olla sivukalju. (Entä mitä nuori ajattelee yksityisetsivän ammatista, jos hän katsoo pelkkää Matulaa? Kysyn vain.)
Billie Marten ei ole tällainen esiintyvä sirkuseläin. Hän laulaa hiljaa, pidätellen ja varovasti, mutta silti hyvin ja kauniisti. Billie jakaa salaisuuksia ja näyttää haavoittuvaisuutensa. Millaista elämä olisikaan, jos minulla olisi leijonansydän sisälläin? hän kysyy.
Minä kysyisin ehkä näin: pitääkö kaikilla ihmisillä olla leijonansydän, ja pitääkö kaikkien laulajien haluta esiintyä Wembley Stadiumilla? Vastaus molempiin kysymyksiin on ehkä ei. Oli miten oli, samastun vahvasti näihin 17-vuotiaan naisen kirjoittamiin lyriikoihin.
Muistan hyvin, kuinka ymmärsin nuorena, että voin samastua elokuvan mieshahmon lisäksi myös naishahmoon. Se oli mullistava havainto.
Martenin esikoisalbumi Writing of Blues and Yellows ilmestyi syksyllä, ja se sai kehuvia arvioita mm. The Guardianilta. Hittiä siitä ei kuitenkaan tullut.
Tällainen akustinen ja heleä-äänisesti laulettu indie-folk-pop voisi olla helposti tylsää ja valjua, mutta Writing of Blues and Yellows nousee keskiverrosta loisteliaaksi hyvin kirjoitettujen biisiensä ja hienovaraisen tuotantonsa avulla. Billie Marten on harvinaisen kypsä laulunkirjoittaja. En voi uskoa, että levyä tehdessään hän oli juuri täyttänyt 17 vuotta.
Heavy Weatherin kitarakuvio on kekseliäs ja sen laulumelodia harvinaisen kaunis. Bird-pianoballadin jouset saavat aikaan ihoreaktioita. Live-nimisessä biisissä hyräillään.
Billie on kertonut, että hänen sankareitaan ovat laulaja-lauluntekijät Joni Mitchell ja Nick Drake. Ihan jokainen nuori ei siis haluakaan itkeä telkkarissa laulaessaan samalla Whitney Houston -covereita.
Billie kuvaili Milk & Honey -biisiään seuraavasti: "This is my kind of ranty song about greedy people and this sort of ridiculous obsession some people seem to have these days with constantly wanting everything all the time. Sometimes it’s nice to sit and read and yawn and eat lemon drizzle you know?"
Joku voisi sanoa, että tämä on nuoren ihmisen naiiviutta. Mutta minä sanon, että tämä on ikiaikaista viisautta.
*varovainen arvio
***
Muita viime vuoden levytapauksia:
Bat for Lashes - The Bride
Natasha Khanin edellinen levy, vuoden 2012 ilmestynyt The Haunted Man oli täynnä koukkuja ja kekseliäitä sovituksia. The Bride on tasaisempi, tunnelmallisempi ja teatraalisempi teemalevy morsiamesta ja hänen auto-onnettomuudessa kuolleesta sulhasestaan. Kuuntele ainakin Close Encounters.
Bon Iver - 22, A Million
Bon teki sen taas! Justin Vernon osaa uusiutua juuri sopivasti. Pohjalla on vankka kyky kirjoittaa hyviä lauluja, vaikka niitä rikkoisi sovitusvaiheessa kuinka pahasti tahansa. Mielenkiintoista uskonnollista pohdiskelua ja symboliikkaa. Kuuntele ainakin 33 "GOD".
Chance the Rapper - Coloring Book
Lenkkeilin kesällä ympäri läntistä Helsinkiä, ja hyvin usein kuulokkeissani soi hyväntuulinen Coloring Book. Jos askel painaa, niin gospel-viba nostaa. Kuuntele ainakin Angels (feat. Saba).
Childish Gambino - "Awaken, My Love"
Donald Glover uhkasi lopettaa räppäämisen, ja lupaus piti. Tuloksena on tiukasti soitettu pastissi-funk-levy. Kuuntele ainakin Me and Your Mama.
Common - Black America Again
Common on jo pappaikäinen räppäri, ja hänen tiedostavan räppärin leimansa haalistui hieman muutama levy sitten. Black America Again on kuitenkin paluuta asiallisuuteen. Kuuntele ainakin nimikkobiisi Black America Again.
David Bowie - Blackstar
Vaikka Bowie ei olisi kuollut, niin tämä olisi ollut silti upea levy. Hyviä biisejä ja napakkaa soittoa. Huikea loppukiri. Kuuntele ainakin 'Tis a Pity She Was a Whore.
Esperanza Spalding - Emily's D+Evolution
Slappin' da bass! Mielettömän lahjakas Esperanza kyllästyi kiltin jazz-priimuksen imagoon ja vaihtoi afron rastoihin ja jazzin progeen. Kuuntele ainakin Judas.
Frank Ocean - Blonde
Frankin äänen sävy ja väri ovat niin uniikkeja ja niin kohdallaan, että hän ei tarvitse edes kamalan hyviä biisejä kuulostaakseen mahtavalta. Kuuntele ainakin urkubiisi Solo.
James Blake - The Colour in Anything
Hyvää laulua ja hyviä melodioita, välillä hieman itsetarkoituksellisen rikkovia sovituksia ja rytmejä. Kuuntele ainakin Justin Vernon -duetto I Need A Forest Fire.
Lisa Hannigan - At Swim
Laulaja-laulunkirjoittaja Damien Ricen sidekickinä toimineen Lisa Hanniganin kolmas soololevy. Tuottajana toimi The Nationalin Aaron Dessner, jonka ansiosta levyllä on tasaisen riisuttu ja napakka äänimaisena. Tunnelmallisen modernia folkia. Kuuntele ainakin Lo.
Radiohead - A Moon Shaped Pool
Suosikkibändini teki yhden parhaista levyistään. Burn the Witch- ja Glass Eyes -biisien jouset saavat aikuisen miehen kyyneliin. Kuuntele ainakin Burn the Witch. Tai koko levy alusta loppuun.
Yann Tiersen - EUSA
Amelié-elokuvassa kuulluista pianosävellyksistään tutuksi tullut Yann Tiersen julkaisi pitkästä aikaa pianolevyn, jonka hän nimesi kotisaarensa mukaan, ja jonka hän äänitti Abbey Roadilla. Kuuntele ainakin Yuzin.
