maanantai 29. lokakuuta 2018

Why I Quit Drinking

Charlotte & Bob Tokion Park Hyatt -hotellin baarissa. 

”A list of things I’d like to do: One: Climb mount Kilimanjaro. Go anywhere in Africa, actually. Two: Gain a modicum of control over the way I feel. I want to wake up.” Mad Men, kausi 4, jakso 8: The Summer Man.

Lopetin alkoholin käytön päivälleen vuosi sitten.

Juomisesta oli tullut tapa. Viikonloppuisin oli juotava edes jotain, sillä pullon korkkaaminen merkitsi poispääsyä arjen ahdistavuudesta. Lomalla sai ostaa viinitonkan ja juoda joka päivä.

Mutta ei se korkkaaminen tai tonkan suuttimen puristelu mitään ahdistusta paranna. Elämä on paikoitellen ja melko usein ahdistavaa. Tämän itselleen ääneen myöntäminen auttaa enemmän kuin yksikään pullo Romanee-Contia.

Englannin kielessä on hyvä termi ahdistuksen lievittämiseen päihteiden avulla: self medication. Se tarkoittaa itsehoitoa. Kun mikään muu ei auta, niin viina auttaa hetken. Ja joskus sekin ohikiitävä hetki huolettomuutta on äärimmäisen arvokas. Sitä tietää, että tämä ei ole kamalan fiksua, mutta menköön nyt silti.

Mutta kertakaikkiaan. Elämäni on muuttunut juomisen lopettamisen jälkeen paremmaksi.

Juokaa silti rauhassa. En halua moralisoida. Tein sitä jostain syystä kamalan paljon nuorempana. Sitä oli niin varma kaikesta. Julistin varmuudella ja kovaan ääneen.

***

Muutaman kerran juhlissa tai mökillä olen maistanut tyttöystäväni viinilasista hieman viiniä, mutta en ole humaltunut. 

Viimeisen 12 kuukauden aikana olen juonut mittavia määriä Sinebrychoffin alkoholitonta Crisp-olutta. Crispin vehnäversio on tosi hyvää. Vaalea lager haisee ystäväni mukaan "budilta", ja tumma lager maistuu toisen kaverini mukaan mämmiltä.

Juo siis ihmeessä. Tiedän, että se avaa kielenkannat, lompakot ja haarovälit.

Johtuuko parempi elämä sitten ainoastaan juomisen lopettamisesta? Ei varmaankaan. Elämä koostuu pienistä palasista, eikä alkoholi ole ollut elämässäni koskaan kamalan iso pala. Mutta ehkä se oli sitäkin kulmikkaampi.

Perjantaisin ja lauantaisin nautitut Heinekenit ja Moselin laakson Rieslingit väsyttivät töissä koko alkuviikon, ainakin tiistaihin saakka. Ja ehkä vielä keskiviikkoonkin. Sitten olikin kohta taas perjantai, ja pohjat kohti kattoa.

Eagles-bändin kitaristi Joe Walsh oli melko äskettäin Marc Maronin WTF-podcastin vieraana. Joe ja Marc ovat olleet molemmat kuivilla jo vuosikymmeniä. Joe kertoi, että kun hän lopetti aikoinaan päihteiden käytön, hänen elämänsä ei parantunut äkkiseltään, mutta se lakkasi menemästä koko ajan päin helvettiä. Arvostan suuresti tällaista rehellisyyttä.

Paljastan nyt, millaista elämäni on ollut siitä asti, kun lopetin dokailun.

Perjantai- ja lauantai-illat eivät kulu enää pöhnässä. Nukkuminen on syvempää ja herääminen kevyempää. Olen saanut projekteja valmiiksi. Saan nyt helpommin kiksejä pienemmistä asioista, esimerkiksi teenjuonnista.

Pakko tosin myöntää, että värit eivät näy entistä kirkkaampina. Mitään ihmeparantumista ei tapahtunut. Laihduin vähemmän kuin odotin. Tosin olen perustellut kaikkea syömääni roskaa sillä, että hei, tämä on ihan okei, sillä en juo lainkaan alkoholia.

Mutta kaikki on silti parempaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.